Kauneuspilkku

Martin pisti haasteen kiertämään meille blogaajille

Pelin säännöt:
Jokainen pelaaja aloittaa miettimällä kuusi ihmeellistä/erikoista asiaa itsestään. Bloggaaja, joka on haastettu, kirjoittaa blogiinsa nämä miettimänsä kuusi asiaa JA pelin säännöt. Lopuksi hän valitsee kuusi uutta bloggaajaa ja tekee heidän nimistään listan.
Sen jälkeen tulee hänen vielä kirjoittaa näiden valitsemiensa uusien haastettujen blogien kommentteihin maininta siitä, että heidät on haastettu ja että heidän tulee lukea haastajan blogi lisätietojen saamiseksi.

Kuusi ihmeellistä erikoista asiaa itsestäni…ihmeellinen viittaa mielestäni johonkin positiiviseen erikoinen sen sijaan voisi olla jotain outoa.

- Minun on mahdotonta tehdä hauiskääntöjä vasemmalla kädellä oikein, koska kyynärvarsi on kiinnittynyt väärin kyynärpäästä enkä saa kämmentä käännetyksi suoraan ylöspäin. Tämä asettaa haastetta pumppiin.

- edelliseen liittyen olen ollut vaikeassa asennossa äitini kohdussa eikä synnytys ole meinannut onnistua, joten on ihmeellistä, että jäimme molemmat henkiin.

- Pidän kaikenlaisesta puurosta kuin se kuuluisa hullu. Nassu sanoo aina, että hänen entisen koiransa lisäksi ei ole nähnyt kenenkään innostuvan näin kovasti aamupuurosta.Pidän myös suunnattomasti kaikenlaisesta makeasta jäätelöistä leivoksista jne. painonhallinta onkin ikuinen haaste.

- Tykkään väreistä. pelkään mustaan pukeutuvat ihmiset tuntuvat minusta jotenkin tylsiltä ja epävarmoilta ikään kuin eivät uskaltaisi pukea muuta päällensä. Myös valjut sisustusvärit tuntuvat minusta ihan kulahteneilta ”skandinaavinen” väripaletti ei ole minulle.

- Vuodenajoista suosikkini on talvi. Mutta siis oikea luminen talvi, ei tällainen lumeton tuhnu. Hiihtäminen on kivaa ja lumi niin kaunista. Kesä tulee hyvänä kakkosena perässä.

- olen nostalgikko. Vanhat elokuvat, esineet, iskelmät saavat minut tuntemana oloni kotoisaksi.

Koska haaste etenee blogaajalta toiselle nopeammin kuin ajatus olen auttamattomasti myöhässä haasteen kanssa. Sen saavat minulta(kin) -Tiku-, Jyripe, Pimazukka, Tellus, Markus, Laika

Vaaleihin on vielä pari viikkoa aikaa, mutta voittaja on jo selvillä!

Onneksi olkoon mainostoimistot! Mainostoimistot ovat vaalien selkein voittaja. Ne ovat ainoita, jotka tekevät taloudellista tulosta - kiitos paljolti meidän äänestäjien. Koska meidän rahoillahan tätä kampanjaa pitkälti tehdään. Yksi onnellinen mainostoimisto saa tehdä oikein tuplatilin SAK kustannuksella. Jippii!
Mutta mainostoimistot ovat voittaneet sikälikin, että kaksi viikkoa ennen vaaleja kuumin keskustelu puolueiden välillä käy – mainoksista. Kokoomus on ryhtynyt moraalipoliisiksi ja kytännyt paitsi kuka ajaa limuusiinilla myös sitä minkälaista mainontaan toiset tekee. Samalla kun se on ilmoittanut, että ei ole keskittynyt vastustajiensa mustamaalaamiseen. Ristiriitaista samaan tapaan kuin työväenpresidentti.
SAKn mainoksista nousikin niin suuri kohu, että oikeusjuttuihin mieltynyt keskustaehdokas peräänkuuluttaa tutkimuksia. Surkuhupaisaa asiassa on ainakin se, että SAK ryvettää itsensä vaaleissa, joissa se ei edes ole ehdokkaana.

