(Nuoren) opettajan varaventtiili

Kiukuttelin tänään pupulle oikein urakalla. Häämatkasta on puhuttu vaikka kuinka kauan, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi. Ei suunniteltu, ei ajateltu, ei varattu. Ja siihenhän luonnollisesti auttaa yksipuolinen kiukuttelu. Mihinkäs ei..?

Huolimatta minun täysipainoisesta ärtymyksestä pupu jaksoi alkaa hoitaa asiaa minun kanssani. Käsittämättömän hitaiden nettiohjelmien, varausjärjestelmien, hitaastilatautuvien kuvien jälkeen meillä on aika ja paikka ja varattu matka. Joululomalla 15 vuorokautta kiertomatkalla Kamputseassa. Että mä saan nähdä Angkor Vatin temppelin!

Saa pupukin sitä vähän kurkata...

(Kuva on pihistetty Unescon maailmanperintölistalta. Toivottavasti eivät haasta oikeuteen.)

Tein hyppytunnilla Elämä pelissä -ohjelman elinajanodotetestin (http://elamapelissa.yle.fi/elama-pelissa-testi#). Sen mukaan tulisin saavuttamaan 83 vuoden ja 11 kuukauden iän.

Viikonloppu meni naapurimökin laudoitustalkoissa. Tarkoitus oli saada valmiiksi ulkolaudoitus ja – rimoitus sekä maalaus. Hyvällä tuurilla paikkansa olisivat löytäneet myös nurkkalaudat ja lamput. Eivät löytäneet.

Naapurit eivät olleet tehneet oikein mitään ennakkovalmisteluita, vaikka aikaa esitöihin olisi ollut todella paljon. Niinpä seinät olivat täynnä nauloja, vanhaa pahvia, tervapaperia, vinoja kulmia ja muuta, minkä poistamiseen meni aikaa iso tovi.

Eniten harmitti isäntien asenne. Minun mielestäni talkoissa omistaja itse tekee eniten työtä, mutta tällä kertaa koollekutsuja oli valinnut enemmänkin laaduntarkkailijan asenteen. Hän kierteli katselemassa työpisteitä ja ehdotti ehdotuksia uusiksi toimenpiteiksi kuin Kim Il Sung ikään.

Alkuun asiat sujuivat ihan hyvin, mutta mitä illempaan päästiin, sen huonommin työn jälki tuntui isäntää miellyttävän. ’Siis minähän täällä joudun istumaan ja katsomaan tuota nurkkaa.’ ”Anteeks vaan, mutta mä en katsele tollaista jiiriä.’ ’Nyt on kyllä niin, että tuon seinän laudoitus on liian vino’. Ja kun jiiri oli hänen itsensä mittaama ja seinän vinous johtui siitä, ettei seinään ollut laitettu koolauksia. Ne kun olisi voinut lyödä sinne vaikka kuukausi sitten.

Ja talkooväki painoi töitä aamukymmenestä iltakymmeneen. Loppuvaiheessa isäntä näytti lannistuvan. ’Laittakaa se nyt siihen kiinni, niin mä puran sen sitten myöhemmin ja teen sen uusiksi.’ Kuulijoita alkoi harmittaa aika kovasti, varsinkin kun mukana oli ihan alan ammattilaisia. Kirvesmiehen ja puusepän työllä itsensä elättäviä. Ei kelvannut jälki.

Sunnuntaina pupu kävi katsomassa, miten kesken jäänyt maalausurakka jatkui. Silloinkin isäntä oli puhissut nurkkalautaa asentaessaan, kuinka työmiehillä oli niin kiire, että jälki oli sekundaa…

Miksi pyytää talkoisiin, jos laatukriteerit ovat niin kovat, ettei niitä täytä muu kuin itse tehty jälki? Miksi ostaa vanha, savimaahan vinksalleen painunut mummonmökki, jos haluaa jokaisen nurkan olevan suorassa kulmassa ja jokaisen lattian ja seinän vatupassissa?

Ja miksi kohta vuoden remontoinnin jälkeen ei naapurimökillä ole valmiina yhtäkään huonetta?

Eilen ikimuistoinen vanhempainilta.

Maahanmuuttajaoppilaiden huoltajat eri luokilta saapuivat koululle tulkkien kanssa. Joltakin lapselta tuli isä, toiselta eno, kolmannelta äiti, yhdeltä isoveli. Perheet olivat hajaantuneet maailmalle sotien melskeissä eikä pahimmista kriisipesäkkeistä ole kaikkien vanhempia edes löytynyt, vaan lapset majailevat sukulaisten suojatteina. Mutta kaikilta tuli joku, joka oli kiinnostunut toisen koulunkäynnistä.

