Kauneuspilkku

Arkistoista, kirjastoista ja museoista käytetään yhteisesti nimitystä muistiorganisaatiot. Niiden katsotaan tallettavan ja tarjoavan yhteiskunnalle kollektiivisen muistin tai ainakin aineksia sellaisen muodostamiselle. Laaja yleisö ei varmaan tule ajatelleeksi niitä periaatteita, joiden mukaan nämä instituutiot harjoittavat ja ovat harjoittaneet toimintaansa. Melko yleinen käsitys lienee, että varsinkin arkistoissa ja museoissa on ikään kuin ”kaikki”. Nykyihminen lisäksi olettaa saavansa tuon kaiken käsiinsä napin painalluksella, kuin Google-haulla web-selainta käyttäen.
On tietysti mahdotonta, että muistiorganisaatiot pystyisivät säilyttämään ”kaiken”, saati sitten tarjoamaan sen kansalaisten käyttöön. Niinpä on ollut pakko valita mitä säilytetään ja miettiä miksi säilytetään. Toki, vieläkin löytyy museaalisia kokoelmia, joihin, joku innokas tutkija on kerännyt tiettyyn teemaan liittyen ”kaiken”, mitä on käsiinsä saanut, mutta ammatillisissa museoissa ei ole enää pitkään aikaan toimittu tältä pohjalta. Kokoelma- ja hankintapolitiikat ohjaavat kirjastojen ja museoiden kokoelmien kartuntaa ja varsinkin kirjastoissa on jo pitkään tehty poistoja kokoelmista. Viime aikoina myös museokokoelmien suhteen on herännyt keskustelua poistoista, koska maamme yli 1000 museossa on paljon päällekkäisyyttä kokoelmissa.
Muistiorganisaatiot ovat työskennelleet pitkään konkreettisten esineiden, kirjojen, tavaroiden ja asiakirjojen kanssa. Niiden politiikat ja suunnitelmat ovat kohdistuneet käsinkoskelteltavaan materiaan, jota on järjestetty, luetteloitu, typologisoitu ja kuvailtu kunkin alan vallitsevien periaatteiden mukaan. Kirjastolaitos on selkeästi näistä kolmesta yleisten kirjastoiden kautta ollut lähinnä kansalaista, pyrkien tarjoamaan tavalliselle ihmiselle sitä mitä näiden on kuviteltu kirjastoista etsivän. Museot ja varsinkin arkistot ovat pitkään kääntyneet sisään päin, omien kallisarvoisten kokoelmiensa varjeluun. Museot ovat tehneet omistaan näyttelyitä, arkistot taas passiivisesti odottaneet, jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut niiden kokoelmista. Yhtä kaikki muistiorganisaatioiden sisällä on määritelty se mitä talletetaan, miten se luetteloidaan ja saatetaan yleisön käyttöön.
Suuri yleisö ajattelee helposti, että museoissa, arkistoissa ja kirjastoissa säilytettävät esineet, asiakirjat ja julkaisut ovat jotenkin objektiivisesti ja universaalisti lähes luonnonlakien tapaan löytäneet paikkansa oikeasta hyllystä. Harva ajattelee, että arkistoihin päätynyt se, mikä on sattunut säilymään tulipaloista, vesivahingoista ja yleisesti huonoista säilytysolosuhteista tai sen säilyttäminen on ylipäänsä katsottu tarkoituksenmukaiseksi. Vaikka suurin osa suomalaisista tietää, että Elias Lönnrot kokosi Kalevalan, harva silti jaksaa muistaa tai ajatella, että hän myös valitsi sen mitä teemoja ja runoja tämä kansallissepoksemme sisältää muokaten ja jättäen paljon aineistoa sen ulkopuolelle. Samalla tavalla voi ajatella arkistoista: joku tai jotkut ovat määritelleet sen mikä on tärkeää ja säilyttämiseen eli muistamisen arvoista. Kollektiivisen muistimme raaka-aineet ovat siis huolella valittu, kuin K-kaupassa konsanaan. Ja vaikka näistä muistiorganisaatioiden tallettamista aineistoista on löydettävissä aina vaan uusia tarinoita, kuten nykyään on muodikasta sanoa, emme saa koskaan tietää millaisia tarinoita jää kokonaan löytymättä. Toki taitava tutkija on tämän sisäistänyt ja siksipä tiede harvoin väittää, että asia on ehdottomasti jotenkin ja oivaltavalla tutkimusotteella puhkikaluttu tiliaineistokin saattaa saada uutta eloa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että ns. kollektiivinen muistimme on manipuloitu, ei mikään yksiselitteinen totuus. Mitä vanhempia asioita sieltä yritämme kaivaa, sitä epämääräisemmäksi kuvamme usein muuttuu. Muisti tekee tepposet itse kullekin aina välillä eikä muistiorganisaationkaan voi 100% luottaa.

