(Nuoren) opettajan varaventtiili

Viikonloppu torpalla takanapäin. Pupulla oli polttarit lauantaina, joten perjantai-illasta lauantaiyöhön vietin aikaa naapureiden kanssa kahdestaan. Tänään minä palasin kotiin ja pupu jäi naapurien kanssa torpalle. Minulla kun on huominen päivä töitä, hänellä ei. Käyn huomenna opettamassa viisi tuntia ja ajelen sitten takaisin maaseudulle.

Huomasin ahdistuksen purkautuvan työntekona. Tein paljon pieniä juttuja, jotka olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten: korjasin sirkkelin pöydän, kunnostin aitaa, ruuvasin vessan oveen ketjustopparin, purin tuvan hellan kannen ja puhdistin keittolevyjen alaosat noesta. Lisäksi mittasin aitalle nurkkakivien paikat, kaivoin valua varten kuopat, jotka salaojitin ja valoin. Lopuksi kärräsin ylimääräistä multaa tulevan aitan alta muuhun käyttöön.

Ei paha mieli minnekään kadonnut, tietystikään. Olipa vaan hyvä purkaa sitä johonkin ja saada aikaan näkyviä juttuja. Kestäviä asioita.

Siinä työtä tehdessä sitä mietti myös sen edellisen bloggauksen saamia kommentteja. Niin moni ihminen kirjoitti asiaa. Että eihän isä vielä ole huonossa kunnossa. Vielä asiat sujuvat ja hoituvat ja toivottavasti niin menee vielä pitkään. Onkohan ihmismieli sellainen, että sitä turhan helposti manaa eteensä kaikkein epämiellyttävimmän kuvan, vaikka siihen ei olisi tarvis. Kun juttelin siskoni kanssa, hänkin sanoi, että on alkanut 'hiljaisen luopumisen'. Isästä, joka elää ja hengittää ja tulee vielä oikein hyvin juttuun tämän maailman kanssa. Vielä ei ole luopumisen aika. Ei saa olla.

Tänään iltapäivällä oli meillä torpalla tiekunnan kokous pitkästä aikaa. Edellinen oli pidetty vuonna 1970. Tuvan pöydän äärellä istui tienhoidosta puhumassa minun ja naapurini lisäksi kolme paikallista maanviljelijää.

Hitto, kun paikallinen murre on niin lyhyttä. Minulla, laveasanaisella koillismaalaisena tekee tiukkaa pysyä kuulolla nopeatempoisen ja keski- sekä loppuheittoisen murteen kanssa. Kun minun lisäksi piti pitää pöytäkirjaa, olin helisemässä. "Ku tiä al pittä ajja karkkiamp hiaka ja lanat ja see pääl lisät hianomp sort. Ja kankkas vois lait niittes kahre kerroks väli. Tai sit kattottas pittäk see kankkas lait see karkkiamppa ja see save väli."

Tämä kaikki vielä laulavalla nuotilla ja jumalattoman nopeaan. Ja minä teeskentelen ymmärtäväni ja kirjoitan asioita ylös ja kuvittelen nukahtaneeni ja ajautuneeni Heli Laaksosen märkään uneen.

Saa nähdä, hyväksyykö pöytäkirjaani kukaan.

Kyllä tuon keskiviikon uutisen jälkeen on odottanut viikonlopun alkamista. On vaikea opettaa lapsille substantiivit ja työhakemukset ja sukukielet; kuunnella kuinka läksyt jäi tekemättä ja äiti on ihan paska ja pikkusisko kaatui portaissa, kun omat ajatukset ovat ihan muualla.

Nyt on aikaa ihan vaan olla ja ajatella. Sulatella.

Isäni soitti äsken. Hän oli käynyt Oulussa tutkimuksissa ja hänellä todettiin Alzheimerin tauti. Ilmeisesti se on edennyt jo kymmenisen vuotta. Lääkehoito aloitettiin välittömästi.

