(Nuoren) opettajan varaventtiili

Vihdoin saimme ostotarjouksen, jonka hyväksyimme. Ja vain kaksi tonnia alle pyyntihinnan.

Kovin monta iltayötä olen maannut unetonna sängyssä ja murehtinut, meneekö kämppä kaupaksi.

Pohjois-Suomen kiertue on jo takana päin. Meidän oli tarkoitus olla loppulomamme torpalla, mutta yhtenä päivänä pakkanen oli sen verran kova ja seuraavana tuuli, että palasimme takaisin koti-Turkuun. Tänään olisi aikomus mennä ensin leffaan ja sieltä sitten baariin, kun kerrankin sain pupun lähtemään mukaan.

Koillismaalla oli kylmä. Mökin kamiina sai kohista punaisena, jotta öinen 29 asteen pakkanen olisi pysynyt loitolla. Onneksi päivisin lämpeni sen verran, että tarkenimme lasketella kaksi päivää. Ja auringonpaiste oli huikaiseva; oikein tunsi, kun kroppa keräsi itseensä energiaa pitkän harmaan kauden jälkeen.

Isän alzheimer on selkeästi edennyt, mutta onneksi vain hiukan. Hän on kehitellyt itselleen kaikenlaisia palamiseen liittyviä pelkoja; kännykkä saattaa leimahtaa tuleen, ikkunaverho heilahtaa pari metriä ja saada alun pöydän kynttilästä, taskulamppu voi yhtäkkiä sytyttää pöytäliinan; mutta muuten tila on aika vakaa. Äiti tuntuu vielä selviävän hyvin isän kanssa, mutta hänellä alkavat jalat mennä huonoon kuntoon.

Lapsuudesta muistan, kuinka äiti oli aina se yllytyshullu; se joka kokeili puujaloilla kävelyä ja laskettelua ja stiga-laskua jäistä mäkeä myöten. Ja aina sattui. Liekö syy ollut huono koordinaatio vaiko mikä, mutta liki aina, kahdeksan - yhdeksän kertaa äiti sai jommankumman jalkansa pakettiin, ja nyt niitä laskuja maksellaan. Joku täräys on vaurioittanut iskiashermoa, oikean jalan nilkkaa kasassa pitävät ruuvit tunkevat ihon läpi, vasen lonkka on kulunut, samoin oikea polvi, vasemman polven kierukka on hajalla. Ja kun vanhukset asuvat vielä vanhan puutalomme toisessa kerroksessa, on liikkumisesta tullut äidille haastavaa. Ja kun taloa ei oikein voisi vaihtaa, kun isän tila ei ollenkaan paranisi tutun ympäristön muutoksesta.

Joka kerta Kuusamosta lähtiessä olo on haikea ja surullinen. Kun kaikki sisaruksetkin ovat muuttaneet pohjoisesta pois ja kun siellä ei meillä isommin sukua ole, tuntuu aina siltä kuin hylkäisi vanhempansa yksinään kylmään pohjolaan. Monesti olemme houkutelleet heitä muuttamaan etelämmäs, mutta mihinkäs he kotinsa hylkäisivät, tietenkään.

Varasin parisen viikkoa sitten liput John-Eleanorin ensi-iltaan ja siellä me istua napotimme tänään eturivissä.

Esitys oli hulvaton. Lavalla oli vain kaksi siirrettävää sermiä, jakkara ja lasimaalaus parrakkaasta pyhimyksestä. Esiintyjiä oli vain kaksi ja nuketkin olivat hyvin yksinkertaisia sorminukkeja, mutta silti. Mutta silti.

Oli uskomatonta, kuinka esitys loi jännitteitä ilmaan; reilun tunnin me tuijotimme hievahtamatta, kuinka vuoden 1395 Lontoossa John Rykener rakastuu mekkoon ja alkaa toimia täysipäiväisenä Eleanorina. Varsinkin kohtaus, jossa John ensimmäisen kerran pukee naisten vaatteet päällensä, oli koskettava ja kaunis. Kuinka pelkästään kahdella kädellä ja suikaleella valkeaa kangasta saa kerättyä täyden salin herpaantumattoman huomion? Tai kuinka kaunis oli kohtaus, John Rykener ja John Britby löytävät toisensa?