Mutta mainostoimistojen onnistumista tämä ei himmennä. Ajatelkaa kampanja, joka nousee ykkösuutiseksi ennen kuin se on alkanutkaan! Kovasti toisensa näköisiä on nämä puhekuplakampanjat: punaisia pieniä laatikoita on niin demareiden kuin kokoomuksenkin kampanjoissa. varmaan tekijöitä naurattaa: samaa ideaa on voitu monistaa kaikille. Hyvä bisnes.
Jos todella suurten puolueiden poliitikoilla ei ole muuta sanomaa toisilleen kuin ruotia toistensa mainoksia, niin mitä se kertoo niiden tilasta? Tuleeko lopultakin vihreä äänivyöry, joka haastaa perinteisen kolmiyhteyden?

Se olisi ihan virkistävää.

Tietokoneiden, kännyköiden ja televisioiden jatkuva mallien uudistaminen kuormittaa tarpeettomasti ympäristöä ja nopeuttaa ilmastonmuutosta.
Kuinka monin tuntee piston sydämessään tästä tämän päivän uutisesta? Varmaan aika moni meistä - myös itseään vihreinä pitävistä - vaihtelee kännykkäänsä ihan vaihtelunhalusta. Siksi, että uudessa mallissa on kaikkia kivoja juttuja, joita vanhassa ei ole tms.
Me kaikki voimme osaltamme siis vaikuttaa asioihin: jos kukaan ei vaikka ostaisi yhtään uutta tarpeetonta laitetta. Tosin sitten seuraisi varmaan työttömyys.

Välillä mietin, että jätteiden lajittelu, kierrättäminen yms. mitä tulee puuhasteltua automaattisesti taitaa kuitenkin olla aika näpertelyä, mutta toisaalta jos ihan jokainen tekisi sitä, sillä voitaisiin saada kait jotakin aikaankin?

Mutta kun kolmas maailma pääsee vielä enemmän kulutusjuhlan makuun, niin sitten viiden miljoonan suomalaisen toimet ei käy kuin malliesimerkistä.

Nassu ryhtyi järjestämään valokuvia. Ensin oli vuorossa rekisteröitymis- ja hääjuhlakuvat. Rekisteröitymisestä onkin vasta 2,5 vuotta aikaa ja juhlistakin jo kaksi…
Meilläpä oli kahdet häät :)
Ensimmäiset oli pienet, molemmat pyysi vain yhden ystävän mukaan todistajaksi. Toiset olikin sitten isommat. En pysty enkä halua valita kummat oli paremmat juhlat olen vaan onnellinen molemmista. Jotkut hetket kantavat pitkälle. Siksi sellaisia hetkiä kannattaa järjestää. Mutta niitä tulee ihan järjestämättäkin. Pieniä ja arkisia.

Isän kanssa puhuttiin taloussotkuista sukulaisten kanssa. Sukulaiset ovat petkuttaneet isää, joka on hyvässä uskossa luullut hoitaneensa asioita oikein. Vanhalle ihmiselle tällainen on vähän liikaa, mutta asiassa ei voi oikein muuta, kuin kannustaa pitämään puoliaan. Tuntuu vaan ikävältä, kun ihmiset elämänsä ehtoolla ajautuvat riitaan. Toisaalta tulipahan sitten sukulaisten todellinen luonto esiin.
Itse olen aika kova, minulle ei ole vaikeaa pistää ns. välejä poikki ihmiseen, joka minusta rikkoo törkeästi minua vastaan. Isä on kuitenkin lempeämpi ja siksi se mitä itse tekisin ei välttämättä ole hänen parhaaksi.
Kunpa muistaisi sen muulloinkin kun neuvoo ihmisiä: se mitä itse ajattelen jostain tilanteesta tai miten sen koen, on vain minun käsitys. Se ehkä sopisi minulle siinä tilanteessa, mutta ei toiselle. Eli aina ei voi edes tehdä niin kuin sanon saatikka niin kuin itse teen. Älä luota minun arvostelukykyyn lienee paras ohje.

