(Nuoren) opettajan varaventtiili

Viimeinen opetustunti taas takana. Arvaattekohan millään, minne olemme menossa...

Tänä vuonna emme mene katsomaan ylioppilasteatterin vappukabareeta, kuten tavallista. Emme osallistu vappupäivän brunssiin, emme ole sosiaalisia.

Me mennään torpalle tekemään toukotöitä. pupulla on monta pussia siemeniä, joita hän kylvää maahan; perunat ja sipulit istutettiin jo viime viikonloppuna. Minä lupaan maata ja lukea romaaneja. Ehkä hakkaan muutaman halon, mutta se ei ole ihan varmaa.

Hyvää vappua kaikille!

Eilen olin niin aktiivinen, että itseäkin hirvittää. Ensiksi tein täyden opettajan työpäivän (kahdeksasta kahteen). Heti töiden jälkeen korjasin loput jonossa olevat kirjoitelmatt ja kokeet eli nyt olen kahden päivän sisään korjannut 104 koetta ja 32 ainetta.

Töiden jälkeen ystäväni pyysi minua kävelylle ja teimmekin noin kuuden kilometrin maastolenkin halki sinivuokkojen tähdittämien tammimäkien.

En ole vieläkään tottunut varsinaissuomalaiseen metsäkäsitykseen. Sanasta 'metsä' minulle tulee aina mieleen kuiva kangasmetsä taivaisiin yltävine petäjineen. Tiedättehän, sellainen, joka kesällä paahtuu hehkuvan kuumaksi ja jossa aistit huumaa kanervan ja suopursun tuoksu. Täällä taas ovat metsät täynnänsä tammea ja pähkinäpensasta. Minulle jo koivun kaltaisen lehtipuun kasvaminen 'metsässä' on mahdoton yhtälö!

Illemmalla kokosimme pupulle pyörän, jonka ostimme jo toissa keväänä mutta jota ei oltu saatu kasattua viime kesän torpankunnostuskiireiden takia. Niinpä illalla ennen Lostia pyöräilimmekin vielä pienen pätkän.

Illalla vanha armeijakaverini soitti minulle. Hän sai tuntiopettajan paikan koulustamme. Hauskaa! Sain intissä ollessamme puheillani tämän tamperelaisen kiinnostumaan Turusta niin paljon että hän muutti tänne opiskelemaan - ja sille tielle jäi. Oikein odotan ensi syksyä. Suurin osa työkavereistani on keski-ikäisiä naisia, joten on hauska välillä saada ikäistään seuraa.

Huomaatteko, pidän vieläklin itseäni NUORENA opettajana...

Lisäksi meidän huumorintajumme on hyvin samanlainen, joten välituntikeskusteluista tulee hyväntahtoisia mutta armottomia piruiluja. Kivaa!

Näinpä sitä tulee blogattua kesken oppituntiakin...

Oppilaat katsovat elokuvaa Yksi lensi yli käenpesän, etsivät siitä vallankäyttöä kuvaavia motiiveja ja nauttivat.

Olen urautunut. Minusta tämä elokuva on yksi maailman parhaista ja siksi näytän sen joka ikäluokalle. Itse on tullut nähtyä se arviolta 15-20 kertaa ja ajatteln, että tällä kertaa voin puuhata jotakin muuta.

Luonnollisestikaan oppilaat eivät osaa filmistä lukea kaikkia niitä pieniä keinoja, joita ohjaaja Milos Forman käyttää luodessaan henkilöhahmoja, mutta hekin huomaavat se kohdat, jotka kuvaavat pienen parantolan sisällä kuohuvaa valtataistelua.

(Huomaan keskeyttäväni bloggaamisen tuon tuostakin. Elokuva vie taaskin mukanaan..)

Kerran tv:stä tuli dokumentti elokuvan ohjaajasta ja siinä naispääosan esittäjä Louise Fletcher kertoi, kuinka Forman ei ollut vakuuttunut hänen sopivuudestaan sairaanhoitaja Ratchedin rooliin. Käsittämätöntä! En muista, olenko koskaan nähnyt niin hyvää roolisuoritusta, niin täydellistä 'pahuutta' kuin Fletcherin esittämässä Ratchedissa.

Parhaat keskustelut oppilaiden kanssa tuleekin aina siitä, kuinka paljon pahaa lähimmäiselle saada aikaan luullessaan tekevänsä hyvää.

Nyt on pakko palata elokuvan ääreen. Vanhan videonauhan tilalle ostin remasteroidun dvd:n ja sen värimaailma on paljon entistä parempi. Tahdon nähdä, miltä elokuvan luoma mielisairaala näyttää oikeasti.

Sääli vain että suomenkielinen tekstitys on rutosti huonompi. Saman huomasin parin muun dvd:n kohdalla. Juttuja on käännetty sekä väärin että niin niukasti, että suurin osa merkityksistä katoaa!

Kevättä pukkaa jo torpallakin. Viikonloppuna saatiin päärakennuksen kuistikin laudoitettua, joten suururakasta puuttuu enää kulmien kotelointi.

Koira oli onnellinen. Lumen alta oli paljastunut suunnattoman paljon myyränkoloja, jotka kaikki piti säntillisesti tarkistaa, nuuskuttaa ja kuopsuttaa. Illalla ötökkä oli niin väsynyt, että matkalla tupaan se tallasi itsellensä pesän viimevuotiseen heinikkoon ja nukkui siinä pahimman uupumuksensa pois.

Meidänkin reviiri laajeni hiukan, kun seurattiin pellon poikki kulkevaa ojaa ja huomattiin, että se katosikin metsään ja olikin puro. Minä olen hulluna virtaavaan veteen ja alan vastedes tehdä toiviomatkoja kuuntelemaan solinaa.