Suosittelen.

http://www.turku2011.fi/uutiset/veijaritarina-john-eleanor-ensi-iltaan-perjantaina-182_fi

Katsoin pitkästä aikaa telkkarista Suomen Idolsia. Ei tarvinnut seurata kuin vähän reilu vartti ja saman tien vaihtui kanava. Mistä muinaisuuden arkusta vieraileva tuomari Olli Lindholm kaivoi asenteensa? Kunnon mies ei halaa, esiinny ilman partaa, käytä villapaitaa, pidä käsiään oudosti.

Vaikka kilpailijalla olisi ollut täydellinen ääni, piti vanhan rokkikukon näyttää voimansa ja käydä astumassa jokainen nuori kolli. Aiemmin muistaakseni Ranneliikkeenkin hyvän tahdon lähettiläänä toiminut Jone Nikula yhtyi äijäilyyn ja räksytti vanhan veteraanin vieressä. Näinhän se homofobia poistuu, Jone...

Niinhän se on, jos ei itse enää pääse ylös, pitää polkea muita matalammalle. Pätee näemmä myös elähtäneeseen rokkistaraan.

----------------------------------------

Jäin miettimään, mikä erottaa tällaiset jonenikulat päiviräsäsistä tai koulun pihan kiusaajista, enkä löydä eroavaisuuksia kovinkaan paljon. Jokainen puhuu vain oman itsensä suomalla auktoriteetilla ja sanoman tärkein aines on se, että toinen ei omana itsenään kelpaa. On aivan sama, mitä taitoja, kuinka paljon rakkautta tai kuinka hyvä tyyppi olet; kun kerran et mahdu siihen miehen muottiin, jonka _minä_ olen tehnyt, olet neitimäinen/syntinen/turpiinvedettävä.

Aamen. Ei jatkoon.

Kesäinen kasvien valtameri on vaihtunut jäisiin kukkasiin.

Kasvihuoneen istutusaltaat haaveilevat tomaatintaimien varsien vahvasta syleilystä. Vielä paistaa aurinko, vielä tuoksuu lehtien voimakas aromi, vielä juuret kaivautuvat syvälle altaiden odottavaan multaan!

Tie talolta saunan ohi, yli pellon ja pienten metsien on kutistunut lapiopoluksi.

Mökki paistatteli kirkkaassa kevättalven auringossa ja kuvitteli, kuinka kesätuuli puhaltaa sen laudoitukseen. Vielä pari kuukautta, kyllä sen jaksaa.

Kävin eräässä koulussa tutustumassa mediapainotteiseen opetukseen. Lähtiessäni, vielä rupatellessani tuulikaapissa, syrjäsilmällä huomasin nuoren komean opettajan ja tuumin, että meidän omassa koulussamme ei selkeästi työhönottohaastatteluissa ole kiinnitetty riittävän paljon huomiota miesopettajien ulkonäköön. Ja kukapa muu se olikaan kuin Mopsi!

(Joka häntä tervehtiessäni iloisesti kertoi minun harmaantuneen sitten viime näkemästä.)

Hyvää viikonloppua, me lähdemme pitkästä aikaa maalle.

Ysien kanssa kävimme läpi novellistiikkaa, luettiin tolkuttomasti novelleja ja lopuksi kirjoitettiin omat tekstit. Tänään sain kuuden tunnin korjaamisrupeaman jälkeen yhden luokan tekstit luettua, korjattua, arvioitua ja kirjoitettua pitkän palautteen.

Olen todella ylpeä oppilaistani; ikinä en ennen ole lukenut näin hyviä oppilastekstejä. Aiheen käsittely, pelkistys, motivointi: kaikki vaan toimii. Vaikka joukossa on oppilaita koko arvosanaskaalalta, kenenkään teksti ei saanut arvosanaa alta kahdeksikon. Itse asiassa heikoimmat oppilaat onnistuivat suhteessa parhaiten, ja jos yksi yhdessä sovittu arviointikriteeri ei olisi ollut oikeinkirjoitus, he olisivat yltäneet jonnekin yhdeksikön-kympin välille.

Koko ajan on itsellä sellainen kutka, että näitä tekstejä olisi hyvä julkaista jossakin. Minne ihmeeseen niitä lähetyttäisi?