Isäni on ikääntyessään ryhtynyt kertomaan paljon lapsuusmuistojaan. Osa tarinoista on tuttuja, olenhan kuullut ne jo ollessani lapsi itsekin. Ainakin yksi tarina on kuitenkin minusta isäni äidin tarina, olkoonkin, että kyse on sota-ajan kokemuksesta, jossa isäkin oli osallisena. Kun mamma kertoi sitä meille lapsille, isä piti osaa tarinasta mahdottomana ja mielikuvituksen tuotteena, nyt juuri nuo mielikuvitukselliset elementit ovat muuttuneet hänen lapsuuskokemuksikseen.
Oma lapsuuteni on, onneksi, ollut paljon vähemmän dramaattinen; ei juoksuja sirpalesuojaan, ei elintarvikepulaa, ei huolta isästä rintamalla jne. Mutta muistonsa kullakin, mitkäköhän vanhempieni kokemukset olen jakanut niin syvästi, että niistä tulee osa omia muistojani? Miten paljon muistoistamme on sellaista, mitä emme itse asia ole itse kokeneet, mutta se on muuttunut muistoksi ehkä siksi, että sitä on kerrottu meille riittävän usein. Ehkä monet lapsuusmuistot ovat näitä, jonkinlaisia välähdyksiä, joita on vahvistettu kerronnalla.
Memories are made of this.

Huolestuttaa viimeaikaiset suomenruotsalaisiin tunnettuihin naisiin kohdistuneet uhkaukset. Vaikka kyse nyt olisi "vaan" jostain nettihäiriköstä tai yksittäisestä kajahtaneesta ihmisestä minusta kyseessä on kuitenkin kaikessa törkeydessään vakava ilmiö. Kun nimettömästi aletaan uhata toisen henkeä ja perhettä, ei asiaan voi suhtautua vaan olankohtauksella. Paha kyllä uhkauksen tekijää/tekijöitä ei ehkä saada selville, mutta mitä tämä kertoo suomalaisista?
Jos tämä on jonkun käsitys ns. pakkoruotsin vastustamisesta, niin todella sairas tapa. Tämä myös luo vastareaktion, joka lopulta kääntyy täysin tekijänsä oletettuja pyrkimyksiä vastaan. Puuttuu enää, että joku alkaa puhua tästä RKP:n masinoimana juonena.
Jos tämä on jonkun mielestä pilaa, niin erittäin sairasta sellaista. Vitsi, vitsi, mut ei kyl naurata. Asiantuntijat ovat korostaneet, miten meillä ei voi toistua Tukholman lähiöiden tapahtumat. Eivät varmaankaan toistukaan identtisinä, meillä häröily hoidetaan kotimaisin voimin.

Olen miettinyt tätä tasa-arvoista avioliittoasiaa aika pitkään. En oikeastaan itse käsitettä tai lakialoitetta, jolla siihen tähdätään, vaan tätä julkista keskustelua. Jotenkin julkisuudessa on tullut kuva, että sitten kun tämä lakialoite hyväksytään, tapahtuu jotain suurta, lähes messiaanista tasa-arvoistumista. Hesarissa, joku toimittaja jonka nimeä en muista, kirjoitti, että kansalaisaloitteen kannattamisesta tuli sukupolvikokemus.

Toivon, että ei. Toivon, että tasa-arvoa ei alisteta sukupolvikokemukseksi eikä some-ilmiöksi, vaan, että oikeasti mietitään itse asiaa, mitä se tarkoittaa. Nykymaailmassa kuitenkin tärkeintä on tunne ja vaikutelma, ei ajatus tai periaate tai konkreettinen asia, johon käsite viittaa. Tunne on huono argumentti, koska käyttämällä tunneargumenttia, tullaan väistämättä tilanteeseen, jossa toisten tunteet ovat oikeutetumpia kuin toisten. Tunteen voimalla toki pystytään rakentamaan tuloksellisia kampanjoita, nytkin vain päivässä saatiin kerättyä satatuhatta nimeä aloitteen taakse, mutta sillä ei voida perustella muuta kuin – tunnetta.

