(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tänä vuonna Pupun lukujärjestykset ovat olleet erilaiset kuin ennen. Elokuusta alkaen hän on paahtanut pitkiä viikkoja, mutta nyt viimeisessä jaksossa odotti palkinto: töitä vain maanantaina ja perjantaina. Tämä luonnollisesti tarkoitti sitä, että hän nappasi koiran kainaloon ja muutti torpalle. Minut hän käy perjantaisin hakemassa seuraksi ja palauttaa takaisin kotiin sunnuntai-iltana.

Parisuhteessa tulee aina hetkiä, jolloin toivoisi, että saisi hetken olla ihan yksikseen. Minäkin olen haaveillut siitä, kuinka joskus saisi kliksutella kaukosäätimellä visuaaliseksi virraksi kaikki Teeman dokumentit ja Subin surkeat tosi-teeveesarjat, valmistaa ruoaksi tomaattikeittoa, syödä tonnikalaa suoraan purkista ja pitää kämppä sairaalloisen siistinä. Nyt minun hetkeni oli tullut.

Ja jo noin kahden minuutin jälkeen minulla oli tylsää.

Kukaan ei ollut rupattelemassa hassuja, ei ehdottamassa saunaanmenoa, ei juttelemassa päivän oudoista sattumuksista. Kukaan ei kyhnytä niskaa eikä nappaa yöllä kolmen aikaan lusikka-asentoon. Kun nappaan jääkaapista kinkunviipaleen, viereen ei ilmesty edes koiraa, joka olisi täynnä rakkautta. Minä vain istuskelen täällä, lueskelen Facebookia ja katson puolella silmällä televisiota. Käyn hölkällä yksin enkä kinastele kenenkään kanssa sopivasta reitin pituudesta. Katsoin Wagnerin koko Sormus-tetralogian ja tympäännyin.

Tokihan on puhelin, ja soittelemme kolmisen kertaa päivässä, mutta ei silloin osaa kertoa, kuinka näki Samppalinnanpuistossa tyhmän oravan tai kuinka etäältä katsottuna risu muistutti käärmettä.

Viikonloppuihin sitten kasautuu paljon toiveita vähän liikaakin. Ja kun lisäksi viimeiset viikot ovat täynnä työtä ja tohinaa, olen kaksi edellistä lauantaita kokenut olevani ärtyisä ja hankala. Pupu voitelee minulle aamiaisleivät ja pussaa niskaan, mutta minua vain kiukuttaa.

Ja sitten katson, kuinka mies löytää kaupan muovipussin pohjalta pökertyneen mehiläisen ja kantaa sen ulos. Hän asettaa sen hellävaroen apilankukkaan ja varmistaa että se alkaa imeä mettä. Hän napsaisee poikki voikukan ja tuo sen mehiläisen ulottuville. Hyönteinen liikkuu kankeasti, mutta saa kavuttua toiseen kasviin. Mies vie kukan pölyttäjineen suuren kuusen varjoon ja kääntyy vielä portailta huolestuneena katsomaan peräänsä.

Kuka ei voisi rakastaa tuota miestä? Kaikki väsymys ja kiukku ja ärtymys sulaa lämmöksi ja onnellisuudeksi. Odotan vain sitä, että loma alkaa ja että saa levätä. Ja että pääsemme saman katon alle.

Vatikaanissa kirkastetaan uskon ilosanomaa.

Paavi BenedictusXVI on alkanut kuoria jouluyön tapahtumista pois siihen tehon vuoksi lisättyjä tarinoita. Siksipä hän on uudessa kirjassaan paljastanut, kuinka Jeesuksen synnyinpaikalla ei esimerkiksi ollutkaan aasia eikä härkää. Kuulemma tallinkin olemassaolo on hiukan auki. Parhaat asian onneksi pysyy ja paranee, joten neitseestä syntymisen todellisuutta ei tässä sadussa tarvitse edes epäillä.

Olen helpottunut. Minä olenkin aina vähän ihmetellyt, josko nuo elukat ovat totta ensinkään. Ne ovat jotenkin kuin heikko lenkki tuossa jouluevankeliumissa verrattuna vaikkapa joulutähteen, kolmeen tietäjään ja suureen joukkoon taivaallista sotaväkeä laulamassa Gloria in Excelsis Deo.

http://www.hs.fi/ulkomaat/Paavi+Benedictus+kuori+pois+lis%C3%A4ttyj%C3%A4+tarinoita+Jeesuksen+synnyinkertomuksesta/a1305620682589

Kävin eilen pupun kanssa kaupunginteatterissa katsomassa yleisöennakon revyystä Kui-joen silta. Minä olen aina ymmärtänyt revyyn hauskaksi, mutta tämä tekele oli sellainen että kerran huomasin hiukan hymyileväni. Sekin meni ohi.