Veti mielen aika matalaksi. Vanhemmat asuvat kahdestaan isossa talossa kaukana kaukana Koillismaalla, mistä me kaikki lapset olemme muuttaneet pois. Jotenkin mielessä pyörii ajatus omasta isästä toimintakyvyttömänä vanhuksena makaamassa laitoksessa.

Kyvyttömänä tunnistamaan edes omia lapsiaan tai vaimoaan.

Pitää etsiä tietoa netistä. Itkettää.

Ai niin, saaristolaismarkkinoilta löytyi hauska tuuliviiri, joka löysi tiensä navetan katolle. Ei kylläkään helposti, koska sitä kiinnitettäessä piti kiivetä tikapuuttomalle katolle, nousta istumaan harjalle hajareisin, kurottautua räystään yli ja ruuvata kukko paikalleen.

Koska pupulla on korkean paikan kammo, arvatkaa, kenen piti tehdä se... Onneksi meidän perheessä on yksi, joka on luonnostaan tyhmänrohkea kaikessa kiipeämiseen, roikkumiseen ja vertikaaliseen uskaltautumiseen liittyvissä asioissa.

Pitkästä aikaa viikonloppuna oli aikaa kunnostaa vanhaa. Viimeksi ollaan keskitytty sen aitan purkamiseen, mutta nyt sain pakotettua itseni tekemään jotakin muuta.

Tällä kertaa oli vuorossa navetan päätyikkunoiden vaihto. Entiset pokat olivat lahonneet paikalleen ja uudet oli teetetty mittojen mukaan paikallisella kirvesmiehellä. Käsittämättömän hyvä ammattimies, muuten. Ja lasittamattomat ikkunanpokat maksoivat vain 50 euroa kappale.

Oma ongelmansa oli saada ne paikalleen. Koska sisäpuolella takana on lukuisia parruja ja ulkopuoli on yli meidän tikkaiden yletyskyvyn, oli minulle tullut viiden millin mittausvirhe. Siksi ikkuna-aukkoja täytyi nostaa hiukan, mikä onneksi ei ollut niin iso urakka kuin pelkäsin.

Valitettavasti yläikkuna osoittautui mahdottomaksi vaihtaa sisäpuolelta, joten se jää odottelemaan rakennustelineiden pystytystä ja seinien punamultausta. Silloin täytyy maalata myös pielilaudat valkoisiksi, jolloin ikkunapokien väärä koko ei näy alas, vaan katoaa valkoisuuteen.

Muutenkin viikonloppu oli kiva. Pupun kanssa käytiin tarkastamassa toissa vuonna istutetut puuntaimet. Samalla peitettiin maa niiden rungon ympäriltä sanomalehdellä ja hiekalla, jotteivät niitä rikkakasvit haittaisi.

Oli kiva puuhailla niitä näitä pupun kanssa kahden kesken. Naapurit olivat toki kylässä, koska he olivat taas oman torppansa rakennusmaalla, mutta hekin jättivät meidät omaan rauhaan, kun sitä pyysin. Ymmärsivät varmaan, kun hymyilivät vinoon silloin, kun hain pupun bussiasemalta ja kerroin, ettei meidän tönöön ole asiaa, mikäli ei ensin soita...

Pupu on kotona. Kurr.

Huomenna pupu tulee maahan ja ylihuomenna torpalle. Vasta. Se käy ensin Helsingin puutarhamessuilla tuhlaamassa pienen omaisuuden ja salakuljettaa ostamiaan juurakoita ja siemeniä torpalle ja luule, että minä en huomaa.

Kotona on ollut kivaa. Viikossa ehtii taas oppimaan yksinoloon ja nauttivan siitä. Juttunahan on se, että tämän yksinolon tietää loppuvan jossakin vaiheessa. Että kun nukkuu pari yötä, niin sitten viereen asettuu maate taas pupu, joka ottaa kainaloon ja on pari astetta liian kuuma, niin että pitää yrittää tunkea peittoa vartaloiden väliin hikiesteeksi, ja kostoksi siitä se kierähtää selälleen ja kuorsaa. Kovaa.

