Eihän se elämä niin ankeeta ole kuin edellisestä blogauksesta voisi päätellä. Luulen, että tylsistyminen on osittain sitä, että asiat on niin hyvin. On Nassu, on terveys, koti ja työ. Ja kaikkea muutakin.
Se, että hyviä asioita ei huomaa arvostaa, on varmaan jotain perin tavallista länsimaista tai jopa inhimillistä. Mieli halajaa jotain enemmän jotain uutta.
Välillä mietin, mitä virkaa tällä blogaamisella on. Ehkäpä vuoden päästä on kiva katsoa, miltä tuntui tänä vuonna tai kymmenen vuoden päästä, jos nämä sattuisi täällä bittiavaruudessa pysymään, nämä blogit.
Vaikka yleisesti olen sitä mieltä, että itsensä kanssa keskusteleminen ei kuitenkaan ihmistä kehitä kuin tiettyyn pisteeseen, niin ehkäpä näistäkin jotakin oppii? Toisaalta en yleensä tykkää katsella taakse päin hirveästi. Luokkakokoukset ja muut muistelot ei ole minua varten. Eteenpäin käy elävän mieli.
Nassun kanssa olen oppinut ottamaan valokuvia ja pitämään niitä tärkeinä. Lapsena inhosin sitä, että isä oli koko ajan kuvaamassa. Minusta kuvien ottaminen omasta elämästä oli kaikkein turhinta, koska kuitenkin kaikki tärkeät asiat jäisivät mieleen. Muisti olisi tärkeiden asioiden mittari.
Toisaalta olen yhä samaa mieltä periaatteessa, mutta on minusta kiva katsoa kuvia elämästäni Nassun kanssa. Ja niistä lapsuusmuistoistakin.
4 kommenttia
Splenetic
21.3.2007 22:45
Kyllähän nämä monologit ihmistä kehittävät ja onhan täällä muitakin pohtimassa jotakuinkin samoja asioita lukemattomista eri näkökulmista, kukin peilaten niitä omiin kokemuksiinsa ja omiin ajatuksiinsa. Oppii niistäkin.
Eikö muka yhtään kiinnosta tietää, mitä luokan pellestä tai aktiivista tai pissiksestä tai nörtistä on tullut isoina, kuka elää sossun kanssa lähisuhteessa, mihin ammattiin luokan hissukka on päätynyt ja onko nörtillä oikeasti menestynyt elämässä muita paremmin ja nauraa räkäisesti kaikille kiusaajilleen törkeän iso palkka takataskussa? Edes vähän?
Kauneuspilkku
22.3.2007 08:31
Suoraan sanottuna ei. Enkä ollut koulukiusattu tms. ja oli minulla ystäviäkin koulussa. Mutta, kun en ole 20 vuoteen nähnyt ihmisiä, heistä on tullut täysin yhdentekeviä. Ne harvat, joihin olen jostain kumman syystä sattunut pitämään yhteyttä ovat sitten eri juttu. Mutta heitä ei tarvitse mennä tapaamaan luokkakokoukseen.
Tuo on aivan totta, että toisten ajatuksista saa hyvää kaikupohjaa ja uusia näkökulmia, siksi kait näuitä blogeja luetaankin.
Splenetic
22.3.2007 18:06
"Mutta, kun en ole 20 vuoteen nähnyt ihmisiä, heistä on tullut täysin yhdentekeviä."
Todennäköisesti. Itse olin (tai preesensissä, ei siitä koskaan irti pääse...) koulukiusattu, joten olen edelleen kostonhimoinen. Toisaalta George Orwell kirjoitti esseessään "Revenge is sour", että ihminen haluaa kostaa ollessaan sorrettu, ei enää silloin kun se on oikeasti mahdollista. Sitä vain tekee tavan vuoksi, siksi että voi. No, minä haluan nolata sen naisen kaikkien edessä niin kuin hän teki minulle. Oli se sitten tavan vuoksi tai puhtaasti kostonhimosta. Tai sitten minäkin pääsen irti luokkakokoukseen mennessä.
Kauneuspilkku
23.3.2007 07:03
Kiusaaminen seuraa kyllä ikivästi mukana aina. Sen verran kokemusta kiusatuksi tulemisesta kuitenkin on. Onneksi ihmiset ja nimet ja paiaktkin ovat jo unohtuneet. Tunne on kuitenkin pysyvä. Se miltä todellisesta koulukiusatusta mahtaakaan tuntua on jotain mitä en pysty kuvittelemaan, tai ehkä vähän.