Kauneuspilkku

Tuli eilen nähtyä The Queen. elokuva kertoo pääasiassa yhden viikon tapahtumista elokuussa 1997. Viikosta, jolloin prinsessa Diana kuoli Pariisissa ja jonka päätteeksi tulivat hautajaiset.

Nyt täytyy sanoa, että olen aina ollut kiinnostunut kuninkaallisista: ehkä juuri kuninkaallisten takia ryhdyin opiskelemaan historiaa. Osaan vieläkin ulkoa erilaisia dynastisia sukulaisuussuhteita ja muistan kaikenlaisia anekdootteja kuninkaallisten elämästä. Se, että historian opsikelu oli kuitnekin jotain ihan muuta on sitten toinen tarina…

Joka tapauksessa, minusta elokuva oli kiinnostava. Jos et ole nähnyt filmiä niin yritän olla paljastamatta juonta.
Elokuvassa tuli hyvin esiin se, miten julkinen henkilö, jolta odotetaan tiettyjä asioita on myös yksityishenkilö, jolla on tunteet ja oma käsitys oikeasta ja väärästä.
Erityisen kiinnostavaksi asia tulee, kun tämä henkilö on kasvatettu kätkemään tunteensa ja noudattamaan etikettiä, jota hän pitää ikivanhana. (Tosiasiassa suuri osa hovin noudattamista seremonioista ja tavoista luotiin vasta 1800-luvulla, mutta niille annettiin ”muinainen” status ja luultavasti kuningashuoneen jäsenistä suurin osa kuvittelee niiden periytyvän satojen vuosien takaa.)
Elokuva kertoo vanhenevan ihmisen tietynlaisesta kyvyttömyydestä ymmärtää uudenlaisia vaatimuksia, sitä, että hänen pyhinä pitämänsä arvot ja toimintatavat eivät olekaan enää yhteisiä ja kunnioitettuja.
Höpönassu ja mukana ollut ystävä olivat ehkä vähän pettyneitä. Kummankaan mielestä elokuva ei olut mitenkään huippu kiinnostava, vaikka kehuivatkin näyttelijäsuorituksia. varsinkin ystävän mielestä koko homma oli jotenkin lattea ja yksiulotteinen.
Tietyllä tavalla olen samaa mieltä, mutta sitten ajattelin, että ehkä myös kohteet ovat yksiulotteisia, ehkäpä latteus tulee kohteista?
Elävien tai hiljattain edesmenneiden ihmisten esittäminen on mielestäni vaativaa, koska paitsi henkilöillä itsellään ja heidän lähipiirillään melkein kaikilla on käsitys kuningatar Elisabethista, kuningataräidistä, Edinburghin herttuasta, prinssi Charlesista, Tony Blairista ja tietysti Dianasta. Elokuvan ei ollut tarkoituskaan murtaa myyttejä, ainakin niin luulen. Toisaalta sen ei olut tarkoitus luodakaan niitä eikä pönkittää establismenttia. Antaapa yhden näkökulman yhteen tiettyyn hetkeen, jolloin ympäri maailmaa ihmeteltiin brittihovin reaktiota Dianan kuolemaan.

Martinin blogaus, jossa hän tuskaantui ruotsinkielisen palveluun puuttumiseen tai heikkoon laatuun kirvoitti pienen keskustelun välillemme.

Tällä hetkellähän Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, jossa ainakaan toistaiseksi ei edes pohdita ruotsin kielen aseman muuttamista. Ns. ”pakkoruotsista” puhutaan kuitenkin säännöllisesti ja pakollinen toisen kotimaisen kielen ylioppilaskirjoitus on taidettu jo poistaa. Kaikki kuitenkin lukevat molempia kotimaisia kieliä halusivat sitten tai ei.
Kun kaikkea tehostamista vaaditaan yhteiskunnan eri tahoilla ja keskustellaan säästötoimenpiteistä, niin onkohan kukaan laskenut, paljonko rahaa kuluu koko kansan pakolliseen kaksikielisyysopetukseen, koko valtionhallinnon (osittain myös kuntien) näennäiseen kaksikielisyyteen kaiken mahdollisen käännättämiseen molemmille kielille jne. ?
Suhteessa tuloksiin nähden varmasti aika paljon.
Keskimääräinen suomenkielinen henkilö ei hirveän hyvin toista kotimaista osaa eikä haluakaan. Ja siinä on sekä seuraus että syy.

