(Nuoren) opettajan varaventtiili

Näytetään bloggaukset lokakuulta 2006.
Edellinen

Kiire päivä

Tänään olisi vähän kiire. Pitäisi normaalin työpäivän lisäksi ehtiä hakea influenssarokote apteekista, kipaista kirjastossa ja ehtiä kolmeksi opettajien mielenosoitukseen. Turkuhan aikoo taas säästää opetustoimesta, mikä tarkoittaa taas suurempia opetusryhmiä, tuntiopettajien irtisanomisia, materiaalien hankintakieltoa, iänikuisesti kierrätettyjä kirjoja, valinnaisaineiden vähentämistä...

Alkaa niin tympäistä tämä puuha. Joka vuosi koulut ovat entistä tiukemmalla; mikään ei saa maksaa mitään. Mistään työntekijöiden eduista on turha puhuakaan. Jotkut firmat järjestävät työntekijöilleen mm. pikkujouluja tai teatterireissuja; meillä ei sellaisen tapahtumista tarvitse pelätä...

Olen mielestäni hiton hyvä opettaja, mutta mitta alkaa olla täysi. Mitä ihmettä sitä osaisi tehdä näin kahdeksan opevuoden jälkeen? Millehän alalle sitä soveltuisi?


Avec mes souvenirs j'ai allumé le feu

Hassu viikonloppu!

Torpalle mentiin naapureiden kanssa perjantaina, mutta pupu ei ollut mukana, koska sillä oli koulutusta lauantaina. Oli tosi hassua nukkua kamarissa yksinään, sillä kumpikaan meistä ei ole ollut torpalla yötä ilman toista. Kyllähän uni tuli, ei sen suhteen ole ongelmia, mutta kukaan ei tehnyt iltarituaaleja mun kanssani. Laittanut kakluuninpeltejä kiinni, vaihtanut yövaatteita. Kukaan ei vetänyt minua kainaloonsa nukkumaan kesken kirjanluvun ja pohtinut ääneen, vieläkö pitäisi käydä pissalla vai onko olo jo niin sopivan lämmin ja raukea, ettei jaksa. Koirakin suhtautui pupun poissaoloon epäluuloisesti ja kieltäytyi - onneksi - nukkumasta minun kyljessäni. Se vain katseli minua pitkin kuononvartta ja luikahti omaan koriinsa.

Lauantai tehtiin töitä naapureiden mökillä. Heidän torppansa on yhtä laho kuin meidän silloin kun alettiin kunnostaminen. Lattia on antanut periksi, alimmat hirret pitää vaihtaa, ikkunat uusia... Mutta töitä tehtiin innolla, koska viereinen torppa - meidän - osoittaa, että kaikki on mahdollista.

Pihalle sytytettiin iso rovio, johon kannettiin seinistä revittyä puutavaraa ja niitä rikkinäisiä huonekaluja, joilla ei ole säilytys-, kierrätys tai keräilyarvoa. Ei tietenkään mitään arvokasta, vaan kaikkea sellaista vanhaa likaista ryjää, mitä taloissa pakkaa olemaan. Vaikka ylimääräisen tavaran polttaminen oli pakko tehdä, toisaalta tuntuu hirvittävältä kantaa tuleen toisen ihmisen elämää, muistoja, hankintoja. Mitä tuo rikkinäinen tuoli tietäisi? Mitä tarinoita liittyy tuohon pärekoriin? Miksi 70-luvun lopun kirjahyllystä on revitty irti ovet?

Iltapuolella pupu saapui torpalle ja syötiin, saunottiin ja rupateltiin - tosin vain hetken, koska jokainen oli niin väsynyt, ettei kauaa jaksanut valveilla olla.

Kuuntelin yöllä, kuinka talo nitkahteli lämpötilan laskiessa. Aamulla herätessä kaikki paikat olivatkin jäässä. Ruoho oli valkeana kuurasta, heinät olivat jäätyneet pystyyn, lammikoiden pinnalla oli riitettä. Metsä oli äänetön ja epäileväinen. Ymmärsin täysin, mitä äiti tarkoittaa myöhäissyksyn rauhallisuuden kauneudella.


Verta hikeä kyyneleitä

Viikonloppu alkoi. Taas. Kivaa.

Tai ei kokonaan, koska pupulla on koulutuspäivä huomenna, joten hänen vapaa-aikansa kutistuu yhteen päivään.

