Eilen, matkalla kaupasta teatterille, laukussa kolmioleipä ja limu, odotin suojatien reunalla valojen vaihtumista. Vanha nainen, reilusti kahdeksattakymmentä, tuli viereen rollaattorillaan, katseli minua hetken ja kysyi:
- Saisiko sinulle puhhuu?
- Totta kai saa, vastasin ja kiinnitin huomiota että murre oli kakkoista. Siirtokarjalaisia kenties?
- Voitko sie minnuu auttaa?
- Totta kai voin, vastasin ja ajattelin, että hän pyytää apua rollaattorin viemiseksi reunakiven yli.
- Miulla on syöpä uusinna neljättä kertaa. Nyt se on päässä, sanoi mummu, käänsi katseensa minuun päin, jolloin näin, että toinen silmä oli leikattu pois.
- Kaikki miun sukulaiset on jo hauvan levossa. Ei muilla täällä ennää kettään ole auttamassa. Kukkaan ei auta. Nainen varvisti hiukan että pääsi lähemmäs ja kuiskasi vielä:
- Viiteen päivään en ole syöny mittään. Voitko sinä auttaa?
Häkellyin ihan täysin. Kaivelin taskuni, laukkuni, laukunpohjani, mutta jouduin sanomaan rouvalle, että minulla ei valitettavasti ollut yhtään rahaa mukana. Että mielelläni auttaisin, mutta en juuri nyt voinut. Kävelin kadun yli, kun yhtäkkiä muistin meetwurstikolmioleivän laukkuni sivutaskussa. Juoksin takaisin mummun luo ja annoin hänelle leivän. Hän laittoi sen laukkuunsa, jossa oli kaksi sinipilkkuista appelsiinia.
- Kristus siunaa poika sinnuu, sanoi mummu ja näin kuinka kyynelvesi valui tyhjästä silmäaukosta. - Jumala auttaa sinnuuki joskus.
Lähdin pois jotenkin sekavissa oloissa. Vasta kun olin päässyt teatterille, ihmettelin, miksi en ollut vienyt rouvaa läheiseen kauppaan. Kyllähän minulla, töissäkäyvällä miehellä, olisi varaa yhden mamman ruokakassi kerätä täyteen ryyniä ja jauhoja ja makkaraa. Miksi en ollut sitä keksinyt? Melkein kaupan nurkalla kun vielä seisoskeltiin! Juoksin takaisin postin kulmalle, mutten enää nähnyt rouvaa missään.
Minulla on todella huono omatunto. Mistä löytäisin sen naisen? Kyllä minulle saa puhua! Kyllä minä haluan auttaa!