Kunnon vastaparina mielipuolen kuninkaan keskiaikafantasioille oli käynti Dachaun keskitysleirillä. Oli uskomatonta, kuinka äkkiä mieli turtuu vastaanottamaan kuvia ruumiskasoista ja tekstiä mitä mielipuolisimmista kidutustavoista.
Tässä huoneessa, kaasukammion viereisessä krematoriossa tuli kuitenkin itku. Ei niinkään polttouunien vuoksi, vaan katossa olevien hirttoköysien koukkujen takia. Ihmisellä kuitenkin, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa, on tarve pitää kiinni toivosta. Mitä sille tapahtuu silloin, kun marssitetaan huoneeseen, jossa kuumana hehkuvien uunien edessä on valmiina odottavia hirttosilmukoita? Mitä tapahtuu, kun tietää, ettei toivoa enää ole?
8 kommenttia
Dragon-85
26.6.2011 18:39
Itsekin kävin joskus kymmenen vuotta sitten Dachaussa. ja kieltämättä vaikuttava paikka.
martin
27.6.2011 15:46
Kävin Dachaussa vuonna 1994. Mukanani oli kaksi ystävääni. En unohda sitä, mitä toinen heistä sanoi minulle käyntimme jälkeen. Hän sanoi ihailevansa saksalaisten kykyä täydelliseen ekonomisuuteen. Voit(te)ko kuvitella?
martin
27.6.2011 15:47
ja kuitenkin ON TOIVOA!
kesäpoika
27.6.2011 19:50
Mä oon käynyt Auschwitz-Birkenaussa.
Vaikuttava paikka.
Dragon-85
27.6.2011 22:36
Martin: Voin kuvitella. Onhan sekin omalla kierolla tavallaan ihailtavaa. :P
Rokkihomo
27.6.2011 22:36
Berliinin lähellä olevassa Sachsenhausenissa olen käynyt. Se ei ollut varsinainen tuhoamisleiri niin kuin ei Dachaukaan, mutta molemmissahan ihmisiä silti tuhottiin.
Sachsenhausenissa pysäytti erityisesti kaksi asiaa: ihmiskokeisiin käytetyt tilat (huh huh), ja se että pari jälkipolville säilytettyä parakkia oli 90-luvun alussa yritetty uusmatsien toimesta tuhopolttaa, jotta voitaisiin väittää keskitysleirien olleen voittajien propagandaa vaan.
Rokkihomo
27.6.2011 22:36
*uusnatsien*
Aboa
28.6.2011 15:16
Tuollakin uusnatsit väittivät, että liittoutuneet olisivat tullessaan pakottaneet leirin asukkaan rakentamaan krematorion, jotta voisivat syyttää viattomia natseja julmuuksista.