Flunssa tai mitä tämä lieneekään ei tunnu menevän pois. Teki mieli kirjoittaa, että olo on kuin satavuotiaalla ukolla, mutta mistä minä tiedän, miltä satavuotiaasta tuntuu?
En mistään ja tuskin tulen tietämäänkään. Meidän suvussa kun ei ole tapana elää kovin vanhaksi. Siksi yli seitsemänkymppiset vanhempani ovat minusta vähän ihme: käyvät laskettelemassa ja ovat aktiivisia järjestöissä ja tekevät kirjoja ja seuraavat yleensä kaikin puolin aikaa paremmin kuin minä. Tai ainakin niin välillä tuntuu.
Olen kyllä iloinen siitä, että molemmat ovat hyvässä kunnossa ja elävät elämäänsä omilla ehdoilla ja itsenäisinä. Onneksi heistä ei tullut sellaisia lapsenlapsista hössöttäjiä. Eivät he koskaan hössöttäneet kyllä meistä lapsistaankaan. Heillä on aina ollut ammatit, harrastukset ja omat menonsa. En silti koskaan ole epäillyt ettenkö olisi ollut tärkeä.
Vaikka aina suhteet ei ole olleet ihan ongelmattomat, on jo pitkään ollut oikeasti kivaa isän ja äidin kanssa. Sitä he kuitenkin ovat minulle: ei kavereista tms. vaan isä ja äiti.

Ja miltäkö minusta tuntuu? Vaikea löytää kielikuvaa, koska en ole kulkenut mankelin läpi tai jäänyt traktorin alle. Joten tuntuu kuin pian nelikymppisestä, jonka kroppaa särkee varpaista hartioihin. Onneksi ei kuitenkaan enää päätä.

No niin, sinne meni se hiihtokeli.
Eilen latukartan mukaan ladut alkoivat olla kunnossa, mutta nythän taas tuleekin jo vettä : (
taitaa tämän talven osalta hiihdot olla hiihdetty.
Eihän se hiihtäminen koko maailmaa ole, mutta kovasti siitä tykkään. Mutta ei kait sitä oikeasti voi muuttaa vaan sen takia, että täällä ei oikein oo latuja…niin kuin niitä välttämättä olis muuallakaan.

Olen taas innolla seurannut MM-hiihtoja TVstä tai innolla on ehkä väärä sana, mutta katsonut aina kun voinut. Osittain tulee varmaan seurattua tavan vuoksi ja osittain tietysti siksi, että pitää lajista. Lapsuudessa opitut tavat tuntuvat aika pysyviltä…Ajat ovat kuitenkin muuttuneet omasta lapsuudesta aika paljon. Muistan, että silloin katsottiin hiihtokilpailuja jopa oppitunneilla. Ja tämä ei ollut mikään ainutkertainen juttu, vaan muistan katsoneeni sekä ala- että yläasteella. Eli se siitä ankarasta kouluajasta. Tapahtuukohan sellaista vielä, että oppitunnilla katsottaisiin urheilukilpailuja. ja jos niin mitä lajia?

Sairaana on aikaa ajatella. Päällimmäisenä on tietysti se, että toivottavasti paranee nopeasti. Kun tauti on vähän oudompi eikä ihan normaali flunssa alkaa miettiä, että mitä hittoa tämä on? Sitten ajattelee, että on aika onnekas kyllä, että elämä ei ole jatkuvasti tällaista kivun ja säryn kanssa elämistä. Särkylääke turruttaa kyllä kivun, mutta ei poista sen aiheuttajaa. Entä jos pitäisi käyttää särkylääkkeitä päivästä toiseen, vuodesta toiseen? Miltäköhän elämä silloin tuntuisi? Tuntuisiko se enää miltään? Turruttaisiko kipulääkkeet lopulta muutakin kuin kivun?
Olisiko sitä silloin positiivinen? Ja mikä olisi vaihtoehto- jättää lääkkeet ottamatta? Kuinka paljon toisilta voisi odottaa ”joustamista” siksi, että itsellä on kipuja ja paha olla? Kuinka paljon kiukuttelua ja huonoa käytöstä voisi laittaa kivun ”piikkiin”?