Minä sen sijaan menen naapureiden kanssa torpalle jo tänään. Koska oma remontti alkaa olla valmis, on aika jeesata kavereita heidän mökkinsä kunnostamisessa.

Raakaa työtä, nam!


Nobody wins -situation

Exäni on löytänyt oikein mukavan miehen ja yhdessä he ovat hankkineet uuden asunnon.

Lupauduin eilen kyyditsemään heitä rautakaupoissa, koska heillä ei ole omaa autoa. Minullakaan ei ollut muuta puuhaa, ja rautakauppojen hyllyjen erikoistarjoukset herättävät sisäisen heteroni kiivaaseen eloon.

Kaikki meni kivasti. Pojat löysivät kaikkea tarvitsemaansa. Paitsi että.

En tiedä, mistä johtui, mutta exäni piruili minulle oikein urakalla. Sekä hänellä että minulla on hyvinkin pisteliäs huumorintaju, mutta kommentit, kuten 'olet tuollainen pieni pulska lehtori' menivät jo aika yli minun huumorini kipukynnyksen.

Lieneekö syynä ollut näyttämisen tarve uudelle miehelle vai mikä, mutta minä koin tilanteen epämiellyttäväksi. Ajettuani heidät kotiin exäni kysyi vielä, lähtisinkö vielä ensi viikolla uudelle kierrokselle, koska jotakin tarvitsisi vielä.

Juu, aina valmiina passaamaan piruilupalkalla!


Syssy

Torpalla äitini sanoi aina pitäneensä myöhäissyksystä. Hänestä ruska on aina ollut visuaalisesti äänekästä; huomiotaherättävän räikeää, mutta loppusyksyn hiljainen, liki alistuva maaväreillä maalattu kostea hämärä on aina miellyttänyt häntä.

Olen samaa mieltä. Nyt, aikuisena.

Syksyssä on jotakin charmia; jotain, joka antaa luvan käpertyä sisäänpäin. Polttaa puita takassa ja puhua hiljaisella äänellä isoja asioita.


Viesti

Täysin luvatta ja kyselemättä kirjoitan tähän äidilltä eilen saamani tekstiviestin.

"Kaunis kiitos eilisestä ja toissapäivästä. Olimme kuin pitkältä lomalta palanneet ja isäkin oli täynnä lämmintä tunnetta. Se harmonia siellä teidän torpassanne on sanoinkuvaamatonta ja kaunista. Sekä torpan harmonia että teidän välisenne."

Ihana mamma minulla!


Kaunista

Isä ja äiti olivat viikonloppuna vierailulla torpalla. Olivat olleet ensin isoveljen luona ja sen jälkeen nuoremman isosiskon lapspia hoitamassa. Näyttivät meille tultuaan silminnähden nauttivan rauhasta ja hiljaisuudesta...

Oli tosi kivaa. Rauhallista ja verkkaista. Äiti istui keinutuolissa ja kutoi sukkaa, isä tarinoi menneistä ajoista ja pupu ja minä vain kuunneltiin.

Vanhusten lähdettyä pupu oli iloisella tuulella. Sanoi isäni sanoneen hänelle, että meitä kahta on kiva katsella, kun näytämme niin hyvin kuuluvan yhteen.

Pieniä sanoja, mutta suuria ja kauniita suomalaisen heteromiehen suuhun.


Syysloma

Takana neljä syyslomapäivää torpalla. Oli pimeää ja kosteaa ja sateista ja synkkää. Ja niin ihanaa. Ei tarvinnut tehdä mitään, jos ei halunnut. Makasin sängyllä ja luin loistavaa Sirpa Kähkösen romaanitrilogiaa. Istuin keinutuolissa ja luin romaanitrilogiaa. Makasin sohvalla ja luin. Istuin pöydän ääressä ja luin.

Jotain tehtiinkin. Ostettiin listoja ja saatiin tuvan ikkunat ja ovet listoitettua, samoin puolipanelin päällystä. Ikkunoista tuli niin hienot, että pupun mielestä on sääli laittaa ikkuvaverhot takaisin paikalleen.


Halseaa

Kävin katsomassa ÅST:n Urinetownin harjoituksia. Odotukset olivat aika korkealla, sillä mielessä oli vielä parin vuoden takainen Rocky Horror Show, joka upposi minuun täysin. Muutenkin se teatteri osaa yllättää minut usein. Varsinkin studionäyttömöllä on nähty helmiä!

