Ehkä en ole luotu elämään, jossa kaikki etenee tasaisesti ilman mutkia, harha-askeleita ja äkkipyrähdyksiä. Tämä ei tarkoita, että nauttisin vaaroista tai epävarmuudesta, mutta jotenkin tuntuu, että haen tilanteita, jossa yhtäkkiä on paljon avoimia muuttujia.
Ehkä toisaalta Nassu tekee tämän mahdolliseksi, koska huolimatta kaikesta muutoksesta, kaaoksesta ja epävarmuudesta, on Nassu. Ei Nassu mikään staattinen objekti ole, kaikkea muuta, mutta juuri se, että hän on olemassa, antaa minulle rohkeuden kokeilla, uskaltaa ja tehdä epäsovinnaisiakin ratkaisuja.
Ja toisaalta ehkä ne asiat, jotka minusta on jotenkin rohkeita, epävarmoja uskallusta vaatia jne., ovatkin ehkä muista oikeastaan turvallisuushakuisia, varman päälle pelaamista jne.
Olemme erilaisia, ja itsestään oppii koko ajan uutta, tai sitten ei opi. Muistan nuorena ajatelleeni, etten halua vakituista työpaikkaa. Sitten jossain vaiheessa siitä tuli jotenkin myös minun tavoitteeni. Mutta tuliko se tavoite minusta tai ympäristöstä? Koko käsitehän on aivan absurdi, vakituinen työpaikka. Siihen tahtiin kuin työelämä muuttuu, ei kukaan pysty ennustamaan edes 5 vuoden päähän työtehtäviään.
Työhaastatteluiden vakiokysymys, "missä näet itsesi viiden vuoden päästä?", on yhtä hassu. Siihen ei yleensä tee mieli vastata juuri mitään, mutta aina kuitenkin suusta livahtaa joku keskinkertainen latteus, kuten alan asiantuntijatehtävissä…
Ehkä pitäisi lakata miellyttämästä muita (vanhempia, muita sukulaisia, ystäviä ja muita oletettuja ympäristön sosiaalisia paineita) ja lopettaa keskinkertaisen vakionormin tavoittelu ja olla vaan rehellisesti oma keskinkertainen itsensä.
Huomenna ostan asunnon.
