Kauneuspilkku

paavo

Nyt kuuluu paheksua Paavoa. "Mitä se oikein kuvittelee olevansa? Miten sillä on otsaa halventaa kansanvaltaa ja äänestäjiään."

Paavo on kuin avaisi ummehtuneen vähän homeelta tuoksuvan vinttikomeron, jonne on työnnetty pois lapsuuden rakkaita esineitä: korvapuoli nalle, emalinen kahvipannu, jonka pinnoite on säröillä, suksisauva, jonka nahkainen sompa repsottaa.

Paavo tuo mieleen lapsuuden ja kekkoslovakian aikakauden, josta nuoremmat polvet voivat lukea vain historiaan erikoistuneilta nettisivustoilta.
Paavo oli tärkeissä asemissa jo kun lipposet ja haloset vasta harjoittelivat eduskunnassa, Niinistöstä kukaan ei ollut kuullut mitään Salon ulkopuolella. Paavo on kävelevää historiaa, ikinuori, muuttumaton, löytää aina sääntöjen porsaanreiät ja on valmis niistä työntämään kärsänsä.

Paavo on ehdottomasti hahmo, jota meillä ei ole enää varaa päästää EU-parlamenttiin, jossa hänen ominaisuuksiaan ei kuitenkaan osata arvostaa. Paavolle on siis ehdottomasti saatava joku tärkeä asema, jotta voimme jatkossakin taas paheksua Paavoa. Ajatelkaa nyt: mies ei ole vielä edes aloittanut työtä eduskunnaassa ja päässyt heti lööppeihin! Ja millä tapaa ei ole tarvinnut vähentää vaatteita, kiroilla, tunnustaa huumeiden käyttöä, käydä karaokebaareissa iskeä nuorempaa naista, vaan ihan pelkällä politiikalla - kyllä Suomen politiikka olisi virikkeetöntä ilman Paavoa.


usko äitiä

Eilen unohtui äidin opetukset ja napostelin karkkeja pitkin iltaa telkkua katsellessani. Sellaisia kumimaisia atsovärikarkkeja. Yöks. Miten ne saattoikin addiktoida niin paljon?

Kun Nassu tuli puolen yön jälkeen kotiin työmatkalta, vuoteessa ei odottanut seksipeto vaan hikinen ja vatsaansa valitteleva turvokki.

Olisi pitänyt uskoa äitiä: ei saa ahmia makeaa mahan täydeltä.

Mitäs muita äidin ohjeita olen rikkonut?
Pipo ei ole aina ollut päässä pakkasella, tosin viime vuosina olen antanut tukan litistyä huoletta, lämmin pää on tärkeämpi.

Viinaa on juotu, korttia pelattua ja sunnuntaina siivottu.
Juhlapyhien aattona olen käynyt baarissa ja pitkänä perjantaina vetänyt viinaa.

Saunan jälkeen olen uinut, joskus jopa muutaman oluen voimin.

Isoäiti pisti vielä paremmaksi: ei saa juoda kylmää juomaa nopeasti, suolet voi mennä solmuun.

En tiedä millaisia suolisolmuja olen kehitellyt ja koskakohan ne kuumat kivet alkavat sataa päälleni. Mutta kyllä äitiä kannattaa uskoa ainakin jossain asioissa.


Ja keskellä on puisto

Kesäajan myötä kaivoin taas fillarin esiin. Kivahan se on keskuspuiston läpi hurauttaa työpaikalle. Huomaa taas miten bussilippu on passivoinut ihmisen mielen ja takapuolen. Aamulla oli perse hellänä, mutta kait siihen fillarinsatulaan taas tottuu. Ja kätevästihän saa edes minimaallisen ulkoilun päivässä, kun polkee työmatkat puoli tuntia suuntaansa.
Monille city-helsinkiläisille keskuspuisto on yllättävän vieras paikka. nimensä mukaisesti se sijaitsee keskellä Helsinkiä ja alkaa Laaksosta. Niin juuri sieltä tunnetulta cruisailualueelta.