Terveenähän sitä ajattelee, että ei sairaus saa olla tekosyy sille, että työkaveri esim. kiukuttelee koko ajan. Mutta se on aika helppoa todeta, kun itsellä ei ole niitä kipuja jatkuvasti vihlomassa. Terve ihminen tietysti ajattelee, että sairaan ihmisen paikka ei ole työelämässä, mutta entä jos tämä ihminen haluaa tehdä työtä? Entä jos se on hänelle se ainoa tekijä, joka pitää hänet käynnissä?

Loputtomiin ei ympäristö kuitenkaan pysty ymmärtämään ja antamaan anteeksi, siksi on hyvä, että lääkkeitä keksitään ja kehitellään. Ja meille muille tekee aina välillä ihan hyvää sairastaa flunssa. Jollei se lisäkään vastustuskykyä niin toivottavasti empatiaa.

Täytyypä ottaa takaisin taannoista mielipidettä. Tänään Suomalaisuuden päivänä Helsingin sanomat oli julkaissut Suomalaisuuden Liiton pj:n kirjoituksen mielipidesivuillaan. Suomalaisuuden liitto näyttää tulleen 2000-luvulle ennen minua ja on valmis keskustelemaan kielipolitiikasta ilmeisen kiihkottomasti ja asialinjalla. Oma käsitykseni Liitosta oli vanhentunut. Sen siitä saa kun ei tarkista faktojaan. Minuakin kiinnostaa miksi kielipoliittinen keskustelu halutaan vaieta, kun suuri osa kansasta haluaa poistaa pakkoruotsin? Tämä on taas ehkä osa jotain suurempaa kulissien takaista lehmänkauppaa, jota koko ajan käydään.

Tänään olen menossa koulutukseen Mikkeliin. Olen asunut koko ikäni vain kahdessa kaupungissa rannikon lähellä. Se ensimmäinen oli pikkukaupunki ja tämä toinen on nyt sitten Helsinki. Tässä kohtaa elämää olen asunut jo pitemmän aikaa Helsingissä.
Siksi kaikki kokemukset muista kaupungeista perustuu lyhytaikaisiin käynteihin. Yleensä kaikki paikat ovat minusta viihtyisän oloisia. Varsinkin jos ensi kokemukset ovat olleet hyviä niin kaupunki pysyy mielessä sellaisena ”tuolla voisin asua" -paikkana.
Mikkeli teki aluksi vähän tympeän vaikutelma, mutta kun olen siellä käynyt jo useamman kerran puolen vuoden aikana, se alkaa vaikuttaa ihan kivalta paikalta. Omakotialueita aivan keskustan tuntumassa Mukavia viiskytluvun taloja, isoja puutarhoja ja rauhallisia katuja.

Taidan olla sellaisessa elämävaiheessa, että omakotilato pikkukaupungissa tuntuu tosi houkuttelevalta. Vaan mitenköhän pienemmillä paikkakunnilla miespariin suhtaudutaan? Joutuisikohan sitä naapuruston silmätikuksi? Julkkisstailaaja kertoi taannoin, miten hänen kotiinsa oli murtauduttu ja tuhottu ja sotkettu paikkoja. Tämän jälkeen oli vielä lentänyt kivi ikkunasta. Voisiko näin käydä meillekin?

Jatkan pohdintaa junassa, jonne pitääkin kohta lähteä.