Käsikirjoittaja Mikko Koivusalo on Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva käsikirjoittaja, jonka musikaalisuomennokset ovat järisyttävän hyviä. Viime kesänä piti oikein havastua kuuntelemaan Samppalinnan kesäteatterissa sitä, kuinka ilmiömäisen oivaltavia laulujen sanoitukset olivat. Mutta käsikirjoittajana Koivusalolla on aikamoinen tekeminen. Sketsit olivat ylipitkiä. Tarvittiin kuusi-seitsenminuuttinen esitys, jotta saatiin sanottua lopun kahden sanan kohotus. Tai sitten loppua ei tullut ollenkaan, kuten turhan monen sketsin kanssa kävi. Kammottavin esimerkki oli koko shown päätös, joka jätti esiintyjät harhailemaan keskelle näyttämöä ja yleisön epätietoiseksi siitä, joko nyt jo saisi lähteä kotiinsa. Pitkään kabareita vääntänyt kaverini opetti aina ylioppilasteatterin uusia tulokkaita, kuinka mennään "vitsillä sisään ja pierulla ulos". Haahuilua ei jaksa kauaa seurata ja koheltaminen ei ole hauskaa katsottavaa, vaikka esiintyjä luulee silloin olevansa hauska.

Koko esityksessä oli aivan liian paljon lauluja. Biisejä saattoi tulla kolmekin peräjälkeen, ja kun esiintyjistä kovinkaan moni (jumalaista Kirsi Tarvaista lukuunottamatta) ei ollut kovin taidokas laulaja, oli kidutusta varsinkin se, että joka laulua oli pidennetty niin uskomattoman paljon. Olo oli kuin lestadiolaiskirkossa: laulamme virrestä 235 säkeistöt yksi viiva viisisataa. Esimerkiksi Turun Jazzviikolle irvaileva (?) biisi oli todella huono ja jos pointtina oli esittää diipadaaban sisällöttömyys, olisivat katsojat tajunneet sen jo vaikka kerrasta. Eikä Kalssonin Stefanin ehkä kannattaisi laulaa. Upeat koivet hänellä kyllä on.

Eniten hämmästelin sitä, kuinka jokaista pätkää oli pidennetty äärettömiin. Lauluja jatkettiin tappiin asti, vaikkei kuultavaa ollut. Sketsiä vatkutettiin ikuisuuden punchlinen jälkeen ja varmuuden vuoksi vielä laitettiin pari näyttelijää toistamaan cluu, ettei typerinkään takapenkille vaimonraahaama nukahtanut keski-ikäinen mies sitä hukkaisi. Kun koko lajityypin pitäisi perustua nopeaan vaihtoon ja äkkiyllätyksiin, ei siinä onnistuttu. Sitä saamarin vasemmistolaista iltasatuakin luettiin niin kauan, että katsomossa ihan oikeasti alkoi jo nukuttaa.

Myös orkisterin kanssa oli ongelmia. Lauluja ei oikein kuulunut soiton takaa, vaikka olimme kymmenennessä rivissä. Lisäksi aika moni laulu oli sovitettu uskomattoman hitaaksi, niin että esityksen rytmi ei oikein vaihdellut. Lisäksi luvattoman monta kertaa näyttämöllä kaikenlainen toiminta stoppasi, kun bändi alkoi soittaa biisin instruvaihetta. Siinä sitten näyttelijät seisoivat tyhjäksi lavastetulla näyttämöllä ja odottelivat, milloin montussa saksofoni lopettaisi. Valitettavasti sama fiilis alkoi olla katsomon puolella.

Oli helmiäkin, pari. Idea piparkakkutalon noidasta, jonka talo ei enää kelpaa kellekään, oli hieno. Muutama vaate, varsinkin kalapuvut, olivat hauskoja. Severi Saarinen lauloi hyvin, Tarvaisen matalaa ääntä ja tarkkaa taimausta oli kiva tarkkailla. Ehkä oli jotain muutakin, en muista. Tästä jäi päälle vain ärtymys.

Kaupunginteatterissa ei ole oikein onnistunut näiden komedioiden kanssa. Edellinen päänäyttämön yritys, farssi Tilanne päällään oli lähes absurdi, kun katsomosta ei kuulunut tirskahdustakaan, vaan katsojat tuijottivat tapahtumia lasittunein silmin. Mutta ihan oikeasti, kenen idea oli palkata farssin ohjaajaksi Juha Siltanen? Käsi sydämelle, kuka osaa mielessään yhdistää Siltasen nauruun? Tämänkertainen ohjaaja Dick Holmström tuntee kyllä genren, mutta ehkä hän on ennemminkin taitava revyiden ohjaamiseen pienemmille lavoille? Päänäyttämöllä eivät toimi ihan samat hauskuudet kuin vaikkapa ravintolashowssa. Yritin kyllä väliajalla napata viskin, jos saisin naurun päälle edes loppupuolelle.