Laakson kallioiden takaa metsät sitten pikku hiljaa levittäytyvät kohti Vantaata, mutta aika kapoinen kaistale se nykyisellään on. Siksi onkin käsittämätöntä, että etunenässä kokoomuslaiset kunnallispoliitikot ovat kaavoittamassa siitä edes pieniä palasia. Aivan puiston eteläpäästä ollaan jo lohkaistu muutama tontti kaupunkihuviloille.

Ehkä olen vaan muutosvastarintainen, mutta mielestäni on arvoja kuten koskematon metsä kaupungin keskellä, joita pitää kunnioitta. piste. Jos Helsingin kehitys pysähtyy siihen, että sen keskelle jätetään metsäalue, niin pysähtyköön.

Kun nuorena pörräsin baareissa ja stockalla shoppailemassa niin nyt huomaan entistä enemmän viihtyväni metsässä, ehkäpä aika on tullut muuttaa pois täältä. Stockmannilla käyn tätä nykyä vaan vaihtamassa lahjaksi saatuja tavaroita, siellä kun koskaan ei tarvita kuittia ja baarissakin tulee käytyä aika harvakseltaan. Vielä kun saisi Nassun innostumaan Tampereesta, Hämeenlinnasta tai Jyväskylästä. Tosin Nassu on asunut täällä vasta viitisen vuotta, joten tuskin hänellä on kiire pois.


sorsastaja

Rasisimin vastainen viikko huipentui sorsastaja-näytelmään Willensaunassa. Tai en minä oikeastaan mitään teemaviikkoja vietä, koskaan. Tai edes teema päiviä. Siis näitä kansallisia tai kansainvälisiä. Mutta siellä teatterissa käytiin.
Ja niin hyvää teatteria oli ensimmäinen näytös, että olin aivan innoissani. Ennakkoluuloja ja rasismia ja käsiteltiin siten, että varmasti kaikki huomasivat jäävänsä kiinni &#8211; jokainen on rasisti, sovinisti, seksisti tai vähintään ennakkoluuloinen ainakin jossain asiassa. Näytelmässä asiaan päästiin kuitenkin huumorilla, joten sai nauraa itselleen ja toisille. Esimerkiksi sille myyntikyltille, jos oli tarinan mukaan lukenut >kukkia poikkeaville<

Itse mietin jo aiemmin viikolla tätä rasismiasiaa. En koe olevani rasisti, mutta en voi sanoa etteikö minulla olisi ennakkoluuloja aina välillä. Suhtaudun ennakkoluuloisesti esim. pultsareihin ja käytän heistä siis myös halventavaa nimeä. Suhtaudun ennakkoluuloisesti myös niihin stockalla kuljeskeleviin tyyppeihin, jotka sähähtävät >ur vägen< ja tönäisevät ohi mennessään.
Ulkomaalaisiin en suhtaudu kategorisen ennakkoluuloisesti, mutta toisaalta tiedostan kyllä, että he ovat eri kulttuurista kuin minä ja ehkä sitten olen käänteisesti rasisti, eli yliymmärrän jne. Ja toki klassisesti voisi sanoa, että hyväosaisiin ulkomaalisiin suhtaudun positiivisesti kiinnostuneena, mutta heille, joita elämä on potkinut päähän on suhtautuminen varautuneen kohteliasta.

Kaikkein oudoin piirre ennakkoluuloissani tai ei se ole edes ennakkoluulo, on se, että en huomaa lyhyitä ihmisiä. En tee sitä tietoisesti enkä tahallani, mutta varsinkin lyhytjalkaiset ihmiset tuntuvat vain ilmestyvän tyhjästä. Paitsi, että eiväthän he niin tee. Ovat usein myös närkästyneitä ja minulle tulee mieleen, että onpas siinä epäkohtelias l y h y t ihminen. Ja sitten on tunnelma pilalla ja paha mieli. En osaa selittää mistä se johtuu, että sivuutan lyhyet ihmiset. Huomaan heidät vain kuin he erikseen vaativat huomiota, ehkäpä heidän on pakko. Yksi naispuolinen ystävä tunnusti kerran, että ei huomaa vaaleita naisia. Toinen naispuoleinen ystävä sanoi, ettei hänkään huomaa lyhyitä naisia. Eli en ole yksin. Tällainen tahaton rasismi tuntuu olevan aika tavallista, vaikka sitä onkin noloa tunnustaa. En tiedä onko asiaan parannuskeinoa, muuta kuin pyydellä anteeksi, jos loukkaa toisen tunteita.

