sairasvuoteelta

Pääsiäispyhät meni noroviruksen tai vastaavan kourissa. Ja vaikka se ei iskenytkään ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta, niin isku tuntui kyllä korkeajänitysmäisissä miljoonassa voltissa. Maatessani nestehukasta horkassa täristen kolmen peiton alla, tuli mieleen lapsuuden sairastelut ja äiti. Tunsin olevani jälleen pieni poika, joka kaipaa hoivaa ja hellyyttä. Kun sitten taas jouduin ryntäämään vessaan ties monettako kertaa, tunsin itseni todella vanhaksi ja raihnaiseksi. Ajattelin, että ole yhtä aikaa lapsi ja vanhus. Keski-ikäinen minäni, tuo suorittaja ja välillä kaikkitietävä - oli tipotiessään. Tuntui kuin kaikki kokemani tunteet olisivat yhtäkkiä olleet samaan aikaan läsnä - myös sellaiset, joita en vielä ole oikeasti kokenut. Ehkäpä ne ovat minussa, odottaen hetkeä, jolloin niitä tarvitsen. Mietin , että ikä on todellakin lähinnä tunnetila. Vuosista ja numeroista huolimatta voi samakin ihminen tuntea itsensä pieneksi lapseksi tai vanhukseksi ja melkeinpä yhtä aikaa. Ja kuitenkin hetken päästä rationaalinen keski-ikäinen muistutti, että minun täytyy vain pystyä juomaan tarpeeksi, jotta kehoni saa edes jotakin nestettä...Mutta ihmisen iättömyys, kyky tuntea eri-ikäisten ja eri tilanteissa elävien ihmisten tunteita, empatia, toivottavasti sitä esiintyy muulloinkin kuin sairasvuoteella.

Niin ravistuttava kokemus kuin tauti fyysisesti olikin, se oli myös henkisestikin ravisteleva. Ehti ajatella niin paljon niinä hetkinä, kun koko vähäistä energiavarantoa ei tarvinnut käyttää välttämättömimpiin toimintoihin, kuten hengittämiseen. Tuli mieleen keskitysleirit ja se, miten tuossakin kunnossa ollut keskitysleirin vanki kampesi itsensä pakkotyöhön, teki mitä vaan, jotta ei joutuisi varmaan kuolemaan. Se, että minut olisi viety kaivamaan ojaa taudin pahimmassa vaiheessa, tuntuisi täysin käsittämättömältä ja epäinhimilliseltä ja juuri niin kuitenkin tapahtui ja varmasti tapahtuu yhä. Siksi onkin täysin mieletöntä, että löytyy niitä, jotka kieltävät holokaustin ja väittävät sitä keksityksi. Paitsi, että nämä ihmiset pilkkaavat holokaustin uhreja he pilkkaavat kaikkia kansanmurhien uhreja - menneitä, nykyisiä ja tulevia. On jotenkin kummalista, miten paljon pahuutta maailmaan mahtuu, silti toivo elää. Siitä, että kaikki kokisimme, että tarvitsemme toisia huolehtimaan itsestämme; kukaan ei ole huolenpidon ja hoivan ala- eikä yläpuolella. Tarpeemme vaan ovat eri aikoina ja eri elämänvaiheissa erilaisia.