Aikoinaan sinkkuna ollessa yksinolo tuntui erilaiselta. Sitä huomasi rutinoituvan aika äkkiä; kehittelevän erilaisia tapoja, joita noudatti uskollisesti, vaikkei tiennyt, miksi. Kuppi teetä ryyditettynä 2 cl:lla tummalla rommilla joka tiistai Ally McBealia katsoessa. Kiintiökurkku jääkaapissa todistamassa itselle, että elää terveellisesti.

Viikonloput olivat hankalimpia. Välillä teki mieli jäädä kotiin ja katsoa telkkarin ohjelmat läpi, bumtsibum all night long, mutta takaraivossa tykytti aina pieni pelko siitä, että jossakin muualla Tapahtuu Elämää, ilman että minä olen läsnä. Ja sitten lähti kavereiden kanssa leffaan kaljalle baariin diskoon bileisiin, ja aamun tullen oli jälleen kerran varma siitä, että se elämä olisi ollut odottamassa kotisohvalla telkkarin ääressä varmemmin kuin yökerhon äkkitilauksessa minuuttia ennen valomerkkiä.

Nyt minua ei ole taas saanut kotoa oikein minnekään. Paitsi bodypumppiin joka toinen päivä klo 16.30. Illat vaan istuskelen ja luen iloisena Outi Nyytäjän kiukkuista kirjaa. Isona minustakin tulee vihainen vanha nainen. Muuten olen ollut aktiivinen myös; olen siivonnut, vahannut lattian ja vaihtanut auton renkaat.

Että kohta se rauha on mennyttä, mutta niin saa ollakin. Kuuluu ollakin. Pitää ollakin. Ja saapahan mäiskiä pupua yöllä tyynyllä päähän, jottas se vaimentaisi krohinaansa yöturvallisuustasolle.

Tänään pelasin maahanmuuttajien S2-tunnilla sanapeliä. Somalipoika yritti saada edes jotakin suomenkielistä muodostettua kirjaimista F, Ö, Ö, G, L, R ja X. Minuutin yrittämisen jälkeen hän totesi: "Ei pysty. Liian hapokasta."

Onko kotoutuminen siis hyvällä mallilla..?

Rokkihomo kertoi, kuinka Angels in America oli tehnyt häneen vaikutuksen. Minua harmittaa, etten koskaan nähnyt sitä näyttämöversiona, vaikka tarkoitus oli aikoinaan oli tarkoitus mennä sitä katsomaan. Mutta se tv-versio oli minusta todella hyvä. Minusta kaikkein vaikuttavin oli kohtaus, jossa Ethel Rosenberg -vainaa on läsnä, kun Al Pacinon esittämä Roy Cohn kuolee. Meryl Streep tekee siinä uskomattoman roolisuorituksen!

Se teatterikokemus, joka teki minuun aikoinaan vaikutuksen, oli Oopperan kummitus -musikaaliversio. Tietysti osittain sen takia, että olen homo ja homon jonkin salaperäisen kassakaappisopimuksen mukaan kuuluu pitää oopperasta ja musikaaleista, ja niin minäkin pidän isosti lavastetuista, hyvin lauletuista esityksistä.

Mutta siinä on jotakin enemmänkin. Olen varmasti aikaisemminkin kirjoittanut meidän perheemme vaietusta salaisuudesta; isoisäni oli bisse. Hän on ilmeisesti ollut kovin itsetuhoinen ja yrittänyt itsemurhaakin monesti, mutta kaikkein kovin juttu on, että hänet on tuomittu homoseksuaalisesta käyttäytymisestä joskus viisikymmenluvulla. Sen enempää en asiasta tiedä, eikä kukaan ole suostunut kertomaan.