Sen sijaan sellaisen rasismiin, missä toisen olemassaolo halutaan tietoisesti mitätöidä, toista ihmistä halutaan nöyryyttää, halventaa jopa pahoinpidellä tai tappaa ,voi vaikuttaa. Jokainen voi vaikuttaa omaan käytökseensä ja jokaisen pitäisi puuttua, jos huomaa rasismia. Rasismia esiintyy kaikilla; työvoimatoimistoissa, kaupoissa, kirkossa, työpaikoilla, leikkipuistoissa, baareissa.

En kuitenkaan ole rohkea ihminen enkä aina uskalla puolustaa heikompia, koska pelkään, että joudun itse heidän tilalleen uhriksi. Ja oikeasti kuka tahansa voi olla kiusaajan uhri, koska tahansa
Julkisesti puhutaan paljon naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Myös homoihin kohdistuu väkivaltaa ja varsinkin uhkailua. Tämä ei kuitenkaan nouse keskusteluihin, SETAkaan ei siitä paljoa meteliä pidä. Mutta me kaikki voimme pitää meteliä ei ainoastaan 17.5. vaan jo tänään, huomenna ja ylihuomenna. Ihan joka päivä. Asenteiden muuttuminen alkaa ruohonjuuritasolta ei hallituksesta. Vaikka laki turvaakin jokaiselle oikeuden olla oma itsensä ei laki suojaa kuitenkaan käytännössä joutumasta hyökkäyksen uhriksi.
Homon on helpompi sulautua massaan kuin eri värisen ihmisen, mutta toisaalta hänen erilaisuutensa voi olla myös vaikeampi ympäristölle, koska se ei ole näkyvä. Eli olkaamme rohkeasti mitä olemme. Pussataan ja halataan, kun siltä tuntuu!


elämä

Eihän se elämä niin ankeeta ole kuin edellisestä blogauksesta voisi päätellä. Luulen, että tylsistyminen on osittain sitä, että asiat on niin hyvin. On Nassu, on terveys, koti ja työ. Ja kaikkea muutakin.
Se, että hyviä asioita ei huomaa arvostaa, on varmaan jotain perin tavallista länsimaista tai jopa inhimillistä. Mieli halajaa jotain enemmän jotain uutta.
Välillä mietin, mitä virkaa tällä blogaamisella on. Ehkäpä vuoden päästä on kiva katsoa, miltä tuntui tänä vuonna tai kymmenen vuoden päästä, jos nämä sattuisi täällä bittiavaruudessa pysymään, nämä blogit.
Vaikka yleisesti olen sitä mieltä, että itsensä kanssa keskusteleminen ei kuitenkaan ihmistä kehitä kuin tiettyyn pisteeseen, niin ehkäpä näistäkin jotakin oppii? Toisaalta en yleensä tykkää katsella taakse päin hirveästi. Luokkakokoukset ja muut muistelot ei ole minua varten. Eteenpäin käy elävän mieli.
Nassun kanssa olen oppinut ottamaan valokuvia ja pitämään niitä tärkeinä. Lapsena inhosin sitä, että isä oli koko ajan kuvaamassa. Minusta kuvien ottaminen omasta elämästä oli kaikkein turhinta, koska kuitenkin kaikki tärkeät asiat jäisivät mieleen. Muisti olisi tärkeiden asioiden mittari.

Toisaalta olen yhä samaa mieltä periaatteessa, mutta on minusta kiva katsoa kuvia elämästäni Nassun kanssa. Ja niistä lapsuusmuistoistakin.


tylsää

En tiedä oliko se ennätyslyhyt ja vähäluminen talvi tai mikä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei tapahdu. Siis on tylsää, samaa, rutiinia, tavallista, arkea.

