Arjen enkelit

Työpaikalla ei ehkä ole koko Suomi pienoiskoossa, mutta eri persoonallisuustyyppejä tännekin mahtuu.
On aamuäreä murjottaja, on hapannaama ja katkera elämänsä sivustakatsoja. On työpaikkakiusaajaa, monta juorutätiä ja –setää sekä lisäksi muutama ikipositiivinen.
Kaiken juoruilun ja pahanpuhumisen seassa nämä elämään ja jopa työpaikkaan positiivisesti suhtautuvat raukat onnistuvat kerta toisensa jälkeen kääntämään tilanteet mukaviksi.
Miten niin raukat?
Hehän ovat arjen enkeleitä, jotka onnistuvat säteilemään meille kyynisemmille mörökölleille hieman aurinkoa. Minulla on kuitenkin teoria.
Hyvän kouluaikaisen ystäväni äiti oli tällainen: aina positiivinen, osasi todella nähdä pilvissä kultareunan olematta silti ällö, teennäinen tai sovinnainen.
Hän kesti miehensä alkoholismin ja syrjähypyt ja itsekeskeisyyden, lastensa (jotka perivät isänsä luonteen) kiukuttelun jne. Kaiken hän ikään kuin imi itseensä ja muutti positiiviseksi energiaksi.
No syöpähän siitä tuli. Monta vuotta hän eli vielä syövän kanssa edelleen myönteisenä ja toiveikkaana, kunnes lopu syöpä uusiutui niin pahana, että hän ei voittanut sitä taistelua.

Siunaustilaisuus oli yksi koskettavimmista, missä olen ikinä ollut. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, kaikki eivät mahtuneet edes sisälle. Olisi luullut, että vainaja oli joku julkkis ja paikallisesti hän olikin tunnettu ja pidetty.
Mutta jotain hänen hyvästä luonteestaan jäi, koulukaverini joka hoiti häntä sairauden loppuvaiheessa, muuttui enemmän äitinsä kaltaiseksi. Meille muille jäi muistot hänestä.

Ja se teoria?
Ihminen, joka ottaa ympäriltään kaiken negatiivisuuden kantaakseen ja muuttaakseen sen positiivisuudeksi, ottaa hirveän taakan ja uskon, että kenenkään fysiikka ei lopulta kestä vaikka psyyke kestäisikin. Toisaalta, jos olemassa olomme tarkoitus on tehdä toiset onnelliseksi, ystäväni äiti oli jo osansa tehnyt monta kertaa ja hänen oli aika päästä lepoon.