Olen miettinyt tätä tasa-arvoista avioliittoasiaa aika pitkään. En oikeastaan itse käsitettä tai lakialoitetta, jolla siihen tähdätään, vaan tätä julkista keskustelua. Jotenkin julkisuudessa on tullut kuva, että sitten kun tämä lakialoite hyväksytään, tapahtuu jotain suurta, lähes messiaanista tasa-arvoistumista. Hesarissa, joku toimittaja jonka nimeä en muista, kirjoitti, että kansalaisaloitteen kannattamisesta tuli sukupolvikokemus.

Toivon, että ei. Toivon, että tasa-arvoa ei alisteta sukupolvikokemukseksi eikä some-ilmiöksi, vaan, että oikeasti mietitään itse asiaa, mitä se tarkoittaa. Nykymaailmassa kuitenkin tärkeintä on tunne ja vaikutelma, ei ajatus tai periaate tai konkreettinen asia, johon käsite viittaa. Tunne on huono argumentti, koska käyttämällä tunneargumenttia, tullaan väistämättä tilanteeseen, jossa toisten tunteet ovat oikeutetumpia kuin toisten. Tunteen voimalla toki pystytään rakentamaan tuloksellisia kampanjoita, nytkin vain päivässä saatiin kerättyä satatuhatta nimeä aloitteen taakse, mutta sillä ei voida perustella muuta kuin – tunnetta.

Moni kirjoitus ja mielipide kansalaisaloitteen puolesta on samalla mitätöinyt rekisteröidyn parisuhteen ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä, rekisteröityneet parit eivät ole "naimisissa", "häitä" voidaan viettää vasta jos tämä lakialoite hyväksytään. Tässä kohtaa ei ole ajateltu, miltä parisuhteensa rekisteröineistä, jotka kokevat olevansa naimisissa, tuntuu. "Tunne" on varattu vain siihen epätasa-arvokokemukseen, joka on niillä pareille tai ihmisille, jotka kokevat nykyisen lainsäädännön suorastaan ihmisoikeusrikkomukseksi. Rekisteröity parisuhde on jotenkin puutteellinen, "B-luokan avioliitto", vajaa ja vasta avioliitto tuo parisuhteelle "oikean" statuksen.

Itse olen kaivannut parisuhteelleni vain juridista statusta. Sitä, että Nassu on lähin omaiseni ja minä Nassun. Se miten parisuhteemme on nimetty tai määritelty muiden ihmisten mielissä, ei minua kiinnosta. Esimerkiksi Nimenmuutos (joka näyttä olevan epätasa-arvolistan kärkipäässä) tuntuu lähinnä koomiselta post-patriarkaattiselta tavalta kopioida typeriä heteronormatiivisia pseudohistoriallisia käytäntöjä. En ymmärrä miksi aikuinen ihminen haluaa vaihtaa nimensä, identiteettikriisi?

En toki vastusta lakialoitetta, mutta jotenkin tämä hypetys, jolla aloitteesta on tehty merkittävä ihmisoikeusasia, on minusta hieman kyseenalaista tai suhteetonta. Homojen syrjintään de facto lakimuutos ei paljoakaan tuo uutta. Pariskunnat tulevat edelleenkin olemaan epätasa-arvoisia esimerkiksi keinohedelmöityksen suhteen. Adoptio tulee teoriassa mahdolliseksi, vaan kuinka käy käytännössä. Muuhun syrjintään laki ei tuo mitään parannusta ja tietynlaisen asenneilmaston suhteen aloite on jopa näyttänyt kuumentavan ihmisten negatiivisia tunteita. Ikään kuin sohaisu ampiais- tai kusiaispesään. Toki, laki saattaa ihmiset tasa-arvoiseksi ja se on tärkeää sinänsä, mutta suuria konkreettisia muutoksia ei monekaan elämään tästä tule.

Edelleenkin huvittaa se, että miesten asevelvollisuus ei herätä yhteiskunnassamme mitään tasa-arvokeskustelua. Miehiä syrjivä lainsäädäntö ei ole tasa-arvo-ongelma. Jos naisilla olisi jokin pakollinen hoiva-alan velvollisuus, josta kieltäytyminen johtaisi vankilaan, oltaisiinko yhtä hiljaisen yksimielisiä, että asia ei ole ongelmallinen?