Opeteltiin poissaolo-ohjelman käyttöä ja kerrottiin ysiluokkalaisten huoltajille, minne suuntaan lapsi tahtoisi elämässään ja olisiko hänellä siihen oikeasti mahdollisuus. Eräs harmaapäinen isä, vaivoin luku- ja kirjoitustaitoinen, sen verran kuitenkin että osasi hitaasti ja harkiten piirtää lapsiensa nimet, liikuttui liki kyyneliin, kun kuuli että tyttärellä ja pojalla, ison sisarussarjan nuorimmilla olisi riittävästi kykyä ja kielitaitoa jatkaa opintoja lukiossa. Tyttö tahtoisi lastenlääkäriksi, poika lakimieheksi. Isän ylpeydet.

Kun vielä kerroimme, että yksi maahanmuuttajaoppilaista oli oppilaskunnan äänestyksessä saanut toiseksi eniten ääniä ja päässyt oppilaskunnan hallitukseen ja sen lisäksi vielä sisäisessä äänestyksessä valittu kolmen eri koulun yhteiseen johtokuntaan, puhkesivat huoltajat yllättäen aplodeihin.

Kenelle?

Meille, jotka heidän lapsiaan kasvatamme? Ahkerille nuorille? Itselleen? Elämän vaikeista ajoista huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan aktiivisia ja tätä maailmaa oppinutta jälkikasvua?

Virginia Woolf kirjoitti aikoinaan, kuinka nainen tarvitsee oman huoneen. Nyt tälläkin tytöllä on vihdoin oma.

Eli sain sen torpan tallin valmiiksi. Nyt siellä on useampi työtaso ja hyllyja, mihin tavaroita laskea. Lattia pitäisi vielä valaa uusiksi. Siivotessani aiempaa rakennetta huomasin erikoisen rakenteen: maata vasten oli ladottu kivikerros, sen päällä oli hevosenlantaa ja sen päällä valu. Mietin, onko hevonpaska siellä siksi, että a) se eristäisi jotakin vai b) koska kukaan ei jaksanut luoda sitä pois.

Vielä tunti ja kymmenen minuuttia. Sitten edessä viikonloppu maalla ja Piukat paikat Porin kaupunginteatterissa.

Että kyllä tämä syksynmakuinen elämäkin kivaa on!

Olen ollut aika lailla virkeä viime aikoina. Eilen erehdyin juomaan illalla kaksi lasillista punaviiniä ja tänä aamuna oli ihan mahdottoman vaikea päästä sängystä ylös, ja vieläkin väsyttää ihan kauheasti.

Voiko näillä asioilla olla ihan oikeasti tekemistä keskenään?

Pupu kertoi aamulla olevansa jatkuvasti väsynyt. Siihen vaikuttaa varmasti hänen mieletön opetustuntimääränsä, mistä suurin osa on sellaisia kursseja, mitä hän ei ole ennen opettanut.

Toinen syy lienee se, että loman jälkeen olemme ah, niin helposti palanneet entiseen päivärutiiniin. Siihen, ettei tehdä mitään töitten jälkeen.

Miten sitä ennen jaksoikin harrastaa ja seurustella ja kyläillä ja istua oluella ja käydä teattereissa ja taidenäyttelyissä ja olla sosiaalinen? Nykyään tuntuu, että jos saa pari kertaa viikossa raahattua perseensä Elixiaan, on jo saavuttanut jotakin merkittävää.

Uskon kyllä äitini tavoin siihen, että mitä enemmän tekee, sen enemmän jaksaa. Että kun saa virikkeitä tavallisenakin arkipäivänä, se innostaa ja kannustaa jaksamaan. Kuinka sitten pelkästään leffaanmenon suunnittelu vaikuttaa ylitsepääsemättömältä? En minä haluaisi alistua vuodeksi piereskelevän sohvaperunan rooliin!

Olemmeko me ainoa nahjuspariskunta, onko teidän muiden elämä Jännittävää, Sykähdyttävää ja Tapahtumarikasta. Vai loppuiko elämä ihan oikeasti silloin kun täytti kolmekymmentä?

Nimim. Hiukan ulalla

Työ alkaa tuntua tylsältä.

Olen ollut opettaja vuodesta 1998, koulua olen vaihtanut pariin kertaan. Alkaa puuduttaa.