Moni kirjoitus ja mielipide kansalaisaloitteen puolesta on samalla mitätöinyt rekisteröidyn parisuhteen ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä, rekisteröityneet parit eivät ole "naimisissa", "häitä" voidaan viettää vasta jos tämä lakialoite hyväksytään. Tässä kohtaa ei ole ajateltu, miltä parisuhteensa rekisteröineistä, jotka kokevat olevansa naimisissa, tuntuu. "Tunne" on varattu vain siihen epätasa-arvokokemukseen, joka on niillä pareille tai ihmisille, jotka kokevat nykyisen lainsäädännön suorastaan ihmisoikeusrikkomukseksi. Rekisteröity parisuhde on jotenkin puutteellinen, "B-luokan avioliitto", vajaa ja vasta avioliitto tuo parisuhteelle "oikean" statuksen.

Itse olen kaivannut parisuhteelleni vain juridista statusta. Sitä, että Nassu on lähin omaiseni ja minä Nassun. Se miten parisuhteemme on nimetty tai määritelty muiden ihmisten mielissä, ei minua kiinnosta. Esimerkiksi Nimenmuutos (joka näyttä olevan epätasa-arvolistan kärkipäässä) tuntuu lähinnä koomiselta post-patriarkaattiselta tavalta kopioida typeriä heteronormatiivisia pseudohistoriallisia käytäntöjä. En ymmärrä miksi aikuinen ihminen haluaa vaihtaa nimensä, identiteettikriisi?

En toki vastusta lakialoitetta, mutta jotenkin tämä hypetys, jolla aloitteesta on tehty merkittävä ihmisoikeusasia, on minusta hieman kyseenalaista tai suhteetonta. Homojen syrjintään de facto lakimuutos ei paljoakaan tuo uutta. Pariskunnat tulevat edelleenkin olemaan epätasa-arvoisia esimerkiksi keinohedelmöityksen suhteen. Adoptio tulee teoriassa mahdolliseksi, vaan kuinka käy käytännössä. Muuhun syrjintään laki ei tuo mitään parannusta ja tietynlaisen asenneilmaston suhteen aloite on jopa näyttänyt kuumentavan ihmisten negatiivisia tunteita. Ikään kuin sohaisu ampiais- tai kusiaispesään. Toki, laki saattaa ihmiset tasa-arvoiseksi ja se on tärkeää sinänsä, mutta suuria konkreettisia muutoksia ei monekaan elämään tästä tule.

Edelleenkin huvittaa se, että miesten asevelvollisuus ei herätä yhteiskunnassamme mitään tasa-arvokeskustelua. Miehiä syrjivä lainsäädäntö ei ole tasa-arvo-ongelma. Jos naisilla olisi jokin pakollinen hoiva-alan velvollisuus, josta kieltäytyminen johtaisi vankilaan, oltaisiinko yhtä hiljaisen yksimielisiä, että asia ei ole ongelmallinen?

Aina välillä kokee sisäistä rauhaa, en tiedä onko Pääsiäisen henki laskeutunut päälleni etuajassa tai vaikuttaako viimeaikainen runsas Bachin sellokonserton kuuntelu, kevätaurinko tai pikku hiljaa väistyvä flunssa. Välillä täytyy lähteä, että voi palata. Joskus prosessissa löytää jotain itsestään. Ehkä se tuo rauhan?
Vastausten sijasta on kysymyksiä, mutta se ei haittaa.
Välillä on parempi kysyä ja unohtaa vastaukset.

Lapsuudessani nämä olivat pitkiä perjantaipäiviä. Nyt aikuisena olen löytänyt oman tapani viettää tätäkin päivää, syyllistymättä tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Kauan se kesti.