Poliitikot ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että maassa tulee olla kaksi virallista kieltä. Asia ikään kuin nähdään siten, että joko ruotsi on virallinen kieli tai sitten se häviää maastamme kokonaan. Itse en ole ihan vakuuttunut. Miten olisi vaikka vähemmistökielen asema, mikä kuvastaisi todellisuutta paljon paremmin? Tietyt oikeudet taattaisiin palveluihin omalla kielellä, mutta ilman ehdotonta vaatimusta että Hangosta Utsjoelle valtion viranomaisten tulee osata molempia kieliä.
Käytännössähän muutos ei merkitsi muuta kuin de facto tilanteen tunnustamista. Jo Paasikivi sanoi, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

Suomenruotsalainen kulttuuri ei katoaisi mihinkään, sen tukipylväät Svenska Litteratur Sällskapet ja Kulturfonden pitävät kyllä kulttuurin pystyssä. Åbo Akademi ja Hanken pystyisivät hyvin järjestämään korkeakoulutuksen ja FST pyörittäisi TV-ohjelmia.

En oikein pääsi käsiksi siihen logiikkaa, että ruotsin kielen virallinen asema on joku tabu, josta ei voida edes keskustella, maassa, jossa kuitenkin ao. kieltä puhuu äidinkielenään vain viitisen prosenttia väestöstä. Sitten kun siitä puhutaan niin yleensä toinen osapuoli on joku Suomalaisuuden liiton hörhö ja toinen jos SFP-aktivisti, joiden välille ei synny minkäänlaista dialogia, koska juoksuhautoja on kaivettu jo yli sadan vuoden verran niin, että pohjalle ei kuulu kuin oma huuto.

Euroviisut meni vähän niin kuin pelkäsin: suosikeistani ei yksikään päässyt edes ”superfinaaliin”.
Katra kuulosti paremmalta kuin osasin odottaa, Laura juuri niin hyvältä ja Johanna Kurkela edelleen ihan kelvolliselta.
Voiton vei kuitenkin Hanna ja eihän se oikeastaan ollut yllätys. Yhden valtakunnallisen yleisöäänestysskaban voittanut ja ilmeisen suuren ja aktiivisen fanijoukon omaava laulaja on kova luu puhelin- ja teksturiäänestyksessä. Piisi vaan ei vakuuttanut missään vaiheessa. Jäähän se päähän soimaan kuin syyhy.

Ruotsin visukarsintaa ei sitten katottu. jostain syystä kanava ei näkynyt meillä, vaikka se vielä iltapäivällä näkyikin. Ehkä tämä oli rangaistus viime viikkoisesta parjauksestani. Kun ei kelvannut, niin ei sitten.

No eipä tuolla niin väliä.

Hiihtämään tekisi mieli, mutta ladut lienee kunnossa vain Paloheinässä ainakin latukartan mukaan. Professori Roos ei ole ainoa, jota harmittaa latuja sään lisäksi tuhoavat koiranulkoiluttajat ja muut lenkkeilijät. Keskuspuistossa kun yleensä kulkee useampi baana lähes rinnakkain tai ainakin samansuuntaista reittiä, niin itsekin olen ihmetellyt – myös ääneen, että pakkoko se koira on tuoda ladulle kusemaan.
Ensinnäkin se on kiellettyä, toiseksi saattaa olla vaarallista, koska kovassa vauhdissa sukset eivät pysähdy kuin seinään ja kolmanneksi ärsyttävää.
Jos ihminen on kuntoilemassa/ ulkoiluttamassa koiraa niin muutama mahdollinen lisämetri tuskin on haitaksi, jos joutuu ladun vaikka kiertämään.
Mitä tekee koiranulkoiluttaja/lenkkeilijä? Yleensä huutaa solvauksia, joskus myös heittelee kiviä ja risuja ladulle jne. Keskuspuisto Helsingissä on kutienkin niin iso, että luulisi meidän kaikkien sinne mahtuvan. Tosin prof. Roosin kaltaiset hyökkäykset kaikkia koiranomistajia vastaan on myös käsittämättömiä. Luulisi, että oppinut ihminen ei kirjoittaisi niin ennakkoluuloista ja asenteellista tekstiä asiasta, josta ei näytä tietävän mitään. Tuskin ne kirjaukset muuta kuin ärsyttävät ihmisiä, mutta millä ihmiset saataisiin tajuamaan, että sääntöjä noudattamalla kaikilla olisi kivempaa.