Välillä miettii, että menikö se elämän huippuhetki jo? Ja milloinka se olisi ollut? Joka tapauksessa se liittyy Nassuun.
Oliko se silloin kun tavattiin ekan kerran?
Tai silloin kun rekisteröidyttiin maistraatissa tai rantakalliolla kevättalven hohteessa, kun saatiin siunaus?
Tai oliko se viime kesänä kun oltiin telttaretkellä? tai tänä aamuna, kun tassuttelin unisena keittiöön, jossa Nassu oli laittanut kaiken valmiiksi. Ja vielä helli ja piti huolta.

Ei näistä voi valita, tuntuu, että niitä hetkiä on paljon, ihan arkisia ja pieniä kuin juhlallisiakin.

Elämäni huipulla

Vaikka pakkasta on ulkona ihan reilusti, käy ensi kesän suunnittelu kuumana.
Ollaan ajateltu vuokrata talo tai asunto yhden ystävän kanssa kolmistaan Espanjasta pariksi viikkoa. Sinänsä homma ei ole mahdoton: portaaleja ja asuntoja kyllä riittää. Tosin kun rajattiin alue aika tarkkaan Pohjois-Espanjaan, niin tarjontakin supistui kohtuulliseksi.
Tuntuu, että minä olen kaikista valikoivin meistä kolmesta ja siksipä saankin suorittaa esivalintatyön. Vaikka kyse onkin vaan kahden viikon loma-asunnosta, niin tiedän, että olisin pettynyt, jos joutuisin kuuntelemaan naapurien melua (tappelua, bailausta, lasten kitinää, tms.). Siksi olenkin päätynyt esittämään raadille vain ”talo” vaihtoehtoihin. Kun vielä lisätään se, että mieluummin meri lähellä kuin kaukana ja kauppaankaan ei tarvitsi olla hirveä matka, niin johan saa tarpeen vaativan valintatehtävän.

Eilen ehdin jo närkästyä eduskunnan pääsihteerin ehdotuksesta, että presidentinvaalit pitäisi siirtää eduskunnalle. Vaikka tämän virkamiehen tarkoitus oli varmaankin ensisijaisesti korostaa eduskuntainstituution valtaa presidentti-instituution kustannuksella, tuli kuitenkin sellainen olo, että kansaa taas halutaan aliarvioida. Kansan mielipidettä ei haluta kansanäänestyksillä turhaan kysellä, ja parempihan se ehkä onkin, koska kansa saattaa äänestää väärin.
Onneksi suurimpien puolueiden puoluesihteerit olivat eri mieltä, jätetään sentään se hupi, että saadaan äänestää presidentinvaaleissa.

Kiinnostavaa muuten oli eilen ajankohtaisessa kakkosessa: Viro kokeilee nettiäänestystä. Suomessahan ylpeillään aina miten me olemme edelläkävijöitä, mutta ainakin tässä asiassa Viron on mennyt kovaa ohi. Samoin digi-TV uudistuksen Viro hoitaa meitä mallikkaammin – siellä siirrytään suoraan ns. teräväpiirtojärjestelmään ilman turhia välivaiheita.
Tämä selvisi lehteä lukemalla. samalla selvisi se, että tulimme ilmeisesti hankkineeksi todella typerään aikaan digiboksin. Olisi vaan kannattanut odottaa sitä teräväpiirtotekniikan tulemista, vaikka muutama kuukausi olisi sitten ollut telkku kokonaan pimeänä. Mutta tietämättömyydestä saa maksaa. Siksi kait yritän nyt paneutua noihin taloihin espanjassa, että olisin jotenkin perillä asioista.

Pieniä ovat onneksi minun murheeni. Tosin ärsyttää tässä digimeinigissä se, että hirveä määrä laitteita vanhentuu tosin nopeasti - mihin ne kaikki päätyy, voiko niitä hyötykäyttää mitenkään?

taidan olla kovaa vauhtia tulossa känkkäränkkä-Ukoksi. Oikeasti olen kyllä useimmiten hyvällä tuulella, jotenkin onnistun kirjoittamaan happamasti valituksia.