epäyhteisöllinen

Kävimme sateenkaarimessussa Alppilan kirkossa. paikalla oli ilmeisesti tavallista enemmän porukkaa (jopa niin, että ehtoollisviini taisi loppua). Ainakin minut paikalle houkutteli paitsi kirkon läheisyys myös halu kuulla Helsingin piispaa, joka saarnasi. Vastakorjattu Alppilan kirkko ei sinänsä tehnyt minuun vaikutusta, jotenkin minulla on ongelmia näiden modernien kirkkojen kanssa, ei tuu mitään fiilistä (lähinnä koulumainen) valkoisista tiiliseinistä ja lakatusta männystä.
Huomaan myös vierastavani ”uusia” jumalanpalvelusmuotoja: kulkueita (ankea), rauhantoivotuksia (teennäistä?) sekä seurakunnan kaikenlaisia välilauluja(Kun ei osaa lauluja) liturgian seassa. Ne ovat varmaan niitä keinoja, jolla seurakuntalaiset saavat osallistua aktiivisemmin jumalanpalvelukseen, ja varmaankin monet aktiiviset kirkossakävijät niistä saavatkin paljon.
Satunnaiselle piispan puheen kuuntelijalle riittikin siten hämmästeltävää. Itse saarna oli minusta hyvä, sanat taiten valittu, jokainen rivinväli varmasti pohdittu. Kukaan änkyrä ei mitenkään voisi siitä saarnasta tehdä valitusta. Varmaan pelkästään piispan läsnäolo ao messussa oli sinänsä raskauttava, kristillinen lähimmäisen rakkaus kun ilmenee niin monin tavoin.
Piispan puheesta jäi hyvä mieli, samoin koko messusta, voin poiketa toistekin. Sinänsä en ole kovin yhteisöllinen ja koenkin kaikenlaisen seurakunt- tai muun yhteyden lähinnä kiusallisena.
Joten ei liene yllättävää, että hiihtolenkillä, omassa ”metsäkirkossani” koen olevani lähempänä luojaani kuin näissä menoissa.