Tykkään kovasti koirista ja yksi elämän suurista suruista on ollut koira-allergia. Lasuudessa minut eristettiin koirista kokonaan ja vanhemmat suhtautuivat vähä nhysteerisesti asiaan. Toisaalta olin kieltämättä saanut jostain koirista aika pahojakin oireita.
Nyt aikuisena minulla on koirakaveri, kaverin koira siis, jota saan välillä jopa viikoksi hoitoon. Alun jälkeen olen varmaan siedättynyt kaverilleni niin, ettei mitään oireita yleensä ole tullut.
Ja ne omat koiranpennuthan on aina haaveissa...siksi olenkin niin kiinnostunut kaikista pienistä pennuista, jotka näen tai joista edes kuulen.
Nassu on useasti nähnyt kadullamme pienen, nyt ehkä 12 viikkoisen pennun, mutta minä e ole koskaan osunut samaan aikaan ulos, mikä on suunnattomasti harmittanut minua. Eilen kun Nassu oli lähtenyt töihin ja jäin kotiin, niin puhelimeni soi ja Nassu soitti, että nyt se pentu kävelee ikuunan alta. Ja totta, siinähän se mennä kohelsi 12 viikkoisen koko tarmolla ja innolla.
Tuli hyvä mieli ja on vieläkin :)
