(Nuoren) opettajan varaventtiili

Minkähän takia opetuslautakunta oli päättänyt pitää yhden lauantaityöpäivän? Oppitunneilta oli kuitenkin puolet lapsista poissa - ihan luvan kanssa kyllä, sillä vanhemmat olivat anoneet lomaa - joten millään tunnilla ei kannattanut edetä asioissa eteenpäin. Siksi koko päivästä tuli vähän puolinainen, väkisin väännetty.

Viikonloppuna oli tosi kaunis ja kirkas sää, vaikka pakkasta olikin 16 astetta. Kun meri on vielä auki, hulvahtaa kosteus kaikista vaatteista läpi. Torpallakin sai lämmittää kakluuneita oikein urakalla, jotta tarkeni.

Mutta sitten, kun rakennus oli lämmin, oli kivaa. Makailin sunnuntaiaamuna vieraskamarin sohvalla, mihin paistoi aurinko. Kuusipuut rätisivät kakluunissa ja tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi. Mitä minun elämästäni puuttuisi? Taloudellisesti tullaan toimeen ja vieressä on mies, joka vaikuttaa koko ajan yhtä kivalta!

Muita tuntuu armoton lumentulo haittaavan, mutta minusta se on oikein kivaa. Tuleepa valkea talvi, vaikka joulu jäikin mustaksi.

Pupu lähtee tänään ystävänsä kanssa torpalle ja minä seuraan heitä vasta huomenna. Kaupungin koulutoimintakeskus ja opetuslautakunta ovat suuressa viisaudessaan päättäneet, että tämän viikon lauantai pitää pitää koulupäivänä. Että minä inhoan lauantaityöpäiviä ja yhden päivän viikonloppuja!

Tuli mieleeni, onko Ranneliike jakautunut kahteen osaan. Lukevatko ne, jotka seuraavat keskustelupalstaa näitä blogeja vai olemmeko oma ryhmämme? Muistelen jonkun kirjoittaneen joskus keskustelupalstalle, ettei hän ole koskaan blogeja vilkaissutkaan.

Ja kuinka paljon bloggaajat seuraavat tai kirjoittavat keskustelupalstalle? Ollemmeko me muodostaneet oman ryhmämme; istumeko me bittiavaruudessa juhlatalon keittiössä pitämässä omia bileitä?

Moni on tarttunut JuhaniV:n keskustelunaloitukseen ja pohtinut bloggaamisen syvempää merkitystä. Onko sitä?

Tällä palstalla jokainen täyttää bloginsa omalla tavallaan. Mukana on ihmisiä, jotka pitävät kirjoitettua blogia; niitä, jotka täyttävät sen itse otetuin kuvin ja niitä, jotka etsivät materiaa netistä ja julkaisevat sen omalla palstallaan, joten mitään yhtenäistä linjaa tai nyrkkisääntöä ei voi löytää.

Minä olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja muutama teksteistäni on edennyt julkistamiseen asti. Pöytälaatikkoon tuhrailu on minusta tylsää, joten siksi en ole koskaan oikein innostunut tavallisen päiväkirjan pitämisestä. Ehkä juuri sen takia blogi oli minulle sopiva tapa ilmaista itseäni.

Toinen syy lienee itäsuomalainen tapa kertoa tarinoita. Lapsuudenkodissamme kerrottiin aina juttuja ja menneitä sattumuksia. Niitä oli toistettu niin usein, että yksinkertainenkin kommellus oli muodostunut kokonaiseksi tarinaksi, jossa oli alku, keskikohta ja loppu. Ehkä siksi tarkkailen elämääni kuin suurta kertomusta. Kun näen työmatkalla ujon oravan tai yksinäisen muovipussin kieppumassa ilmassa, mietin jo silloin, kuinka kerron sen pupulle. Yleensä ne tarinat suodattuvat myös tänne.

Pidän siitä, kuinka itsestä kirjoittamalla muuttuu jollakin tapaa fiktiiviseksi hahmoksi. Koska minä itse valitsen, mitä kerron ja mitä en, katoaa oikea identiteettini, ja oikea persoonani alkaa muuttua nimimerkiksi Aboa. En tarkoita sillä sitä, että valehtelisin tai kertoisin olemattomista asioista. Olen vain itse itseni ulkopuolella, tarkkailen itseäni ja kirjoitan ylös. Mistäs te tiedätte, millainen olen krapulassa, vihaisena, masentuneena? Ette mistään, koska siinä tilassa en yleensä bloggaa. Jos kerron krapulasta, vihasta tai masennuksesta, tapahtuu se yleensä vasta jälkeenpäin.