Luen parhaillaan Kjell Westön kirjaa ”Där vi en gång gått”. Ostin sen nasulle joululahjaksi, ihan niin kuin kunnon keski-ikäisen kuuluukin. Siis ostaa FINLANDIA palkittu kirja. Joululahjaksi.

Mutta palkinnosta huolimatta kirja vaikuttaa hyvältä, vaikka toki en ole vielä edes puolivälissä. Siinä on monta tasoa, jotka kiinnostavat. Yksi on vanhan, nyt jo kadonneen Helsingin kuvaus. Tuosta Helsingistä on myös paljon jäljellä. Ainakin paikoin on kiinnekohtia, joiden avulla saa kiinni viime vuosisadan alun Helsingistä.
Miten paljon Westö onkaan tutkinut kaupunkimme historiaa ja miten eläväksi hän osaa sen tehdä! Miltä kaupunki tuoksui, kuulosti, tuntui. Siis tavallisen ihmisen pieni elämä. Toki kyse on fiktiosta, mutta ainakin minulle täysin uskottavasta.

Kirjassa käsitellään myös kansalais/sisällis/vapaussotaa, mitä nimeä siitä nyt kukin haluaa käyttää. Muistan, että jotkut vanhat sukulaiset puhuivat punakapinasta, se kertookin jo heistä paljon. Mutta itse aiheesta ei paljoa suvun piirissä puhuttu.

Kaikki isovanhempani olivat sodan aikaan 10-12 –vuotiaita lapsia. Mutta tämäkin sota kosketti kyllä lapsia ja erittäin läheltä, koska taisteluja käytiin kylien ja kaupunkien hallinnasta. Äidin suvun sukukirjassa isosetä on kertonut miten hän ja isoisäni pakenivat punaisia, joiden tiedettiin tulevan kauppiaan taloa tarkastamaan. Ilmeisesti 10-11 –vuotiaat pojatkin saattoivat olla vaarassa. Mutta mitä teki heidän isänsä tai oman isäni isoisä?Tai perheiden äidit ja tyttäret?

Kuinka paljon omat vanhempani tietävät asioista? Olisikohan nyt jo aika puhua avoimesti, kaikki asianosaiset ainakin meidän suvussa taitavat kyllä olla jo vainajia.
Koko ilmiö ei vieläkään taida olla ihan neutraali, kun sille ei ole pystytty sopimaan täysin vakiintunutta nimeä. Puhujan/kirjoittajan näkökulma tulee esille jo nimivalinnassa.

Täytyypä haastatella omia vanhempia, tosin tässä kuten monessa muussakin asiassa huomaan vanhempieni, varsinkin äidin, kehittäneen jotain omaa post-isänmaallishenkistä mytologiaa, joten faktatietoa on turha odottaa, tai ainakin siihen kannattaa suhtautua tietyllä varauksella. Isä yleensä muistaa/ tietää yllättävän vähän, vaikka onkin sisarussarjansa vanhin. Tosin oma isosiskonikin tietää suvun/perheen historiasta paljon vähemmän kuin minä. Ehkäpä kuopukset vievät traditioita eteenpäin : )

Kun oma ihanne tai ideaali osoittautuukin joksikin muuksi kuin on ajatellut, on aina paitsi suuren pettymyksen myös itsetutkiskelun paikka. Miksi ihmeessä luotin häneen? miten ihmeessä en tajunnut tuotakaan piirrettä? Tällaisia ja monia muita kysymyksiä risteilee mielessä, samalla kun ehkä vähän hävettää ja toisaalta ehkä kostonjanokin tulee mieleen.
Omaa pettymystänsä purki jälleen tänään yksi entinen puoluejohtaja julkaisemalla kirjan, jossa uutisten mukaan haukkui entisen puolueensa ja sen nykyjohdon.
minä puran sitten pettymystäni blogiin. Ehkäpä pettymyksen mittasuhde on suhteessa välineeseen. Tapsin tänään myös idealistisen eduskuntaehdokkaan, jolle toivon kaikkea hyvää. Kun jotain kuolee syntyy aina jotain uutta. Ehkä yhden idealismin hautajaisista nousee toisen idealismin siivet?