Viime aikoina on tullut pohdittua kaikenlaista, mutta kirjoitettua sitäkin vähemmän. Filosofithan pohtivat monenlaista mm. mikä on totta ja mikä ei. Mihinkään korkealentoisiin akateemisiin pohdintoihin en itse ole kuitenkaan ryhtynyt. Onpa vaan käynyt mielessä, että kukaan muu ei ehkä näe maailmaa, ”todellisuutta” samoin kuin minä. En toki voi tietää varmasti ja toisaalta tämä ruokkii ehkä turhan individualismin ja ainutkertaisuuden harhaa, ikään kuin minun ajatukseni ja pohdiskeluni olisivat niin yksilöllisiä ja ainutkertaisia, ettei niitä ihan samoja olisi miettinyt tuhannet ja tuhannet ihmiset ennen minua tai vaikka tällä hetkellä.
Joka tapauksessa kuitenkin minulle maailma näyttäytyy yhdenlaisena, Nassulle usein varmaan aika samankaltaisena, mutta kuitenkin ehkä erilaisena. Naapurin Villelle jo ehkä paljonkin erilaisena ja nimettömälle naapurin vosulle todellakin erilaisena. Jos yhden asunnon, yhden talon, yhden korttelin sisällä, ihmiset elävät omissa todellisuuksissaan omine käsityksineen siitä mikä on sopivaa, oikein, tarkoituksenmukaista tai järkevää, on ihme, että ylipäätään meillä on mitään toimivaa yhteiskuntaa.
Ja toisaalta onko meillä toimivaa yhteiskuntaa ja kenen ehdoilla ja miten, on taas oma kysymyksensä.

Keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista voi parhaimmillaan muuttaa suomalaista demokratia-ajattelua ja toimintakulttuuria entistä tasa-arvoisempaan suuntaan yleisemminkin kuin pelkästään parisuhteisiin liittyen.

Hesarin raadissa pisti silmään mm Mari Kiviniemen, Lasse Laatusen ja Esko Ahon negatiiviset mielipiteet kansalaisaloitteesta. Mari Kiviniemen mielestä on ”on vaikea uskoa, että aloitteita tehtäisiin jatkossakaan epäkohdista, joita kansanedustajat itse eivät olisi havainneet”. Lasse Laatusen ei pidä kansanäänestyksistä, ” edustuksellinen demokratia on säädetty sitä varten, että eri valtioelimet kantavat vastuunsa ja kansa päättää vaaleissa valtakirjan jatkosta”. Esko Ahon mukaan ”päätöksenteon tärkein tehtävä on sovittaa yhteen tarpeita ja pyrkimyksiä niin, että se palvelee yhteiskunnan kokonaisetua. Kansalaisaloite ei ainakaan edistä tätä tarkoitusperää.” Lainaukset HS 2.3.2013 s. C20

Kun poliitikot ja toisinaan myös elinkeinoelämä pitävät korkeaa koulutustasoamme maamme tärkeimpiin menestystekijöihin kuuluvana asiana, on vaikea käsittää tätä ajatuskulkua, jossa meidän, korkeasti koulutettujen kansalaisten, oletetaan vaan sivusta seuraavan miten vaaleilla valitut edustajamme tietävät kaiken paremmin. Kiviniemen toteamuksen ylimielisyys on sitä luokkaa, että ei ihme, jos Kepu jatkaa pohjamudissa.
Kuka on sanonut, että nykyinen edustuksellinen demokratia on paras vaihtoehto päätöksenteolle? Onko aiheesta tutkimuksia? Esko Aho ilmeisesti katsoo, että hänellä on kykyjä palvella yhteiskunnan kokonaisetua. Näytöt hänen pääministerikaudeltaan puhuvat kyllä muuta. Elinkeinoelämälle sopii kyllä varmasti paremmin kuin hyvin, että yhteiskunnallinen päätöksenteko on mieluummin suppeassa kuin laajassa kansanvallassa.
Asian voisi todellakin kääntää päälaelleen. Onko kansanedustajilla ja ministeriöiden virkamiehillä todellakaan kykyä, puhumattakaan halua, havaita epäkohtia, joita kansalaiset pitävät tärkeinä? Tai toimia niiden korjaamiseksi. Kuka määrittelee kokonaisedun? Nykyinen järjestelmämme eduskuntineen on kehitetty aivan erilaiseen yhteiskuntaan, sellaiseen missä koulutustaso oli huomattavan matala tiedonsaanti hidasta ja hankalaa jne. Voisiko ajatella, että 2000-luvulla tarvitsemme enemmän kansalaisaloitteen ja suoran vaikuttamisen kanavia ja vähemmän puolueita? Kenties voisimme luopua edustajistamme ja edustaa itseämme? Ainakin tärkeissä asioissa.