Silloin kun se on muuttunut jo tarinaksi.

Viikonloppu oli juuri sitä, mitä halusimmekin sen olevan. Hellyyttä. Läheisyyttä. Lepoa.

Kun torpalla ei ollut ketään, saimme olla aivan keskenämme. Makailimme pitkään vuoteessa, köllimme aamiaisen jälkeen sylikkäin, loikoilimme illalla vierekkäin kynttilänvalossa. Koira ei osannut päättää, halusiko se olla meidän kanssamme vai korissa omassa rauhassaan ja siksi se yritti pitää tarkkoja vartin rupeamia molemmissa paikoissa.

Luimme paljon. Samassa huoneessa, eri huoneessa, yhdessä ja erikseen. Pupu osti ruotsinkielisen puutarhalehden ja kyseli minulta joka kuudetta, retiisihenkistä tuntematonta sanaa juuri samaan aikaan kun minä yritin lukea kielellisesti todella vaativia novelleja.

Ihmettelin, kuinka paljon puhuimme. Rupattelimme jatkuvasti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Välillä tuntui, kuin toinen olisi ollut pitkällä matkalla ja palannut juuri äsken ja nyt täytyi ottaa kiinni menetetty aika ja kerrata kuulumiset. Puhuimme häistä ja minä sain sanottua, että vähän jännittää, minkä jälkeen puhuttiin siitä, mitä minä jännitän. Sekin asia saatiin puhuttua vaarattomaksi.

Hassua, miten voi olla toisesta henkisesti kaukomatkalla vaikka on koko ajan ihan vieressä.

Nyt olo on hyvä ja täynnä lämpöä.

Pupun rintakehässä, hiukan oikean solisluun alla on juuri oikean kokoinen kohta painaa halatessa poskensa. Siihen ulottuu aamuisin miedosti partaveden tuoksu ja iltapäivällä siitä haistaa työn, koululuokkien ja taululiidun hajun. Viikonloppuisin se tuoksuu saunalle.

Mailman paras paikka.

Kiitos peukkujen pitämisestä, Martin, Scherzo ja Sleepy. Toiveillanne oli selväsi vaikutusta: tänä viikonloppuna pupu ja minä saamme olla torpalla ihan kahdestaan. Vain me ja pieni viluinen, alati syliinpyrkivä koira.

Ja varmasti ei tehdä mitään, mikäli ei nimeenomaan juuri ehdottomasti siltä tunnu. Minä ainakin pakkaan useamman romaanin mukaan, jottas saan lukea niin paljon kuin sielu sietää. Ja jos kirjat loppuvat kesken, torpalla odottaa Minna Canthin kootut, mitä olen lukenut jo puoleenväliin. Jessus, se nainen on uskomattoman hyvä realisti. Lukekaa ihmeessä novelli Kuoleva lapsi. Annan sen oppilaitteni eteen aina ysiluokalla ja lähes poikkeuksetta siitä pidetään. Ajatelkaa; ysiluokkalainen teini ja Minna Canth! Tekstissä täytyy olla imua, jos puberteettinenkin tykkää.

Tahdoin ilahduttaa pupua ja ostin meille uudet vuodevaatteet. Hän kävi ennen joulua monesti ihastelemassa Stockmannilla punaisia flanellilakanoita, mutta niiden hinta oli aika korkea. Eilen kuulin ystävältäni, että muutama kappale niitä samoja löytyi alennusmyynnistä, ja niinpä sain pupulleni lempilakanat. Saapa nähdä, mitä kultu tykkää, kun petaan vuoteen.

Olin eilen muutenkin aktiivinen ja liityin ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalin jäseneksi. Olen käynyt reilun viikon aikana viisi kertaa body pumpissa ja olo on tosi hyvä ja pirteä. Tänä aamunakin oppilaat ihmettelivät, koska opettaja lauleskeli itsekseen saapuessaan luokkaan.

