Isäni on ikääntyessään ryhtynyt kertomaan paljon lapsuusmuistojaan. Osa tarinoista on tuttuja, olenhan kuullut ne jo ollessani lapsi itsekin. Ainakin yksi tarina on kuitenkin minusta isäni äidin tarina, olkoonkin, että kyse on sota-ajan kokemuksesta, jossa isäkin oli osallisena. Kun mamma kertoi sitä meille lapsille, isä piti osaa tarinasta mahdottomana ja mielikuvituksen tuotteena, nyt juuri nuo mielikuvitukselliset elementit ovat muuttuneet hänen lapsuuskokemuksikseen.
Oma lapsuuteni on, onneksi, ollut paljon vähemmän dramaattinen; ei juoksuja sirpalesuojaan, ei elintarvikepulaa, ei huolta isästä rintamalla jne. Mutta muistonsa kullakin, mitkäköhän vanhempieni kokemukset olen jakanut niin syvästi, että niistä tulee osa omia muistojani? Miten paljon muistoistamme on sellaista, mitä emme itse asia ole itse kokeneet, mutta se on muuttunut muistoksi ehkä siksi, että sitä on kerrottu meille riittävän usein. Ehkä monet lapsuusmuistot ovat näitä, jonkinlaisia välähdyksiä, joita on vahvistettu kerronnalla.
Memories are made of this.
Kommentoi kirjoitusta
Kirjaudu sisään voidaksesi kommentoida kirjoitusta.
Ei vielä tunnusta? Liity nyt!
6 kommenttia
martin
25.6.2013 21:22
Minä kuulin valtavasti tarinoita isoäitini yhdeltä veljeltä ja ne koskivat hänen äitiää, isoäitiään ja tämän vanhempia. Niinpä yhdessä linjassa olen kuullut tarinoita 1800-luvun alkupuolelta saakka. Kertominen on vaikuttanut huomattavastikin siihen, miten näen itseni tänään. Ne ovat osa minua.
Kauneuspilkku
26.6.2013 10:37
Mutta ilmeisesti kuitenkin tiedostat, että ne tarinat eivät ole sinun omia kokemuksiasi? Blogauksessani ajattelin, että mikä osa muistoistamme, joita pidämme omina kokemuksinamme, eivät ole omia kokemuksiamme, vaan toistutetun kerron tulosta...jonkinlaista muokkaustakin...Karjala-kaipuu lienee nykyään osaltaan tällaista. Tämä on minusta kiinnostava ilmiö meissä.
Massa
26.6.2013 11:16
Hyvää pohdintaa. Kun muistelee esim. omaa varhaislapsuuttaan niin sieltä ei hirveästi muista, mutta vanhemmat kertovat mielellään tarinoita miten silloin erilaisiin asioihin reagoi. Kuitenkin ne kertomukset ovat vanhempien omia värittyneitä tulkintoja siitä mistä saattoi olla kyse. Ja näistä tulkinnoista rakentuu moni "muisto".
Kauneuspilkku
26.6.2013 11:44
Massa - mahtaako minäkuva, käsitys itsestä jne. rakentua osin näiden kertomusten kautta? Useinhan sitä tulee sanoneeksi, että "pienestä pitäen". Itselläni ei ole kovin selkeitä varhaisia lapsuusmuistoja. Olen aina ajatekkut sen johtuvan siitä, että asuimme samassa talossa (joka vieläkin on vanhempieni koti), vietimme kesät saaristossa (joka vuosi), elämä kulki tietynlaista tasaista uomaansa, mikä toki ei ole huono asia, mutta siitä on avikea poimia mitään yksittäisi hetkiä vaikkapa muistan kun 3-vuotiaana....Toki minulla on paljon lapsuusmusitoja, mutta ajoituksen kanssa on vähän niin ja näin. Ja mikä tosiaan minun kokemus ja mikä vaikkapa veljeni?
martin
26.6.2013 15:30
Toki en ole elänyt sitä, mistä tarinat kertovat - mutta tarinoiden kautta kokemukset ovat siirtyneet minuun. En tiedä, jos voin sanoa niitä pelkästään minun kokemuksikseni (riippuu kai vähän kokemus-käsitteen määrittelystä), mutta en siis näe jyrkkää rajaa tarinoiden kokemusten ja minun välillä. Tarkoitan siis: Aikoinaan tapahtunut ei ole minun kokemustani, mutta tarinan kautta siitä tulee jossain määrin sitä. Tarinoiden tarkoituksenahan on jakaa kollektiivisesti k o k e m u k s i a. Jokin myyttinen tarina (kaukaakin menneisyydestä) voi olla yhteistä "koettua" jossain määrin.
martin
26.6.2013 15:39
En siis yllä kertomani perusteella välttämättä näe syytä tai edes aina täyttä mahdollisuutta erotella tarinoinnin kokemuksia erillisiin omaan ja muiden ryhmiin. Joskus se toki voi olla hyödyllistä - päästääkseen eroon hyvin haitallisesta painolastista.
Ihmisyyteen kuuluu myös kollektiivisuus.