Näyttelijä Peter Franzénin esikoiskirja Tumman veden päällä kiinnosti minua pitkään. Yritin saada sitä lainaksi Turun kaupunginkirjastosta, mutta jonot olivat niin pitkiä, ettei siitä mitään tullut. Yhtäkkiä, matkalla torpalle, poikkesin Laitilan kirjastoon - ja siellähän se odotteli hyllyssä.
Aloitin lukemisen heti ja ihastuin heti tekstin lapsikertoja-Peten ääneen: lapsen käyttämä kieli on yksinkertaista ja helppoa, ja päähenkilön kasvamisen huomaa myös kielestä ja sen muuttumisesta havainnollisemmaksi ja mutkikkaammaksi. Myös tarkka ajankuvaus oli mielenkiintoista ja avasi ikkunoita omaan lapsuuteen: Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; pieni pullo saunalimsaa, metsästysaseet, Kelju K. Kojootti -lelu. Eniten ihastuin lyhyeen kuvauksen sydäntalven auringon näyttäytymisestä. Itsekin muistan lapsuuden Kuusamon taivaalle tammikuussa muutamaksi hetkeksi ilmaantuneen auringon - en kylläkään hehkuvan punaisena vaan kelmeän harmaana - mutta suuri ihme se oli. Pohjoisen kasvattina pidin muutenkin talven kuvauksista, kuten Vitaliksen tuoksusta, pakkasessa kipristelevistä varpaista ja siitä, että okaisen ulkoeteisessä oli harja, jolla lumi piti pyyhkiä pois vaatteista ennen sisälle tulemista.
Mutta se tarina! Mitä pidemmälle luin, sen tympääntyneempi olin. Taas yksi alkoholisoituneen perheen kuvaus. Alan olla korviani myöten täynnä lapsen näkökulmasta kerrottuja tarinoita isän viinanjuonnista ja perheen hajoamisesta, huolimatta siitä, kuinka aitoja ja oikeita ja tosia ne olisivat. Onko suomalaisen miehen mahdotonta kirjoittaa jostakin muuta kuin vaikeasta ja traumaattisesta isäsuhteestaan, pienen pojan iskänkaipuusta ja siitä kuinka jokainen toive tuhoutui kun pappa ryyppäsi? Olemmeko lukeneet tämän kaiken kerta toisensa jälkeen? Varsinkin jos kirjailija on julkkis?
Ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän aloin ihmetellä sitä, olisiko tätä kirjaa julkaistu ollenkaan, jos kirjailija ei olisi julkkis? Jossakin haastattelussa Anssi Kela kertoi oman esikoiskirjasta mukana tulevasta ennakkopaineesta; siitä kuinka julkkiksen kirjan pitää olla paljon parempi kuin kirjojen keskimäärin, sillä ne joutuvat niin tiukan tarkastelun kohteeksi. Lukiessani Kelan esikoisen Kesä Kalevi Sorsan kanssa, huomasin tuon väitteen olevan täyttä huttua. Yksikään kustantaja ei olisi julkaissut teosta, mikäli kirjoilija ei olisi ollut julkisuuden henkilö ja noin kuin itsellään mainostavan kirjaansa. Tavallisen tallaajan ei olisi edes kannattanut yrittää tarjota painettavaksi moista raakiletta. Sama juttu on Peter Franzenin kanssa; huolimatta hienosti luodusta ajankuvasta ja loisteliaista kuvauksista, kirja ei kerro mitään sen kummempaa kuin mitä on jo tuhannesti paperille pantu. Jos tahtoo mielenkiintoisemman ja tuoreemman näkökulman aiempien sukupolvien lapsuuteen, kannattaa mielummin lukea Jalosen Poikakirja tai Lundánin Ilman suuria suruja.