En tiedä, onko se vastareaktio sille, että kesäloma alkaa häipyä muistoista ja syksyn pimeys hiipiä viikonloppuihin. Johtuuko se siitä, että koska pupulla on ihan järkyttävän paljon opetustunteja, emme oikein tee mitään muuta kuin vietämme viikonloput torpalla ja viikot olohuoneessa telkkarin äärellä, mitä nyt välillä kuntosalilla käymme. Vai onko se kiinni siitä, että alkaa hahmottaa sen, ettei opettajan työssä ihan oikeasti pääse minnekään. Että samaa hommaa teen hamaan hautaan asti. Ei edetä, ei ylennytä. Ei saada parempaa toimistohuonetta.

Ruotsinope ensimmäisessä työpaikassa sanoi, että jos jaksaa olla opettajana kymmenen vuotta, sen jälkeen jaksaa loputkin. Mutta siinä kohtaa tulee epäilys.

Tahtoisin kokeilla muutakin työtä, mutten tiedä mitä. Opiskeluaikana tulivat tutuiksi niin myyntityö valokuvaamossa kuin r-kioskillakin kuin toimistorottana oleminen. Hetken aikaa toimin myös äänenkäytön kouluttajana.

Suomalainen yliopistokoulutus on siitä mielenkiintoista puuhaa, että minkäänlaista ohjausta ei ole. Jotenkin sitä olettaa, että ei oikein kelpaa muuhun kuin opetustyöhön tai tutkijaksi.

Vaan ei auta. Pakko pakata laukku ja lähteä koululle. Tänään aiheena mm. argumentointi ja novellistiikka. Aiheet kivoja, oppilaat mukavia ja työkaverit hauskoja. Ei vaan huvita.

Viikonloppuna suutuin pupulle.

Asia itsessään oli tyhmä, mutta kaipa sitä piti tuulettautua. Lillua omassa pahantuulisuudessaan hetken aikaa. Lillun lillun, kuten Rokkihomo asian ilmaisi.

Koko viikon olin haaveillut sen torppamme tallin siivouksesta ja kunnostamisesta nikkarointitilaksi. Kävin vielä trostai-illalla ostamassa Bauhausista työkaluseinämiä ja muita säilytysjuttuja. Ja kun perjantaina puoli kuuden aikoihin pääsimme maalle, aloin heti kärrätä kottikärrykuormallisia vanhoja pahnoja ulos ja rälläköidä irti lantaluukun ympärille kerrostunutta hevonpaskaa.

Lauantaina naapurin pojat kävivät kylässä. Koska toinen heistä on sairaslomalla, on heidän torppansa korjaaminen kokonaan toisen vastuulla. Ja ksoka kokonaisen talon korjaaminen yksinänsä on aika väsyttävää puuhaa, alkoi rakennuskykyisellä olla into lopussa. Talvi tekee tuloaan ja talossa ei ole valmiina muuta kuin lattia.

Pupu nyhti minut hihasta kauemmaksi ja ehdotti, josko menisimme kahdestaan auttamaan naapureiden remonttityössä hetkeksi aikaa. Olin juuri saanut oman tallini siivottua ja edessä oli onnellisin vaihe, sisustaminen, mutta mielestäni pupu oli oikeassa. Puhuimme, että jos kaksi ihmistä auttaa tunnin, kaksikin, niin yhdessä saamme jo jotakin näkyvää aikaiseksi.

Kävelimme naapurimökille ja aloimme hommiin. Tai siis minä aloin. Pupu ei löytänytkään mitään hommaa, ja hetken päästä hän ehdottikin, että lähtisi takaisin omalle mökillemme, minä voisin jäädä auttelemaan naapuria.

Olin aivan raivoissani. Miksi ihmeessä minun piti jäädä auttamaan, kun en sitä alun perikään oikein kunnolla tahtonut? Ehdotin, että pupu voisi jäädä avuksi ja minä voisin mennä talliini, mutta pupun mielestä hän ei osaisi tehdä niitä hommia, missä apua tarvittaisiin.

Ja niinpä hän lähti ja minä jäin moneksi tunniksi naapuriin töihin. Kun vihdoin työvaihe oli lopussa, oli niin pimeää, että (vielä) sähköttömässä tallissani ei oikein voinut tehdä kunnolla mitään. Torpalla kohtasin pahoillaan olevan pupun. Hän oli kovin pahoillaan, mutta minä olin niin täynnä pyhää vihaani, etten hevillä lauhtunut.

Illalla juttu soviteltiin, onneksi.