Viimeisen viiden vuoden aikana olen valmistunut (lopulta) yliopistosta, hankkinut uuden ammatin, tavannut Nassun, muuttanut pois asunnosta, jossa asuin yli 15 vuotta, rekisteröinyt parisuhteen, ostanut Nassun kanssa yhteisen asunnon. Tutustunut Nassun sukulaisiin ja ystäviin vaihtanut pari kertaa työpaikkaa.
Ja kaikki tämä noin kahdessa vuodessa. Nyt elämä on ikään kuin kolmatta vuotta kulkenut tietyissä tutuissa uomissa, ehkä ehdin jo tottua nopeisiin käänteisiin ja tasainen arki ei enää houkuta.
Huomaan, etten edes odota kesän mökkeilykautta niin innolla kuin aiemmin. Se se vasta tuttua ja turvallista onkin: samat paikat joka jumalan kesä. Koko elämän ajan. Ehkä tämä on alkava neljänkympin kriisi. Enää siihen on vajaa vuosi.

Ja kuitenkin aikaisemmin halusin nimenomaan pysyvyyttä, turvallisuutta, tuttuutta.


Hyvää porvarihuomenta

Vaalitappio – henkilökohtaisesti ei ehkä. koska en oikeastaan ollut niin suurella sydämellä mukana. Jotenkin tulos kertoo siitä, että suuret puolueet ovat niin samanlaisia, että suuria ideologisia eroja niiden välillä on vaikea löytää. Tai siltä tuntuu, kun SDP hävisi kahdeksan paikkaa ja kokoomus sai kymmenen lisää…mukavasti äänestäjät voi vaihtaa nöiden välillä.
SDP:n tappion syitä on varmaan monia, yksi lienee puheenjohtaja, toinen puolueen yleinen ylimielisyys ja kolmas SAK:n kampanja.
Vasemmistolla pyyhki muutenkin huonosti muutenkin, joten odotettavissa on tuloveronkevennystä sinne suurimpiin tuloluokkiin ja perintöveron poisto. Näinhän ne lupasivat. Porvarit.
Hyvää porvarihuomenta kaikille!


Ulkonäköääni

Mitäköhän tänne pitäisi nyt kirjoittaa? Iski rimakauhu, miksi minun ajatuksiani – tai tajunnanvirtaani – pitäisi löytyä netistä?
Netti on muutenkin täynnä kaikenlaista jonninjoutavaa ja suoranaista paskaa, pitääkö minun kantaa korteni kekoon? On puhuttu siitä, miten netti kaatuu kaikkeen tähän skeidaan… ei kun lisää samaa rataa…

Mitä blogi ja blogaaminen minulle oikeastaan on?
Jollekin tämä voi olla kuin laajennettu seuranhakuilmoitus: Tällaisia ovat ajatukseni ja arkipäiväni, olenko kiinnostava sinusta, ota yhteyttä.
Joillekin blogaaminen on ehkä jonkinlainen terapian jatke, voi purkaa pahaa oloaan, kerjätä ja saada virtuaalista sympatiaa lukijoilta. tai pottuilua, koska netissä on anonyyminä niin helppoa jakaa päänsilityksiä ja potkuja munille. Virtuaalisesti toki.
Toisille tämä on ehkä keino saada julki mielipiteitä, joita koskaan ei julkaistaisi muissa medioissa. Jälkimmäinen ehkä liippaa lähinnä itseä, jonkinlainen wanna-be –kolumnisti siis. Kolumni täydennettynä sekavilla päiväkirjanomaisilla merkinnöillä. Huh, huh.

Parhaimmillaanhan pakinat ja kolumnit ovat lehden parasta luettavaa, ja parhaimmat nettiblogitkin yltävät johonkin vastaavaan. Siitä tämä itsekritiikki

Päivän aihe: vaalit

Helsingissä metro, metroasemat ja muu julkinen liikenne on kätevä paikka tutustua vaalimainoksiin. ja onneksi puolueet ovat tämän oivaltaneet. Tällaiselle harrastelija-mediakriitikolle otanta on varsin riittävä. Tosin eduskunnan ulkopuolisilla puolueilla ei näytä olevan asiaa näille paikoille? Saavatko veronmaksajat takaisin rahojaan ilmoitustilamaksujen muodossa? Toivottavasti. Seuraavassa ulkonäkövaalianalyysi, koska vaalikoneiden kysymykset on ihan liian vaikeaselkoisia.