Homogaala. Ensin ajattelin, et just. Taas jotain niin turhaa. Ja kruununprinsessa. Ajatus ei johtunut perusnegatiivisuudestani, vaan lähinnä siitä, että ajattelen, että itse en halua tulla kohdatuksi ensisijaisesti homona, vaan ihmisenä. En määrittele itseäni ensisijaisesti homoksi. Tai ainakaan ajattele niin. Olen puoliso, ystävä, poika, veli, setä, työtoveri, tietyn ammattikunnan edustaja jne. Tietysti kaikkea tätä olen homona.
Eihän homoutta minusta pois saa ei sillä, mutta jotenkin ajatus homogaalasta. Mutta sitten tuli mieleen, että jotta tähän minunkin vaalimaan ihanteeseen, jossa ei oikeasti ole väliä sillä onko homo hetero tai mitä kukin nyt onkaan, tarvitaan homogaaloja, tarvitaan vuoden homoja tai kahden vuoden homoja ja kruununprinsessoja, jotka sanoo homo.
Näkymätön tarvitsee tehdä näkyväksi, jotta siitä voi tulla näkymäntöntä.

Eilen kuntosalin saunassa noin kolmekymppiset kaverit puhuivat Tavastian keikasta ja siitä miten oli ollut setämäinen olo parikymppisten seassa. Pystyin samastumaan kokemukseen hyvinkin, setämäinen olo oli siinä lauteillakin.
-----------------------------------------------------
Älä pyyhi kyyneleitä ilman hanskoja -sarja tuo sen aikakauden, jossa teininä kipuili aikuistumisen ja seksuaalisuuden kanssa,, tv:n kautta takaisin.
Meininki meillä päin ei ollut tietenkään kuin Tukholmassa, vaan enempi sitä Värmlanti -osastoa. Ahdasmielisen, tai sellaiseksi kuvittelemani, ympäristön mielipiteellä, tai oletetulla sellaisella, oli väliä. AIDS oli uusi rutto, homous, vaikkakin poistettu sairausluokituksesta, oli sairaus, ainakin homoseksi oli tappavaa. Yhtään homoa en tuntenut tai edes tiennyt. Kasvapa siinä sitten tasapainoiseksi ja omasta identiteetistä ylpeäksi aikuiseksi.

Nuoruuden kokemukset, tietynlainen uhkaava ilmapiiri, on jättänyt jälkensä jonnekin syvälle, josta sarja tuo ne hetkessä iholle.
Sellaista oli sedän nuoruudessa.

Olen nyt katsellut pari jaksoa sarjasta ”suomi on ruotsalainen”. Joku siinä tökkii enkä tarkoita provoa otsikkoa. Sarjan juontaja-toimittajasta tulee sellainen vaikutelma, että hän ikään kuin ylimielisesti haluaa sormi pystyssä opettaa suomenkielisiä suomalaisia kunnioittamaan ruotsalaisia, ruotsinkieltä jne.
Jotain kovin negatiivista, omahyväistä ja ylimielistä välittyy tästä henkilöstä. Koen myös ongelmalliseksi koko käsitteen ruotsalainen tässä yhteydessä. Minusta sitä ei mitenkään erityisesti määritellä. Ohjelmassa mm. sanotaan, että Suomen vaakunassa esiintyvä leijona on tullut Ruotsista, mutta entä mistä se tuli Ruotsiin? Monet muutkin asiat, joita esitellään ruotsalaisina, ovat yleiseurooppalaisia asioita kuten vaikkapa latinalaiset aakkoset ja toki ne tulivat täälläkin käyttöön, kun alue liitettiin katolisen kirkon piiriin.
Koko tämä nationalistinen suomalainen, ruotsalainen kansallisuuskäsite, istuu todellakin huonosti aikaan, jolloin kansoja ei nykymielessä ollut, jolloin yhteiskunta perustui syntyperän mukaisiin säätyihin. Toki nykyisen Suomen alueesta Ruotsissa voidaan sellainen erottava tekijä löytää kuin kieli, ja suomen kielen asema ei ollut valtakunnassa kovin hyvä. On hyvä muistaa, että suomensukuistakieltä on kirjoitettu jo paljon ennen agricolaa kyrillisin kirjamin, joten lännestä tulleet valloittajat eivät ole olleet mitenkään automaattisesti korkeammalla kulttuurisella tasolla.
Historiassa kävi miten kävi, Suomi on tänä päivänä sellainen maa kuin on, kielemme on todellakin ehkä suurin erottava tekijä Ruotsista. En vaan oikein ymmärrä tämä sarjan käsittelytapaa, yhteisen menneisyyden esittelemiselle sinänsä on varmaan tilaus, koska monilta tuntuu historia olevan aivan hukassa. Miksi YLE tekee sitä yhtäaikaisesti peräti kahden sarjan voimin (kuninkaittemme jäljillä ja tämä) on outoa.