Nassu löysi blogini. Kun olin operoinut kotikoneella, olin jättänyt koneelle jälkiä, joita pitkin oli helppo löytää sylttytehdas.
Miksi sille läheisimmälle ihmiselle omien tekstien näyttäminen on niin vaikeaa? Kuka tahansa tuntematon voi lukea näitä ilman, että minua vaivaa ollenkaan.

Mutta euroviisuistahan minun piti kirjoittaa: )

Nyt kun Suomen esikarsinta on käyty, voi ruveta fanittamaan sitä omaa suosikkia ensi lauantaiksi.
Ylen sivuilla voi käydä kuuntelemassa kaikkia kilpailukappaleita, mikä onkin hyvä, koska ekoista karsinnoista on jo neljä viikkoa.

Omia suosikkeja on Johanna Kurkelan ”Olet uneni kaunein”. Tosin en ole varma, onko se miestanssija ihan välttämätön tai parantaako esitystä mitenkään.
Tykkäsin myös Lauran ”Take a chance” -piisistä, mutta se esitys tuntui jotenkin jo monta kertaa nähdyltä. Tai siis, jotta se knalli- ja tuolinumero toisi jotain lisää piisiin sen pitäisi olla vielä näyttävämpi ja jotenkin hohdokkaampi. Nyt se vaikutti lähinnä joltain Viking Linen -showlta.

Jan Wilde & Rose avenue oli myös suosikkejani. Varsinkin tämä Rock’n Roll Dreams, joka valittiin, kunhan Jan Wilde laittaa ne sulat, jotka koristi siinä toisessa kappaleessa.

Kun Johanna Kurkelan laulussa viehättää se herkkyys ja laulajan kuulas ääni sekä puhdas laulu, niin Lauran kohdalla kyse on etenkin siitä siitä, että hän on varma esiintyjä, joka pysyy melodiassa, vaikka keikkuisi pää alaspäin. Ja onhan hänelläkin kaunis ääni. Jan Wilde & Rose Avenuessa viehättää sellainen pieni rosoisuus, joka ei kuitenkaan tapahdu melodisuuden tai oikein laulamisen kustannuksella.

Myös Katran idea on ihan hyvä, mutta valitettavasti ainakin karsinoissa laulu oli juuri niin epävireistä kuin Euroviisuissa monilla. Esikuuntelussa netissä biisi soi aika hyvin, eli jos osuu kohdalleen sekä laulu että taustan voimakkuus niin sitte. Se Thunderstone oli myös ihan jees, vaikkei sen tyyppinen musa ookaan mun juttu. Ja hevi tais mennä jo viime vuonna. Tai onks se heviä?

Mutta jos esittäjiä arvioidaan höyhenen mitalla, tulee Tanska viemään voiton. Draamqueen on sitä ihteänsä perinteistä euroviisuilua ja esittäjä on näyttävä Drag. tuskinpa kuitenkaan ensi vuonna nähään Köpiksessä?

Olen huomannut, että euroviisuissa yllättävän moni laulaa yllättävän epävireisesti. Ihan kun kyse olisi jostain idolskakaroista, jotka jännittää niin ettei pysy nuotissa ja pissa pöksyissä. En ole mikään musiikkiasiantuntija, mutta minulla on aika tarkka sävelkorva ja minua häiritsee epävireinen ja epäpuhdas laulu. Kaikkia se ei häiritse ollenkaan niin paljoa, toisia esim. häiritsee rytmin sekoittuminen paljon enemmän, ja niinpä monet sellaiset esitykset, joista minä en pidä menestyvät oikein hyvin. Eli omat suosikkini voittavat harvoin Suomen finaalissa ja vielä harvemmin sitten siinä kansainvälisessä finaalissa. Mutta ei se haittaa, joka vuosi seuraan yhtä innolla : )

Huomasinpa teknisen jutun tässä blogissa: jos korjaa kirjoitusvirheen, niin sepä tietysti päivittää blogin ikään kuin aktiiviseksi, vaikka mitään uutta ei olisi sanonutkaan. Ja kun noita virheitä riittää niin periaatteessa yhdellä blogauksella voisi jatkaa aika pitkään…

Tuli sitten katsottua Ruotsin euroviisukarsintoja. Hohoijaa-jaa. Aiemmin olen ollut vähän kade, että kylläpä siellä osataan tehdä suuri show. No joo. Halli oli toki suuri, mutta juontajan karisma ei sitten kyllä olisi täyttänyt edes Tohlopin studion vessaa. Ja ne jutut: jos tuntee syvää myötähäpeää katsoessaan ylen lauantai-illan viihdeohjelmia, niin se on kuitenkin pientä verrattuna ruotsalaiseen ”huumoriin”. Ja kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärtäisi kieltä tai kulttuuria.

