(Nuoren) opettajan varaventtiili

Kolme viikkoa työtä takana. Uudet seiskat vaikuttavat tosi mukavilta ja rauhallisilta verrattuna kahteen aiempaan ikäluokkaan. Edellisvuonna yksi seiskaluokkalainen jopa sammui luokkaan ja kun uoltajaan otettiin yhteyttä, häntä ei asia isomminkaan kiinnostanut. Lapsi piti lopuksi luovuttaa sosiaaliviranomaisille, sillä koulussa ei ole oikein paikkoja nukuttaa lasta ja huoltaja kieltäytyi hakemasta jälkikasvuansa kotiin.

Tämän vuoden seiskoissa ongelmia tuottaa vain se, että eräs alakoulun opettajista ei ole luetuttanut lapsilla kirjoja. Opetussuunnitelman mukaan jo kolmannella luokalla pitäisi lukutaidon riittää kokonaisteoksen lukemiseen, mutta yhtä opettajaa ei asia kiinnosta. Siksipä meille saapui seiskalle 28 lasta, joiden ei ole koskaan tarvinnut tarttua kirjaan. Tokihan osa oli itse käynyt kirjastossa lainaamassa luettavaa, mutta varsinkin luokan pojat ovat kauhuissaan, kun opettaja ilmoitti, että yhteensä 18 teosta käydään läpi ennen ysiluokan päättötodistusta.

Aina kun tämän samaisen opettajan luokallinen tulee meille, kuulen oppilailta samat tarinat. Opettaja on tuonut luokan taakse itselleen sohvan, jossa hän käy ottamassa nokosia oppituntien aikana. Opettaja on antanut kirjalistan, josta saa lukea jotakin jos haluaa. Opettaja ei jaksanut opettaa kielioppia. Opettaja kävi baarissa sillä aikaa kun oppilaat pelasivat kentällä pesäpalloa. Alkuun en kiinnittänyt huomiotani näihin puheisiin, sillä oppilailla on usein tapana koettaa viehättää uusia opettajia haukkumalla entisiä. Kuka tietää, mitä minustakin ovat lukio-opettajat saaneet kuulla? Mutta kun samat tarinat kuulee kymmenen vuoden aikana kolmelta - neljältä ikäpolvelta, alkaa epäilys herätä.

Miten tällaisen luokanopettajan toimintaan voisi puuttua? Yksittäisenä riviopettajana on kovin hankala käydä kyselemässä alakoulun opettajan työtavoista, mutta jotain on pakko tehdä.

Eka työviikko kahden tunnin päästä takana. Uudet seiskat ovat aivan ihastuttavia; kilttejä, innokkaita, tiedonnälkäisiä nassikoita. Tuntuu kivalta ajatella että noiden kanssa saa tehdä töitä kolme vuotta.

Vaikka olen lomalla levännyt hyvin, niin että elokuun alusta aloin jo kaivata töihin, on eka työviikko ollut jollakin tapaa raskas. Ei niin että olisi ongelmia tai hankaluuksia, vaan niin että töiden jälkeen on täysin poikki ja tahtoisi vain maata. Syön monipuolisesti, liikunkin, mutta silti energiataso ei vain tunnu riittävän. Mutta ehkä tämä on vain joku siirtymävaihe?

Pupu linkosi hunajapesänsä kennot ja tulosta tuli yhteensä 88 hunajapurkillisen verran. Pakko yrittää myydä osa tutuille, sillä tuota määrää emme saa millään käytettyä vaikka kuinka opettelisin leipomaan baklavaa... Tänään taas lähdetään mökille katsomaan, mitä mehiläispesille kuuluu. Muuten ei itse asiassa haluaisi mökille. Olen vieläkin ihastunut uuteen kotiimme niin, ettei sieltä malttaisi olla pois. Haluaisin vain kutsua vieraita syömään ja saunaan ja rupattelemaan ja viettämään aikaa.

Se oli siinä sitten se loma. Ihan kiva palata töihin.

