(Nuoren) opettajan varaventtiili

Olen aina rakastanut saada asiat loppuun. Joka kerta, kun saan tiristettyä viime pisarat pesuainepakkauksesta, kätkettyä purkinlopun aurinkokuivattuja tomaatteja salaatin joukkoon tai lisättyä viimeisen pussin itse kasvatettuja papuja chili con carneen, olen tyytyväinen. Jokainen pieni pussinpohjallinen kauraryynejä rusinoita riisimuroja, muutama rätti pyykkikorissa, purkinpohja maalia ajaa minut hulluuden partaalle. En voi sietää puolinaisia asioita. Loppumaali täytyy maalata äkkiä johonkin, rusinoista keittää soppaa ja puolipitoiset housut heitettävä pyykkiin, jotta saa koneen pyörimään.

Asioitakaan ei saa jättää kesken. Remontin ja rakennusurakan työvaiheita ei saa jättää kesken, vaan aina pitää tehdä tämä taikka tuo valmiiksi ennen kahvitaukoa. Ennen kuin syödään. Ennen kuin mennään saunaan. Ennen kuin käydään nukkumaan. Asiat tehdään loppuun, vaikkakin sitten tapetoitaisiin keittiön seiniä neljän aikaan yöllä. Ei tarvitse sitten enää aamulla jatkaa.

Pupu tietää minun urakkaluonteisuuteni, muttei ole osannut minua siitä parantaa. Joskus itsekin tympäännyn itseeni. Kun ihan hyvin voisi torpalla lopettaakin työt kesken ja hypätä vaikka autoon ja ajaa kaupunkiin pizzalle. Mutta kun aita on vielä kesken ja lipastosta pitäisi raaputella maalit pois.

Poisheittopassioni yltää muun muassa myös vaatteisiin (eihän tuota ole kuitenkaan käyttänyt aikoihin), esineisiin (kerää vain pölyä) ja kirjoihin (teeman käsittely huonoa, enpä usko, että luen uudestaan). Facebookissa harmittelen, kun on tullut hyväksyttyä ystäviksi sellaisia, joiden kanssa en ole ollut aikoihin tekemisissä. Voisikohan kaveriksi hyväksytyn entisen oppilaan pullauttaa joukosta pois? Enhän ole ollut häneen muussa kontaktissa kuin työsuhteessa viisi vuotta sitten.

Aiemmin kodista ei löytynyt yhtäkään koriste-esinettä, mutta pupun ja Afrikka- ja taidelasikokoelman tullessa elämääni jouduin tästä periaatteesta antamaan periksi.

Kannattaisikohan jo hakea apua?

Voitte kuvitella, mikä on koulujen ainoa puheenaihe tänään. Jokaisen oppilasryhmän kanssa olen käynyt tilannetta läpi ja jokainen ryhmä on halunnut puhua tunteitaan auki.

Ja taas minä mietin, missä tämä yhteiskunta menee. Kouluverkkoja karsitaan liki joka kunnassa kustannussäästöjen toivossa. Meidänkään koulullamme, Turun suurimmalla, ei ole minkäänlaisia psykiatri- tai psykologipalveluita käytössään. Kuraattorinkin saimme puolipäiväisesti vasta vuosi sitten. Tuntikehystä leikataan ja opetusryhmiä kasvatetaan jatkuvasti. Paha olo kerääntyy, mutta rahaa säästyy.

Ja sitten, tämänkin päivän Hesarin yleisönosastolla, ehdotellaan, kuinka koulussa pitäisi opettaa enemmän rauhankasvatusta ja ihmistuntemusta. Kuka opettaisi? Missä välissä? Antakaa meille ennemminkin takaisin pienet ryhmät, että saan taas yhteyden oppilaisiin. Että näen pahan olon paremmin. Että ehtisin siihen puuttua. Että jaksaisin sitä ajatella.

Tänä vuonna viiniköynnöskin talvehti ulkona ja kantoi ensimmäistä kertaa satoa. Nyt on keittiön pöydällä kulhollinen rypäleitä, mutta mitä ihmettä niistä voi tehdä?

Noin pienestä määrästä ei kannattane lähteä viiniäkään polkemaan..

Viimeksi sain huvimajan ympärystänkin valmiiksi. Pupu kaivoi käytävien paikat, minä ympäröin ne laudoilla, yhdessä kärräsimme käytävät täyteen soraa ja lopuksi minä haketin mielettömän määrän risua katteeksi tuleville kukkamaille.

Nyt on pupulla tilaa, mihin taas istuttaa.