Kohta kello on kolme ja pupu pääsee töistä. Vaikka olen vielä kipeä, lähdetään torpalle. Sama kai tuo, missä sitä makaa.

Säästä näyttää tulevan kaunis. Toivottavasti viikonloppuna jossakin välissä voi nostaa tuolin pihalle ja istuskella siinä haistelemassa kevään tuoksuja. Pupun kukkapenkistäkin lienee nousseet ensimmäiset kukat.

Hyvää viikonloppua!

Tänään, kun vieläkin makaan kipeänä kotona, tulin taas kaivanneeksi erästä videokasettia, jonka olen kadottanut jo kuusi vuotta sitten. Nauhalla oli Marlene Dietrichin jäähyväiskonsertti, joka tuli televisiosta yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tiedättehän, Marlene pukeutuneena vartalonmyötäiseen paljettimekkoon, kissankokoiseen hiuslaitteeseen ja jumalattoman suureen valkeaan turkkiin, kasvot pingotettuna niin kireiksi, että suu vaivoin liikkuu. Where have all the flowers gone?

Isäni oli aikoinaan nauhoittanut konsertin ja se päätyi minulle asuessani kotona. Tuon jopa hieman säälittävän näköisen naisen katsominen tuntui hurjalta kokemukselta kymmenvuotiaan pojan silmin. Epävireisesti Lili Marlenea laulava pitkä, kolkko nainen oli ikänsä puolesta vanhempi kuin isoäitini.

Kuitenkin esityksessä oli jotakin mykistävää ja hiljentävää. Oliko se naisen varmuus tai konsertin kaikenkattava laskelmointi ja joka liikkeestä huokuva harjoittelu? En tiedä. En vieläkään isommin arvosta Marlenen lauluääntä, mutta jokin hänessä sai minut säästämään nauhan. Kerran sitten lainasin sitä ystävälleni ja kun hänestä nopeiden ja minulle yllätyksenä tulleiden tapahtumien johdosta tulikin senhetkisen poikaystäväni uusi mies, nauhakin katosi, ja hän kiisti sitä koskaan lainanneensakaan.

Juttu harmittaa yhä. Ei poikaystävien tähden, koska niistä ajoista on kulunut jo yli kuusi vuotta. Ei siksi, että olisin hurmaantunut Marlenen laulutulkinnasta niin, että tahtoisin sitä päivittäin kuunnella. Ehkä siksi, että haluaisin vielä kertaalleen tarkistaa, mikä ihme homoikonissa vaikutti esipuberteettiseen poikaan. En vain ole löytänyt taltiointia mistään nettimyymälöistä.

Kyllä se telineillä roikkuminen sateessa ja tuulessa jätti jälkensä. Eilen alkoi töissä ääni lähteä ja selkäpiitä myöten nousemaan kylmänväreitä.

Mistä muuten johtuu, että juuri kun on monen tunnin harkinnan jälkeen päättänyt kertoa pomolle, ettei huomenna tule töihin, alkaakin heti tuntea olonsa liki terveeksi ja välittömästi päälle iskee huono omatunto. Nytkin pohdin, olenko Ihan Oikeasti kipeä vai kuvittelenko vain. Muistaakseni kaupungin työntekijöistä näyttelijät ja opettajat sairastivat vähiten.

Sijaisen saaminen onkin sitten eri juttu. Päääsääntö on, ettei sijaista saa. Ikinä. Niinpä jokainen poissaoleva opettaja kuormittaa muita opettajia, jotka joutuvat juoksemaan kahden luokan väliä ja pitämään kahta tuntia yhtä aikaa. Siksipä turvauduinkin apulaisrehtoriin ja selitin hänelle opettaneeni yhdelle luokalle juuri uuden asian, mikä tulee maanantain kokeeseen. Sijainen olisi siis pakko saada, jotta joku ehtisi lahsten kanssa käydä ilmiötä läpi ja varmistua, että se ymmärretään. Rehtori ei olisi syystä ymmärtänyt kuitenkaan.

Tällaisia tilanteita varten joka koulussa on omia vakiosijaisia. Meillä sellainen on viisikymppinen matemaatikkonainen, joka tapaa vyöttää vekkihameensa heti kainalon alapuolelle, mistä syystä oppilaat kutsuvatkin häntä Ylälantioksi.

Kukaan ei ymmärrä, miksi juuri tämä nainen kutsutaan aina paikalle. Olipa kuka tahansa sairas opettaja laatinut kuumehouruissaan sijaiselle kuinka tarkat ohjeet tahansa, varmaa on, ettei niitä noudateta.

Kun edellisen kerran Ylälantio sijaisti minun tuntejani, odotti opettajainhuoneen pöydällä kahdenkymmenenkahdeksan sentin paperinippu. Missään asiassa ei oltu menty eteenpäin, vaan sijainen oli joka luokan kanssa päättänyt kirjoittaa aineen. Oppilaiden mukaan Ylälantion ainoa ohje oli kuulunut: "Kirjoittakaa nyt niin pitkään kuin jaksatte, kyllä teidän oikea opettaja niitä sitten korjailee."

Siksi päätin pitää eilen pääni ja vaadin oikean aineen opettajaa. Taisto oli kova, mutta lopputulemana a) sain sijaisen ja b) hän on gradua vaille saman oppiaineen opettaja kuin minä.

Voin siis rauhassa laskeutua tautivuoteelleni.

Tässä torppa toiselta suunnalta kuvattuna.

Ja tässä torppa viikonlopun jälkeen. Pupun nurmikko meni kyllä ihan savivelliksi telineiden voimasta, mutta eiköhän uutta saada kasvatettua tilalle.

Taas kiusaan teitä työn jäljillä. Ensiksi kuva talon takasivusta syyskunnossa.