Tänään teimme pupulle lisää kukkapenkkejä. Kaivoin pois maata monen kymmenen sentin syvyydeltä, etteivät rikkaruohot löydä heti tietään penkkiin, täytin tilan toissavuotisella kompostilla, kärräsin päälle puhdasta multaa ja peitin koko komeuden talvella kaadetun koivun oksista tekemälläni hakkeella.

Pupu on käynyt lukuisissa taimivaihdoissa, jonne hän on vienyt satoja pihasta kaivettuja taimia ja saanut tilalle yhtä monta uutta sorttia. Hän on myös päättänyt siirtää liki jokaisen istuttamansa kukan uuten kohtaan ja siksi hommaa piisaa. Minä taas yritän vaihtaa sisäkumeja neuvostoaikaiseen polkupyörään, jossa mikään mutteri tai ruuvi ei ole sentti/tuumakokoinen tahi muuten vapailta markkinoilta löytyvä. Mutta kivaa on, koko ajan. On hauska värkätä ja puuhata kaikenlaista jännää.

Hätkähdin, kun huomasin, että lomaa oli mennyt päivää vaille neljä viikkoa. Rentouduin kun tajusin, että viikkoja on vielä kuusi edessä.

Tänä kesänä olemme pupun kanssa oppineet vain olemaan. Yksi aitta odottelee lattiaansa, monta kukkapenkkiä kitkemistä, muutama linnunpönttö ripustusta, komposti kääntämistä, mutta meitä ei kiinnosta. Me vain luemme kirjaa tai makaamme kylpytynnyrissä.

Jännittävää, että kesti kuusi vuotta ennen kuin opimme vain olemaan. Tai että kesti kuusi vuotta, ennen kuin voimat loppuivat. Kumpi lienee totta?

Maalla on käsittämättömän kaunista. Aurinko paistaa, kukat tuoksuvat ja pupun mehiläiset aloittavat pörräämisen jo aamuvarhain.

Tänä vuonna en ole edes ajatellut aloittaa uusia rakennushankkeita, vaan olen vain kuljeskellut ympäriinsä ja nauttinut kesästä. Toki puuhaan jotakin pientä, jotakin ylläpitävää, mutta pääasiassa vain olen. Kuljeskelen ja lueskelen.

Kunnon vastaparina mielipuolen kuninkaan keskiaikafantasioille oli käynti Dachaun keskitysleirillä. Oli uskomatonta, kuinka äkkiä mieli turtuu vastaanottamaan kuvia ruumiskasoista ja tekstiä mitä mielipuolisimmista kidutustavoista.

Tässä huoneessa, kaasukammion viereisessä krematoriossa tuli kuitenkin itku. Ei niinkään polttouunien vuoksi, vaan katossa olevien hirttoköysien koukkujen takia. Ihmisellä kuitenkin, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa, on tarve pitää kiinni toivosta. Mitä sille tapahtuu silloin, kun marssitetaan huoneeseen, jossa kuumana hehkuvien uunien edessä on valmiina odottavia hirttosilmukoita? Mitä tapahtuu, kun tietää, ettei toivoa enää ole?

Näkymä linnan ikkunasta kohti 1300-luvulla rakennettua, 1800-luvulla rajusti uudistettua Hohenschwangaun linnaa. Taustalla Schwanseen järvi, josta Pjotr Tšaikovski sai innoituksensa Joutsenlampeen.

Matkustimme junalla kiemuraisia ratoja Füssenin pikkukylään nähdäksemme homokuningas Ludwig II:n mielikuvituslinnan 1800-luvulta. Oli se näkemisen arvoinen, vaikkakin vieressä oleva aito keskiaikainen linna olisi kiinnostanut enemmän.

Monilla amerikkalaisilla turisteilla tuntui olevan vaikeuksia ymmärtää, ettei tämä ollut mikään oikea vanha linna, vaan suuruudenhullun tuhlarin ajatus siitä, mitä historia olisi voinut olla.