Ehdottomasti kivoimman näköiset ihmiset löytyy vasemmistoliitosta. Tykkään varsinkin niistä, joilla on se pieni punainen lapio.
Vihreät on hyvänä kakkosena, jotenkin tulee mieleen kuunnella pop-pop-pop-pop-pop-musiikkia, yksinkertaista, mutta totta.
Ruotsalaisia ei ole näkynyt viemärijunassa, mutta spåran kyljessä on reippaan näköinen nuorehko mies, hieman liian poseeraavassa asennossa, mutta hänhän onkin näyttelijä.

Kokoomuksen kuvat on omituinen sekoitus pönäkkyyttä ja flowerpoweria. Suomen toivot, toivottavasti ei kuitenkaan ainoat…ei tekisi mieli kyllä näitä äänestää. Ihan kuin turistit Hawajilla, kukkaseppele kaulassa keinumassa hula-musiikin tahtiin.

Ehdottomat pönäkkyyspisteet vetää kuitenkin demarit. Nuoret kivannäköisetkin miehet on saatu näyttämään pönäköiltä vanhoilta ukoilta, joiden seurassa on pönäköitä setiä ja pönäköitä tätejä. tai sellaisiksi naamioituja naisia. Ehkä tämä on sitä sosiaalidemokratiaa ja tasa-arvoa. Kukaan ei saa näyttää kiinnostavalta. Äänestä meitä, niin mikään ei muutu.

Eli ulkonäköäänen saa punainen lapio.


Vieras

Meille tulee vieras Englannista, Nassun kaveri. Nassu meni asemalle vastaan, minä en päässyt, kun olen ehkä taas tulossa kipeäksi.
Toivottavasti en. Pojat käy varmaan kyllä kotimatkalla kaljalla tai parilla.


positiivisia ongelmia

Näin vaalien alla erityisesti, mutta oikeastaan koko ajan tulee mietityksi:
jos olen jonkun puolesta olenko automaattisesti myös jotain vastaan? Ja miten olla jonkun puolesta niin, että ei sorru negatiivisten ajatusten (tai toiminnan) kehään olemalla jotakin vastaan?

Olen taipuvainen negatiiviseen ajatteluun, huomaan epäkohdan samalla varmuudella kuin magneetti löytää metallin. Negatiiviset ajatukset eivät kuitenkaan varsinaisesti tuota muuta kuin lisää negatiivisuutta. Miksi siis tuhlata energiaansa inhoamiseen?

Sen sijaan, että vaaleissa ajattelisin kenelle en halua ääneni päätyvän pitäisi miettiä ihan klassisesti kenelle sen haluan antaa. Keskustelupalstalla on mietitty jos voisi antaa plus- ja miinusääniä, mutta en oikein lämpene tälle, vaikka siten saataisiin ehkä äänestysaktiivisuutta ylös, kun ihmiset voisivat joukolla käydä inhoamassa vaalikopeissa.

Olen pohtinut voinko äänestää tyyppiä A listalla X, koska samalla listalla on inhokit B ja C? Voisinko kuitenkin vaan kannattaa A:a, koska arvelen, että hän edustaa minulle tärkeitä arvoja ja ”unohtaa” että B:n ja C:n julkisuuskuva oksettaa? Vaatiko myönteisyys ikävien asioiden ”unohtamista”?
Voinko olla vaihtoehtoisten energialähteiden puolesta vastustamatta ydinvoimaa? En ehkä, mutta voinko vastustaa ydinvoimaa vastustamatta sen kannattajia?
Eli voinko erottaa asiat ja ihmiset?
Luulisin pystyväni tähän.

Entä ihmiset, joilla ei ole ”asiaa” kuten sala/julkirakkaat, ”idols-tähdet”, kaikenlaiset muut wanna-be –julkkishenkilöt tai muuten vaan ärsyttävät ihmiset?
Pitääkö heille oikeasti uhrata ajatustakaan jos se on negatiivinen?

Myönteisyydessä on yksi vaara. Se luiskahtaa helposti naiiviuden puolelle. Silloin se muuttuu ällöttäväksi lässytykseksi ja pahimmillaan omahyväiseksi oman navan ympärille pyöriskelyksi.

Ongelmat ja epäkohdat selviävät parhaiten kuitenkin ajattelemalla, että niihin on ratkaisu. Taidan olla ratkaisukeskeinen henkilö.