Plarasin vanhaa puhelinmuistiotani. Löysin sen kirjahyllystä ja päätin katsoa, onko siellä vielä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä.

Tiedoksi teille nuorille: puhelinmuistio on sellainen kirja, johon numeroita merkittiin ylös. Siihen aikaan niitä ei saanut ohjelmoitua muistiin puhelimeen.

Aika paljon oli porukka muuttunut. Osa numeronhaltijoista oli kadonnut elämästäni jonnekin (Missä lienettekään, Pasi H. ja Ismopekka), osan numero oli lakkautettu kuolintapauksen takia (Anteeksi Sebastian, kun en ollut enemmän läsnä silloin kun olisit apua tarvinnut), osa ihmisistä oli aivan tuntemattomia. Kuka ihme on Artur B.? Entä Knuuttila? Joidenkin puhelinten perään tunsin liki kaihoa (Hei hei, Janne G..), jotkut herättivät vieläkin ärtymystä (Peter B, palauta heti Marlene Dietrich -jäähyväiskonserttivideoni! Ja jos sen olet hukannut, hanki piru vie uusi!)

Yhtä numeroa jäin ihmettelemään. Nimen sijaan kirjoittaja oli merkinnyt vain etunimensä ja sanan 'hullu'. Siis tyyliin Hullu-Kalle. Kuka? Yritin miettiä ja pohtia; numerokin tuntui tutulta. Sitten tajusin: ensimmäinen poikaystävänihän se siinä. Silloin jo kolmikymppinen, kuutisentoista vuotta sitten. Hän todellakin määritteli itsensä vallattomaksi, hulluksi, spontaaniksi, kaiken ulkopuolella olevaksi.

Niinpä hän antoikin itselleen luvan pelata eri sääntöjen mukaan: huijata, valehdella, varastaa. Loppujen lopuksi hän huijasi kahdelta liiketoveriltaan näiden omaisuuden ja karkasi kymmeneksi vuodeksi Englantiin verottajaa pakoon, mitäs nyt vähän soitteli minulle, ex-ex-exälleen, pilvessä itsemurhapuheluita. Nekin lopetti, kun tympäännyin kuuntelemaan, kysäisin osoitetta ja lupasin lähettää köyttä, jotta pääsisin kuulemasta näitä jokakuukautisia itkuvinkupuheluita. Syytteiden vanhennuttua hän palasi takaisin, muttei oikein saanut otetta elämän reunasta. Extraa kuulemma jossakin.

En ole oikein koskaan ollut kovin pitkävihainen, mutta häntä en ole vaivautunut tervehtimään kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että hän minun hyvääpäiväälläni mitään tekisi; hän on sen sortin torakka, että aina jotekin pärjää tässä maailmassa. Enpähän ole vieläkään leppynyt niistä huijauksista ja varkauksista, kavereitten rahojen keinottelusta tai siitä, että hänen kadottuaan tuntemattomat korstot pysäyttivät minut ja tiedustelivat miehen olinpaikkaa. En osannut kertoa, mutta kehotin heitä kusemaan miehen päälle minunkin puolestani, jos joskus löytäisivät ja vaikkapa hakkaisivat.

Vahvoja tunteita silloin. Ja nyt minun piti terästää muistiani, että tunnistan miehen puhelinmuistiostani.

Sataa sataa ropisee ja minä olen ihan tilipom.

Haluaisin olla aktiivinen ja Tehdä Asioita ja Harrastaa Jännittäviä Juttuja. Ja sitten kun pääsee töistä, ei isommin jaksakaan tehdä mitään, vaan tyytyy vaan Olemaan. Ja sitten sitä menee maate ja herää ja menee töihin.

Huomenna kuitenkin aktiivistutaan edes hetkeksi. Ostin liput siihen Mamma Mia -musikaaliversioon, joten saa nähdä, miten leffassa hyvältä näyttänyt pätkä toimii lavalla. Ja perjantaina lähdetään Helsinkiin, koska lauantaina pitäisi mennä katsomaan La Cage Aux Folles. Tuntuu vaan hullulta nähdä Rico siinä pääosassa, koska minä miellän hänet aina ja iankaikkisesti perheen pojan rooliin, sillä sitä hän esitti Turun ruotsalaisessa teatterissa samaisessa musikaalissa silloin, kun minä tänne muutin ja debytoin. Vuonna napa.

Ja lauantaina pitäisi mennä baariin. Kumpi on hauskempi, Mama vai Herkules?

Nimim. Epätietoinen