Entäs ne biisit. Viimekertaiset suomen biisit esim. Laura ja Jan Wilde & Rose avenue olivat paljon parempia kuin yksikään Göteborgissa nähty. Joten mitään syytä ei ole pistää päätään pensaaseen.
Ruotsalaiset voivat olla meitä kauniimpia ja ”eurooppalaisempia”, mutta mitään noin tasapaksua ei ole tullut katsottua pitkään aikaan…
Ja pakkohan sitä oli katsoa koko lähetys: ) (onneksi se oli nauhalla ja pystyi välillä kelaamaan kun ei kestänyt)

Tosin, kun katsoi Suomen missikisoja niin nolousaste kyllä nousi taas huippuunsa. Mistä nää niinku juontajat oli revitty? Sinänsä en kyllä ymmärrä missikisojen funktiota enää ollenkaan: miksi mitata jotain ulkoista kauneutta, jota voidaan nykyään niin monin tavoin korjailla. Ja mitä tarkoitusa nää ennalta läpikäydyt haastattelut oikein palveli. Kysymykseen: sulla on mielenkiintoinen harrastus joka toinen vastasi ”Joo elikkä, joo elikkä, joo elikkä.

Idolsin semifinalistit olivat sen sijaan yllättävän hyviä tai sitten viikonlopun muu tv-tuotanto oli laskenut odotukset jo niin pohjiin, että mikä tahansa napanöyhtä olisi nostanut tunnelmaa.

Ehkäpä täytyy taas keskittyä kunnon härmäjunttina vaan urheiluskaboihin : ) niin ja niihin ajankohtaisohjelmiin ja dokumentteihin, joita kaikki katselemme kyselyiden mukaan.

Blogissa voi helposti ”outata” itsensä tajuamatta edes, että tekee sen. Tosin minun blogillani ei ole kuin noin viiskyt lukijaa, joista suurin osa varmaan toisia blogaajia. Silti sitä miettii kuinka paljon itsestään kertoo.
En kuulu niihin, jotka haluavat julkisuutta ja kertovat kaiken mahdollisen mahdollisimman väritetysti ja eipä minun nykyisestä elämästä kovin kummoisia otsikoita revittäisikään. Entinen elämä Groucho Marxin kulunutta lainausta Doris Daysta mukaillen, ennen kuin menin naimisiin ja minusta tuli neitsyt, on toinen juttu.
Seksielämääni en halua julkisesti repostella, se kuuluu vain HöpöNassulle (pitäisiköhän Höpö ottaa tuosta pois?) ja minulle. Myöskään työpaikasta ei viitsi kirjoittaa sen oikealla nimellä. Ei siellä mitään valtiosalaisuuksia käsitellä, mutta voinpahan ainakin säilyttää illuusion itselleni, että olen siellä osittain kaapissa.
Mutta lukeekohan joku tuttu tätä blogia, tietäen, että kirjoittaja olen minä? Nassulle (nyt ilman höpöyttä!) olen maininnut, että aloitan blogin. Hän ei tainnut rekisteröidä sitä erityisesti ja minä en sittemmin ole mainostanut näitä kirjoituksiani. Jotenkin tuntuisi siltä, että tässä mun päiväkirja, lue!
Mutta tutut ja tuntemattomat, oikeasti kiva kun joku lukee! Koska turha teeskennellä, että kirjoittaisin vain itselleni julkista blogia, jota saa myös kommentoida. ( täällä on myös vaihtoehto ei julkinen ja ei kommentointia)
Silti en tiedä näistä tilastoinneista, että mitä virkaa on aktiivisimmat ja luetuimmat osioilla, ei kai tämä ole kilpailu?

