draaman kaari

Minulle teatteri on aina ollut jotenkin vierastaidemuoto. Harvoin jos koskaan olen todella liikuttunut tai innostunut teatteriesityksestä. Teatterissa minua aina vaivaa se, että näyttelijät ovat näyttämällä ja näyttelevät ts. esittävät jotakuta toista. Huomaan vertaavani teatteria elokuvaan, jonka luoma illuusio todellisuudesta puree minuun paljon tehokkaammin. Toisin sanoen samankin näyttelijän roolisuoritus valkokankaalla on minusta todellisempi kuin 15 metrin päässä ihka elävänä näyttämöllä. Ehkä tämäkin asia olisi toisin jos meille olisi koulussa opetettu draamaa, ehkä mielikuvitukseni olisi saanut uutta avaruutta enkä olisi niin kiinni tilassa ja paikassa?
Toinen piirre, mikä minusta on jotenkin outo, on se, että näyttelijöitä, varsinkin teatterissa esiintyviä, pidetään jotenkin syvällisinä ja heidän elämänkokemusta pidetään jotenkin laajana ja sellaisena, että heillä olisi yleispätevää sanottavaa. Toki pitkän uran tehnyt näyttelijä on ehtinyt esittää monenlaisia rooleja, parhaassa tapauksessa. Monet kuitenkin tuntuvat tekevän samaa roolia vuodesta toiseen. Osalla levy tuntuu jäänee jumiin. Mutta he ovat todellakin esittäneet ja eläytyneet, eivät kuitenkaan eläneet sen enempää kuin me muutkaan. Yleensä hei eivät myöskään ole käsikirjoittaneet tai ohjanneet esityksiä, vaan toteuttavat vaan parhaansa mukaan toisten visioita, toisten ajatuksia, niin kuin meistä moni muukin päivittäisissä töissämme. Ehkä kuitenkin kuuluisan näyttelijän elämänviisaudet tuntuvat paljon merkittävimmiltä kuin kaupan kassan, joka myöskin tapaa työssään monenlaisia ihmisiä ja näkee sivusta monenlaisia elämänkohtaloita ja elämää, myös sitä taiteilijaelämää.