Asia on ollut todella suuri sillä pienellä lestadiolaispaikkakunnalla, mistä olen kotoisin ja isääni on kuulemma säälimättä kiusattu koulussa ja muuallakin. Siksi kaapista ulostulo ei ollut maailman helpoimpia päätöksiä minullekaan. Isäni vihasi homoja kuin ruttoa. Vaan niin ne asenteet muuttuvat...

Asiaan. Teininä, kaappihomona yritin udella isältäni mahdollisimman paljon tietoa isoisästäni. Itse en ole häntä nähnyt, koska hän kuoli jo vuonna -59. Jossakin vaiheessa isä muisti, että isoisän lempikirja oli Oopperan kummitus. Päätin lukea sen heti.

Kirjan löytäminen ei ollut helppoa. Kirjastoista sitä ei löytynyt, koska siitä oli otettu vain yksi painos, 30-luvulla. Etsin kirjaa kauan eri divareista ja vihdoin, miljoonan puhelun ja monen vuoden päästä löysin sen oululaisesta divarista. Luin kirjan ja huomasin heti, miksi tarina oli isoisääni miellyttänyt ahdasmielisellä pikkupaikkakunnalla.

Ajatelkaa nyt, tarina miehestä, joka piileskelee muilta eikä uskalla näyttää omia, rujoja kasvojaan. Mies, joka pelkää niin kovasti sitä, että muut näkevät hänet omana itsenään, että mielummin tappaa kuin antaa sen tapahtua. Samaistuminen ei ole mitenkään vaikeaa.

Samana vuonna sain selville, että musikaali pyöri Tukholmassa. Menin katsomaan sen - mikä sekin oli temppu sinänsä; lähteä reissuun kaukaa pohjoisesta ilman sen kummempaa motiivia, ja vielä Ruotsiin, joka oli kaikkien mielestä jotakin epämiellyttävää ja epäilyttävää. Mutta kun olin nähnyt musikaalin, olin mielestäni löytänyt jotakin sanoinkuvaamattoman kaunista.

Minuun tenhosi kaikki. Se, miten hankalajuonisesta tarinasta oli tehty selkeämpi. Miten vanha teatterirakennus kätki sisälleen uskomattoman tekniikan, tapahtumapaikkojen salamannopeat vaihdokset, upean kattokruunun, joka on murskata yleisön tipahtaessaan alas ensimmäisen näytöksen lopussa. Upeat näyttelijät, varsinkin käsittämätöntä kätkettyä eroottista karismaa omaava Mikael Samuelsson.

Ja niin minusta tuli fani. Kuuntelin musikaaliversion soundtrackin joka päivä. Luin kirjan uudelleen ja uudelleen. Keräsin kaikki eri elokuvaversiot, mitä löysin. Osaan vieläkin joka ainoan laulun ja resitatiivin sekä englanniksi että ruotsiksi. Pariisissa käydessäni kävin luonnollisesti tutustumassa oopperataloon. Kolme - neljä vuotta elin kummituksen pauloissa. Tilaa voinee kuvata jonkinlaiseksi neuroosiksi...

Vieläkin kuuntelen musikaalia ajoittain. Luonnollisesti katsoin elokuvaversion ja pidin siitä, että se ei ollut kopio näyttämöversiosta vaan oma, itsenäinen tulkintansa. Vähän laimeampi se oli, silti. Tai minä jo kyynisempi, kuka tietää.

Mutta silti koen olevani jonkinlaisessa yhteydessä isoisäni kanssa tuon yhden kirjan kautta. Olen varma, että hän, vanha homo, olisi rakastanut musikaaliversiota yhtä paljon kuin minä.

Pesukoneemme säikähti salkku-uutista niin kovasti, että kieltäytyy lämmittämästä pesuvettä. Kannattaako seitsemän vuotta vanhaa konetta enää korjauttaa? Siihen on jo vaihdettu rummun hihna.

Ja löytyykö enää firmoja, jotka tekevät kotikäyntejä?