Onko Suomesta tulossa ”Amerikka”? Tai olemmeko jo? ”Amerikalla” tarkoitan nyt ilmiötä, jotka minusta ovat siellä tavallisempia kuin meillä tai Euroopassa yleensä. Tällä kertaa tätä ”pussaa ja kerro” –ilmiötä. Pääministerin morsiameksi julistautunut nainen päättää kirjoittaa reilun puolen vuoden suhteestaan kirjan ja pitää tiedotustilaisuuden, jossa julkistetaan kirjan kansi. Paikalla on enemmän tiedotusvälineitä kuin yleensä missään muualla. Mukaan lukien valtakunnan ykköslehden toimittajat sekä YLE uutiset, joissa tapahtuma myös uutisoidaan näyttävästi.

Kansa kerää adressia, jossa kyseistä henkilöä kehotetaan poistumaan julkisuudesta ja kustantaja miettii kuinka suuren painoksen kirjasta ottaisi?

Mikä ihme meitä vaivaa? Miksi ihminen haluaa repiä suhteensa palasiksi julkisuudessa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan? Varsinkin jos kyseessä on olleet aidot tunteet – rakkaus, kuten henkilö väittää?
Miksi ketään kiinnostaa? Mitä kiinnostavaa on ”melkein yhdeksän kuukautta” jatkuneessa suhteessa?
Mistä tiedämme, että versiot, joita toinen osapuoli kertoo, ovat edes totta? Esim. ”shokkiero” tekstiviestillä, mitä kaikkea on tapahtunut ennen sitä?
Miksi meidän tarvitsikaan tietää? Koko ilmiö on vastenmielisyydessään tietyllä tavalla oireellinen. Minusta kyse ei ole siitä, että tämä yksi henkilö toimii jotenkin oudosti. Vaan siitä, että tiedotusvälineet ja me kaikki lukijat olemme ilmeisesti muuttuneet arvostelukyvyttömiksi. Jos yksikään tiedotusväline ei reagoisi tällaisiin ilmiöihin, ei niitä myöskään tulisi lisää. Mutta, koska lööppijulkisuus myy, pitää koko ajan pystyä kehittää uutta. ihminen, joka myy itseänsä julkisuudessa on paitsi ärsyttävä ja kuvottava myös säälittävä ja tavallaan jopa uhri.

Mutta onko tämä vasta alkua meillä Kiss and Tell -saralla? Salarakkaita on toki ollut ennenkin. Jo Tabe kertoi aikanaan kaiken, mutta hänessä olikin persoonaa itsessään, hänen ei tarvinnut tarrautua epätoivoisesti viiteentoista minuuttiinsa julkisuudessa ja jäädä kelaamaan sitä samaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Välillä, kun on tyytymätön elämäänsä, lähinnä työuraansa, alkaa pohtia mitäs niistä muista tuli? Ei ala-aste, eikä yläaste eikä lukiokavereistakaan vaan opiskelukavereista ns. kurssikavereista?
Itse en ollut ainejärjestöaktiivi ja muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen en oikeastaan paljoa saman vuoden fukseja nähnyt kuin kahvilassa ja sitten seminaareissa.
Ainakin yksi vetää keskusteluohjelmia radiossa ja telkussa. Yksi ohjaa elokuvia. Yksi on ollut pitkään uutistoimittaja. Ja sitten se yksi meni naimisiin huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa ja nousi kertarysäyksellä julkkikseksi. Jostakin taisi tulla diplomaattikin.
Kuinka moni mahtaa saada leipänsä tavalla tai toisella pääaineeseen historiaan liittyen?
Oma selitykseni oli aina nyhjätessäni asiakaspalveluduuneissa, joista en pitänyt, että koulutuksellani ei pätevöidy suoraan mihinkään. (ikään kuin kyseinen koulutusyhdistelmä olisi kaapannut minut enkä mitä valinnut sitä, tai että en olisi voinut opiskella lisää ihan muuta. Mistäköhän tällainen kohtalonomaisuus oikein onkaan tullut?)
En koskaan tajunnut sitä tosiasiaa, että koulutus on vaan väline, jota käytetään hyväksi omien ideoiden esille tuomiseen. Siis siihen, että on päämäärä. Minulla ei koskaan ollut.
Voikin sanoa, että kun muut kapusivat tikapuitaan tai kulkivat omia polkujaan, minä tarvoin hyllyvässä suossa, jonka oli luonut mieleeni.
Onneksi lopulta löysin kovaa maata. Mikä minusta tuli? Vielä on liian aikaista sanoa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen.