Uhkia mielessä

Välillä aina tulee mieleen, että mitä jos tämä nykyinen asenneilmasto, jossa homotkin saavat rekisteröidä parisuhteensa, onkin vain vaihe, jonka jälkeen paltaan taas aikaan, jossa käydään salakapakoissa, homoseksuaalisuus on rikos jne.? Ja onhan se vielä monissa paikoissa niin. Enkä edes väitä, että yleinen asenneilmasto koko Suomessa tai kaikkien suomalaisten keskuudessa olisi mitenkään erityisen vapaamielinen tai avarakatseinen.
Näitä mietteitä tulee aina, kun katsoo jotain holokaustiin liittyvää filmiä. Miten ihmisten olikaan mahdotonta käsittää sitä, että voisi olla mahdollista, että ihmisiä viedään keskitysleireille ja tuhotaan systemaattisesti. Eihän sellaista mahdollisuutta osaa ajatella, eihän sellaisen olisi pitänyt olla mahdollista 1930-luvulla eikä nytkään.
Kansanmurhia ja joukkoteloituksia ja karkotuksia tapahtuu kuitenkin koko ajan. Sotaa käydään ja ihmiset joutuu pakosalle. Se, että meillä on nyt kaikki suhteellisen hyvin ei ole mikään tae, että niin on pysyvästikin. Historiassa Suomen osalla on muutamia pidempiä rauhanjaksoja, joita on aina seurannut sota itäisen naapurin kanssa. Aivan lähellä on edelleenkin valtioita, joissa ihmisoikeudet eivät ole edes meidän tasolla.
Aivan rajamme lähellä on myös monia ydinvoimaloita, jotka voivat pamahtaa hetkenä milloin hyvänsä. Niiden olemassa olosta saamme osittain kiittää itseämme, tuommehan energiaa Venäjältä. Välillä näiden kaikkien uhkakuvien miettiminen ahdistaa. Täällä elämme –
omaa pikkuelämäämme, käymme äänestämässä vaaleissa, toiset polkevat oravanpyörässä rahan perässä. Ja yks kaks kaikki voi olla hetkessä toisin.
Alan pikku hiljaa kallistua linkolalaisuuteen, ehkäpä vetäydyn jonnekin korpeen ja pystyttelen siellä.