Ja taas on kilo tippunut painosta. Tätä menoa minusta tulee uusi Tom Cruise. Nenä ehkä pitää leikkauttaa, mutta pituus on varmaankin sama...

Ketkä kaikki suomalaiset kirjailijat kuuluvat sateenkaarikansaan? Tiedän muun muassa Uuno Kailaan, Tove Janssonin, Pentti Holapan, Pirkko Saision ja Christer Kihlströmin, mutta muita ei tule nyt mieleen. Sarkia? Rekola?

Auttakaa, mikäli muistatte jonkun!

Eilen, ohimennen, pupu käytti huomaamattaan isoäitini käyttämää ilmausta. Hän ei ole voinut oppia sitä minulta, koska en sitä itse käytä, vaan hän ehti omaksua sen suoraan mummaltani ennen hänen viimetammikuista poismenoaan. Tuo lause - tavallinen ja pieni - sai minut miettimään, mitä kaikkea meistä pyöriikään maailmalla entisten suhteiden jäämistönä.

Tiedättehän, jokaisella on jotakin romua, joka kuuluu toiselle, mutta joka pesänjaossa jäi minulle. Korkinavaaja, yksittäinen teelusikka, sukat. Pienenpientä tavaraa, jonka takia ei ole edes ajatellut ottavansa yhteyttä toiseen. Ei vanha hiusharja, rikkinäinen taikinakaavin ole sellainen asia, minkä takia tahtoisi taas tavata.

Tai tavat. Yhden mieheni opetin lukemaan Hesaria ennen töihinmenoa, toiselle tolkutin rahankäytön tarkkailua, kolmannelle sitä, että soitetaan, jos jäädään jonnekin luuhaamaan. Oppikohan yksi pukeutumaan koskaan lämpimästi lähtiessään meren jäälle kävelemään? Ainakin siitä keskusteltiin kovasti.

Mutta kuinka paljon minulle kuuluvia ajatuksia, arvoja ja asenteita liikkuu maailmalla? Että ei mökötetä. Mietitään niitä hyviäkin puolia. Tules tänne niin halataan. Kiitos. Anteeksi. Ensin makkara ja vasta sen päälle juusto. Jääkiekko on syvältä.

Ja miksi kuvittelen, että kaikki aikaansaamani on positiivista, kun ajattelee, millainen kusipää olen (ajoittain) ollut. Oppiikohan se yksi ikinä luottamaan keneenkään? Rassu, sääliksi käy, kun miettii häntä
nykyään.

Kuinka paljon me olemme muokanneet maailmankuvaamme toisen esimerkin opettamana. Mitä kaikkea olen oppinut pupulta paitsi verigreipin syömisen? Mitä muuta ruotsalaiselta mieheltäni paitsi sosiaalisuuden merkitystä?

Suostunko tunnustamaan että minuun tarttui ensimmäisestä miehestäni mitään?

Tahtoo omalle torpalle oman pupun kanssa koko viikonlopuksi ihan kahdestaan!

Nyt on joka viikonloppu ollut kyläilijöitä ja vierailijoita ja vanhempia ja naapureita niin, että ensi viikonloppuna on ihanihan pakko päästä sinne kahdestaan. Että vain ollaan.

1) Ollaan suomalaisia. Ollaan hiljaa. Niin että pupu kysyy jotakin perjantaina ja minä mietin lauantaina, joko vastaisi vai menikö tilanne jo ohi.

2) Ollaan kaksin. Loikoillaan sängyllä ja luetaan kirjaa. Loikoillaan sängyllä vaikkei luettaisikaan kirjaa. Loikoillaan sylikkäin ja rupatellaan. Loikoillaan sylikkäin ja ei rupatella.

3) Ollaan yksin. Keskitytään olemiseen, itseen, kirjaan, kirvesvarren vuolemiseen, takkatuleen, saunan lämpöön, typerään kerjäävään koiraan, lumisateeseen, tulevaan kesään.

Kunhan vain ei tarvitse ottaa ketään kolmatta huomioon. Ettei tarvitse herätä/mennä nukkumaan samaan aikaan kuin muutu, jottei vain herätä. Jottei tarvitse kattaa kenellekään aamiaispöytää valmiiksi. Jottei tarvitse tiskata kenenkään toisen tiskejä. Jottei tarvitse aina kuunnella ja olla sosiaalinen.

Onko paljon pyydetty..?