Ostotarjouksemme hyväksyttiin, vaikka lupaamamme summa oli niin alhainen, ettemme itsekään siihen uskoneet, vaan pidimme sitä lähinnä keskustelunavauksena. Myyjä tinkasi hinnastaan siis liki 50 000 euroa.
Ensi viikolla piti tehdä kaupat ja sen jälkeen alkaa kolmen viikon odotus, jolloin muut yhtiön jäsenet saavat käyttää lunastusoikeuttaan.
Pupu lähetti tekstiviestin kertoakseen, että hän oli herännyt nukutuksesta ja leikkaus oli mennyt hyvin.
En minä ollut sitä pelännyt ja kuitenkin näemmä olin.
Tiistaina olin pienessä flunssassa, mutta keskiviikoksi menin jo töihin. Kun työnantaja kieltää sijaisten palkkaamisen, joutuvat muut opettajat venymään ja pitämään huolta poissaolijoiden ryhmistä. Ei silti olisi kannattanut mennä, sillä eilen jouduin lähtemään töistä kotiin kesken päivän ja tänään vain makaan kotona. Koira yrittää olla seurallinen ja ehdottaa pallonheittoa, ulkoilua tai vaan jatkuvaa syömistä, mutta minä vain makaan, kröhin ja niiskutan.
Pupu meni tänään sairaalaan pieneen operaatioon. Aika hullulta tuntuu, että hänet leikataan nukutuksessa päivällä ja samaksi illaksi hänet lähetetään jo kotiin. Eikös ennen nyt pidetty ainakin päivä sairaalassa tarkkailussa, jos ei muuta niin narkoosipöhnästä selviämässä? Tuntuu hurjalta, että minun tulee huolehtia kotiolosuhteissa ihmisestä, joka pari tuntia aiemmin makasi leikkauspöydällä. Älkääkä ymmärtäkö väärin, ei se ole ikävää eikä epämiellyttävää; minun puolisonihan se on! Hämmästelen vaan sitä, minkälaiseksi yhteiskunnan toiminta oikein on mennyt. Tehokkuus, tehokkuus, tehokkuus! Säästöä sairaalalle sekin, jos toinen tihkuu hiljalleen verta kotilakanoilleen.
Ei ole kuulunut minkäänlaista reaktiota meidän ostotarjoukseemme. Laskimme lähtöhinnasta pois 15 prosenttia, joka on kyllä paljon, mutta toisaalta asunnon kuukausittaiset käyttökulut ovat aika isot. Lisäksi kämppä on ollut myynnissä puolisentoista kuukautta, eikä siitä ole tehty yhtäkään tarjousta. Luulisi myyjänkin jo siinä vaiheessa tuumivan, onko asetettu hinta oikea. Kun asunto on vielä tyhjä, jolloin tuloa ei tule edes vuokrasta, olettaisi jotain tapahtuvan. Saa nähdä. Jos kauppoja ei tule, harmittaa. Jos tulee, lainan määrä hirvittää.
Tänään teimme tarjouksen.
Sen jälkeen kun meidän lapsihaaveemme ajautui karille elokuussa en ole jaksanut tehdä oikein mitään. Ensimmäinen työkuukausi meni aika sumussa; tutustuminen uusiin seiskoihin, vuosisuunnitelmien tekeminen, huoltajapalaverit, muut. Olen ollut läsnä, mutten mukana. Olen ollut luokan edessä, opettanut tekstityypit ja kulttuurisidonnaisen ajattelun periaatteet, modukset, mutta en oikein muista mitään tekemisistäni. Olen puhutellut rasavillejä tyttöjä, kuunnellut itkevän teinipojan rakkaushuolia ja varmasti ollut hyvänä tukena, mutta mieleeni ei tule mitään, mitä olisin heille sanonut. Varmaankin jotain ja nasevaa, mutta se on tullut enemmän selkäytimestä kuin aidosti kuuntelevasta mielestä.
Pupu on ollut ehkä eniten kovilla minun mielialani heitellessä nopeasti tunnetilasta toiseen. Missään vaiheessa hän ei ole kehottanut miettimään jotakin muuta, ei lopettamaan vatvomista, ei ryhdistäytymään. Kärsivällisesti hän on kuunnellut ja kommentoinut. Kertonut, että niin kauan pitää surra kun surettaa ja puhua kun puhututtaa. Monta kertaa olen pelännyt, että saan hänet tympääntymään itseeni.
Vieläkin sattuu, välillä kovaakin, mutta hengittäminen on helpompaa kuin aiemmin. Haluaisin elämään jotakin muutosta. Haluaisin muuttaa.
En aio vaihtaa kaupunkia, en mielelläni edes kaupunginosaa ja siksi olemmekin katselleet itsellemme uutta kotia tästä lähistöltä. Tällä hetkellä mahdollisuuksia on kaksi; ylettömän sikakallis mutta kuitenkin mahdollinen erillistalo, jota varten joudumme myymään nykyisen kotimme ja ottamaan rutosti velkaa. Jo kaksi pankkia on antanut meille lainalupauksen sen ostamiseen, mutta hiukan emmityttää vielä, pupua ehkä enemmän kuin minua. Toinen vaihtoehto olisi pysyä nykyisessä taloyhtiössä, mutta ostaa viereinen asunto ja yhdistää kodit.