Kotimatkalla pupu mökötti ja vannotti, etten enää koskaan veisi häntä kaupunginteatteriin.

Turussa on nähty aikojen saatossa todella hyvää kabaree-esityksiä, kuten vaikkapa ylioppilasteatterin jokavuotiset vappukabareet tai Kantanäyn homoshowt. Hämmästyttää, kuinka ammattilaiset kehtaavat tarjota tällaista esitystä maksusta katsottavaksi. Kannattaisiko käydä kentällä katsomassa, miten homma hoidetaan ja sen jälkeen vaikka hävetä hiukan?

Olen yrittänyt saada painoani alas. En ole koskaan mikään kuikelo ollut, mutta kyllä joskus nuorna poikana ollessa omasin hetken aikaa messevät absit. Hankin ne Hollannissa työskennellessäni, sillä mitään tekemistä ei työn jälkeen ollut, vaan illat tuli treenattua milloin mitäkin lihaksia. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen paino ponnahti ylös aika nopeasti, eikä sille silloin tullut tehtyä mitään.

Nyt yritän.

Olen muuttanut ruokatottumuksiani (ja siinä samalla pupunkin) paljon terveellisimmäksi, ja varsinkin alkoholia on tullut vähennettyä viikonlopuista reippaastikin. Olen aina syönyt mielelläni kaikkea kasvispitoista, mutta nyt huomaan töissäkin valitsevani useammin kasvisruoan. Syynä ei ole mikään ideologia, vaan ehkä se, että pienemmälle porukalle tehty kasvisruoka on yleensä paremmin maustettua kuin tuhannen oppilaan makkarasoppa.

En ole jaksanut käydä aikoihin Elixiassa kuntoilemassa, vaikkakin jäsenmaksu helähtää tililtä kuukausittain. Keväästä pitäen olen tavannut hölkätä noin kolmesti viikossa, ja tällä hetkellä teen noin kymmenen kilometrin kierroksia. Pitää vain katsoa, kuinka pitkälle syksyyn jaksan juoksemista harrastaa; jäätyvästä loskasta kärsivä Turku kun ei ole kaikkein juoksuystävällisin kaupunki. Ehkä vietän taas talven Elixiassa painoja nostamassa. (Ehkä hankin elämän.)

Huhtikuusta alkaen paino on tipahtanut vasta yhdeksisen kiloa, mutta olen siitä kovin tyytyväinen. Vielä seitsemisen kiloa lisää, ja se riittää minulle. Sitten keksitään uusi projekti.

Näyttelijä Peter Franzénin esikoiskirja Tumman veden päällä kiinnosti minua pitkään. Yritin saada sitä lainaksi Turun kaupunginkirjastosta, mutta jonot olivat niin pitkiä, ettei siitä mitään tullut. Yhtäkkiä, matkalla torpalle, poikkesin Laitilan kirjastoon - ja siellähän se odotteli hyllyssä.

Aloitin lukemisen heti ja ihastuin heti tekstin lapsikertoja-Peten ääneen: lapsen käyttämä kieli on yksinkertaista ja helppoa, ja päähenkilön kasvamisen huomaa myös kielestä ja sen muuttumisesta havainnollisemmaksi ja mutkikkaammaksi. Myös tarkka ajankuvaus oli mielenkiintoista ja avasi ikkunoita omaan lapsuuteen: Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; pieni pullo saunalimsaa, metsästysaseet, Kelju K. Kojootti -lelu. Eniten ihastuin lyhyeen kuvauksen sydäntalven auringon näyttäytymisestä. Itsekin muistan lapsuuden Kuusamon taivaalle tammikuussa muutamaksi hetkeksi ilmaantuneen auringon - en kylläkään hehkuvan punaisena vaan kelmeän harmaana - mutta suuri ihme se oli. Pohjoisen kasvattina pidin muutenkin talven kuvauksista, kuten Vitaliksen tuoksusta, pakkasessa kipristelevistä varpaista ja siitä, että okaisen ulkoeteisessä oli harja, jolla lumi piti pyyhkiä pois vaatteista ennen sisälle tulemista.