Nyt olo esityksen jälkeen oli nahkea. Juttu ei ollut huono sillä tavalla, että siitä olisi tullut pahalle tuulelle, kuten esimerkiksi taannoisesta Kansallisoopperan Parsifalista. Tällä kertaa ihmetytti se, että oliko kyseessä ihan oikeasti ammattiteatteri.

Lavastus ja puvustus vaikutti siltä, että oli käytetty kaikkea vanhaa; edellisen produktion lavasterippeitä, toissavuotisia vaatteita, varastosta löytyneitä kääntöseiniä. Kaikki kelpaa, kunhan on ruskeaa. Kyllähän kierrättää pitää, mutta voisi lopputulosta vähän valvoa.

Valosuunnittelunkin kanssa oli vähän niin ja näin. Pidin taivaasta laskeutuvista hehkulampuista, mutta muutoin tilanteet olivat vähän hukassa. Jos kesken toimistokohtausta näyttämölle marssitetaan 30-luvun tanssirivistö silinterihattuineen, on tilanne niin erikoinen, että se vaatisi erilaista ja -suuntaista valaistusta.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tanssinumerot olivat aika köykäisiä ristiin-sivulle-ristiin -askelluksia ja kaikki vaikuttivat varovan etunäyttämön orkesteriluukkua.

Ohjauksen kannalta juttu oli vielä aika kesken. Kaikki olivat kuin hukassa näyttämöllä, eikä kukaan oikein 'elänyt' muuloin kuin oman repliikin aikana. Toisten puhuessa ei kuultuihin juttuihin reagoitu, eikä näyttämötilaa käytetty. Koko juttu oli aika pitkälle kuunnelman kaltainen.

Mietitytti aika paljon näytelmävalinta. Juttu oli selvästi musikaaliparodiaa, mutta se ei tekstin tasolla ollut kovinkaan hauska. Itse asiassa se oli aika tylsä. Kun näytelmään on ympätty pelkästään stereotyyppisiä hahmoja (tyyliin damaskikenkäinen niljakas keinottelija, kirkasotsainen nuori mies), jotka kohtaavat oletuksenmukaisissa tilanteissa (niljake toimii sliipatussa toimistossa, ensirakastaja työskentelee vessavahtina), on parodiaa hankala toteuttaa. Päinvastoin, juttuhan toisintaa sitä samaa kaavaa, mistä stereotyypit on alkujaankin irrotettu, ei katsele sitä ulkopuolelta.

Harmitti sinänsä näyttelijöiden kannalta, sillä hommaan oli selvästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Ohjaus ei vain tuntunut lähtevän lentoon, mutta onhan sillä vielä aikaa puolisen viikkoa.

Hyvänä puolena voi pitää sitä, että teatteri ei ryhtynyt taas kierrättämään niitä iänikuisia vuorisilkkipuvusteisia myfairladyja ja thesoundofmusiceja, mitä on veivattu suomalasteattereiden näyttömöillä jo parikymmentä vuotta. Aina pitää yrittää tehdä jotain muuta. Vaikka se ei tällä kertaa - harjoitusvaiheessa - onnistunutkaan.

Pakkohan juttu on mennä katsomaan uudelleen talvella. Tahdon nähdä, mihin se on kehittynyt.


Tauko

Pupulla on pari päivää lomaa. Koska hän on velvollisuudentuntoinen ja kuuliainen lapsi, hän päätti mennä vanhempiaan tapaamaan. Jo iltapäivällä hän laittoi viestin, jossa kertoi että hänellä on tylsää.

Minä olen hiipparoinut ympäri asuntoa villasukat jalassa ja istahtanut ihan vain olemaan eri huoneisiin. Muistelen, että yhtä yötä lukuunottamatta ollaan oltu yhdessä joka päivä helmikuusta alkaen. Kun tähän on vielä mahtunut aikataululla 24/7 tehty vuokra-asunnon remontti ja pii-tkä kesäloma, huomaan, että yhdessä kimpussa on oltu ihan symbioosiin asti.

Ei siksi, ettei minulla olisi kivaa. Viihdyn niin kovin sen höppänän seurassa. Mutta silti on näemmä hyvä olla välillä ihan keskenänsä ja antaa aikaa itsellensä.

Pitäisiköhän minun matkata vaikka sisarusten luo, että saa pupukin aikaa olla yksinänsä?

Edellinen