Molemmissa on puolensa. Pidämme tosi paljon nykyisestä pienestä taloyhtiöstämme, jossa kaikki tuntevat toisensa ja sisäpihalla pidetään yhteisiä rupatteluhetkiä. Toisaalle muuttaminen aina hiukan jännittää, koska uusista naapureista ei tiedä mitään ja nämä Port Arthurin vanhat työläiskorttelit (http://www.portsa.fi/fi/galleria/pic/11/) ovat sellaisia, että eristäytyminen on liki mahdotonta. Toisaalta taas uudessa asunnossa olisi paljon enemmän tilaa ja jännittäviä ratkaisuja sekä hulppea saunaosasto ja pieni pihapatio, jotka molemmat kiinnostaisivat minua aika kovin.
Pian pitäisi päättää. Kenellepä tässä rahojaan säästäisi?
We all know the cat is in the moon but where is the dog.
Kuten Nermal, minäkin luin KD:n kansanedustajaehdokkaan Jouko Pihon kolumnin (http://joukopiho.puheenvuoro.uusisuomi.fi/49143-miksi-ja-keiden-tahdosta-maailmassa-on-homomyonteinen-buumi).
Ei mikään ihme, että minulla on aina niin kova kiire. Täytyyhän minun normaalin palkkatyön jälkeen kiirehtiä kansainvälisen homojen salaliiton kokoukseen suunnittelemaan, miten murskaisin perinteiset arvot.
Ihmettelen, miksi kului niin monta päivää, ennen kuin ensimmäiset piispojen ja pappien homofobian tuomitsevat kannanotot tulivat. Jos heistä tuntui ihan oikeasti pahalta homojen puolesta, olisiko se kannattanut kertoa heti? Nyt vaikuttaa vain siltä, että vasta suuri eromäärä saa aikaan reagointia, ei lausutut asiat.
Kuunnellessani ylen keskustelua ja lukiessani nettipalstojen keskusteluita huomaan, että minun uskontoni on aivan erilainen kuin valtaosan kirjoittajista.
Itse olen eronnut kirkosta jo aikaa sitten, edellisten homokeskustelujen aikaan. En ole koskaan kovinkaan tunnolliseksi kristityksi itseäni tuntenut, mutta jotakin lapsuusajasta on mieleen jäänyt. Vielä silloin tällöin toivoessani saatan lähettää pyynnön jonnekin korkeuksiin, ja silloin, kun havahdun siihen, kuinka paljon hyvää minulle on maailmassa kasautunut, tapaan kiittää. Minua ei kiinnosta, pitävätkö muut minua lapsenuskoisena, tyhmänä tai herkkäluuloisena. Se on minun ja jumalani välinen asia. Nimeä minä en osaa hänelle antaa: en ajatella, että hän on Raamatun kiivasluontoinen rankaisija. Minun mielestäni hän vain on, se riittää minulle.
Minua ihmetyttää aina pelkkiin kirjoituksiin takertuminen. Kirjallisuustieteilijänä ajatus jumalallisen voiman kirjoittamasta erehtymättömästä kokoelmasta on minulle vieras. Ei minun uskontoni ole kiinni siitä, mitä Paavali vihasi, Mooses kielsi tai oliko Maria neitsyt vai ei. Pelkkä ajatus takertua immenkalvon kokoisiin asioihin on hassunkurinen, saati se, että asian esiintyminen yhdessä teoksessa ratkaisee sen, onko se hyväksyttävää tai ei. Toivoisin toistenkin osaavan tehdä asioista omat johtopäätöksensä ilman tukeutumista parin – kolmentuhannen vuoden takaiseen moraaliverkostoon. Siksi omasta mielestä rakkauden tuomitseminen ja piiloutuminen toisten selän – Raamatun, Paavalin, Mooseksen - taakse on suurinta julmuutta.
Uskon enemmän uusitestamentilliseen hyvyyteen kuin vanhatestamentilliseen määräilyyn. Uskon siihen, että tekemällä hyviä asioita synnyttää hyvyyttä, rakkautta saa vain rakastamalla ja että hyvät teot aikaa myöten palkitaan vastavuoroisilla hyvillä teoilla. Viha synnyttää vain vihaa, epäluulo epäluuloa. En minä toki tiedä, toimiiko maailma näin, mutta tällaisen järjestyksen mukaan minä olen tahtonut maa-ilman itselleni hahmottaa. Se, miten sinä uskot, on sinun asiasi. Johan sana ’usko’ kertoo, että kyse on nimenomaan uskonasioista, ei tiedosta.
Kiusattiinkohan Jeesusta koulussa? Olihan sillä äitinä neitsyt ja kaksi isää, joista toinen biologinen, toinen ilmeisesti vain oheishuoltaja.