Mutta se tarina! Mitä pidemmälle luin, sen tympääntyneempi olin. Taas yksi alkoholisoituneen perheen kuvaus. Alan olla korviani myöten täynnä lapsen näkökulmasta kerrottuja tarinoita isän viinanjuonnista ja perheen hajoamisesta, huolimatta siitä, kuinka aitoja ja oikeita ja tosia ne olisivat. Onko suomalaisen miehen mahdotonta kirjoittaa jostakin muuta kuin vaikeasta ja traumaattisesta isäsuhteestaan, pienen pojan iskänkaipuusta ja siitä kuinka jokainen toive tuhoutui kun pappa ryyppäsi? Olemmeko lukeneet tämän kaiken kerta toisensa jälkeen? Varsinkin jos kirjailija on julkkis?

Ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin ihmetellä sitä, olisiko tätä kirjaa julkaistu ollenkaan, jos kirjailija ei olisi julkkis? Jossakin haastattelussa Anssi Kela kertoi oman esikoiskirjasta mukana tulevasta ennakkopaineesta; siitä kuinka julkkiksen kirjan pitää olla paljon parempi kuin kirjojen keskimäärin, sillä ne joutuvat niin tiukan tarkastelun kohteeksi. Lukiessani Kelan esikoisen Kesä Kalevi Sorsan kanssa, huomasin tuon väitteen olevan täyttä huttua. Yksikään kustantaja ei olisi julkaissut teosta, mikäli kirjoilija ei olisi ollut julkisuuden henkilö ja noin kuin itsellään mainostavan kirjaansa. Tavallisen tallaajan ei olisi edes kannattanut yrittää tarjota painettavaksi moista raakiletta. Sama juttu on Peter Franzenin kanssa; huolimatta hienosti luodusta ajankuvasta ja loisteliaista kuvauksista, kirja ei kerro mitään sen kummempaa kuin mitä on jo tuhannesti paperille pantu. Jos tahtoo mielenkiintoisemman ja tuoreemman näkökulman aiempien sukupolvien lapsuuteen, kannattaa mielummin lukea Jalosen Poikakirja tai Lundánin Ilman suuria suruja.

Kesälomaa on takana jo kohta neljä viikkoa ja edessä kuusi. Kuitenkin koko ajan tuntuu siltä, että aika loppuu kesken. Koko alkukesä ollaan oltu pupun kanssa torpalla, suurimman osan ajasta kahdenkesken, mutta onneksi muutama tuttu on käynyt kylässä torjumassa mökkihöperyyttä.

Se edellisbloggauksen aitta on nyt sitten valmis, maalattu sisältä ja ulkoa. Olin tyytyväinen, että sain rakennustyöt valmiiksi, kunnes pupu puolileikillään kertoi haluavansa yhden uuden rakennuksen lisää; pihakeinu kun on ihan taivasalla, ja koska keinun pehmusteita on tylsä käydä aina sateen tullen kantamassa sisälle, voisi koko keinun laittaa omaan avoseinäiseen katokseensa, johon samalla voisi tehdä tilaa ruokapöydälle. Katsotaan nyt, huvittaako alkaa rakentaa mitään tälle kesälle. Toki voin tehdä perustukset valmiiksi syksyllä ja värkätä ja puuhata koko talven. Toisaalta taas uusi rakennushomma kuulostaa kivalta haasteelta kesäisen makoilemisen keskelle.

Viikonloppuna tuli huoneen seinät maalattua kokonaan valmiiksi, ja samalla kaikki sähköt tuli kytkettyä toimintaan. Myös sivuikkunoiden päällä olevat räystäänaluset tuli koteloitua, mikä olikin epämiellyttävä homma, sillä mikään linja ei ollut suorassa; ei kattolevy, ei hirsi, eivät kattotuolit. Levyn asettaminen paikalleen oli siis aikamoista nykertämistä. On uskomatonta, kuinka paljon aikaa - ja hermoja - tuhraantuu jonkin aivan olemattoman yksityiskohdan värkkäämiseen.

Nyt täytyy vain odotella lämpimämpiä ilmoja lattian maalaamista varten.

"Ope, ei tämä äikkä oo koskaan niin kiinnostavaa kun kemia, kun täällä ei koskaan räjäytellä koeputkessa mitään. Täällä on vaan näitä kirjoja. Onhan niissäkin jotain juttuja, mutta silti."

Nyt seinät on levytetty ja osittain maalattukin. Seuraavaksi pitäisi maalata lattia kiiltävän mustaksi, mutta se joutaa odottaa lämpimämpiä säitä.

Jos tulee mieleen ehdotuksia, miten huoneen voisi kalustaa, kirjoita toki kommenttisi. Yritän parhaani mukaan rakentaa kalusteet itse tai tuunata ne kierrätyshuonekaluista.

Seinätkin on ensin paperoitu tervapaperilla vedon estämiseksi ja sitten vuorattu osb-levyillä.