(Nuoren) opettajan varaventtiili

Onko kukaan kokeillut Elixian corea? Minkälaista se on? Kannattaako, vai onko se suunnattu anorektisille naispuolisille jumppakuutioille. Sellaisille, jotka koulussa ihan oikeasti tykkäsivät tyttöjen liikunnanopettajasta. Hui.

Keskustelupalstan puolella puhutaan koululaisen kaapistatulosta ja siitä, kiusattaisiinko häntä tai ei. Olen itsekin kommentoinut asiaa, mutta kesäpojan kommentti jkäi vaivaamaan. Kirjoitan siitä täällä, koska sen asian käsittely ei mielestäni sovi viestiketjun otsikkoon.

Viestissä kesäpoika kirjoitti, kuinka häntä ei koulussa kiusattu homouden takia. Hänen takkinsa hihat väännettiin solmuun, hän sai lumipesuja ja ruokajonossa hänet 'raiskattiin', eli hänet ahdistettiin lähimpään nurkkaan, jossa näyteltiin panemista.

Näin opettajana mietin, miksi tuo kaikki ei olisi kiusaamista? Itse valvonnassa ollessani lopettaisin tuon välittömästi ja tahtoisin selvitellä asiaa.

Viikonloppu torpalla meni ihan kahdestaan, ilman naapureita, ilman vieraita, ilman ketään muuta.

Käsittämättömän hienoa!

Pupun kanssa istuttiin saunassa ja juteltiin, istuttiin pukuhuoneessa ja juteltiin, istuttiin tuvassa ja juteltiin ja maattiin sängyssä ja juteltiin. Miten sitä näinkin monen vuoden jälkeen löytää niin paljon asiaa?

Ja ihanaa oli nukahtaa toisen kainaloon ja kuunnella, kun unessa Pieni Eläin jahtasi myyriä ja pelotteli pupuja. Sen tassut juoksivat koiran itsensä maatessa ja se päästi pientä kimeää haukkua.

Tai aamulla herätä siihen, että toinen, jo aiemmin noussut, palaa kamariin ja herättää silittelemällä hiuksia. Puuhellalla teepannu porisee ja leivät on voideltu valmiiksi. Ja kun aamiaisen jälkeen ei ole kiire minnekään, vaan voi mennä vielä lämpimien lakanoiden väliin lukemaan kírjaa.

Nautintoa!

Kävimme pupun kanssa eilen automarketissa pienen matkan päässä. Kuljimme kaupan käytäviä niin kuin vanha aviopari, toinen latasi kärryyn salaattia ja toinen etsiskeli leipää. Tiedättehän: 'Käykö tämä sulle.' 'Mitä me tänään syötäis?' Perhepuhetta.

Jossakin vaiheessa gaydarini kiinnitti huomiota kahteen nuoreen mieheen. He olivat juuri ja juuri kahdeksantoista, hiukan varovaisia ja arkoja. Ostoskori oli yhteinen, mutta kumpikin piti huolta, ettei seissyt liian lähellä toistaan. Selvästikin pari, tuore sellainen.

Jatkoimme kalafileiden valikointia. Nuori pariskunta huomasi meidät, muttei selvästikään ollut ihan varma, olimmeko pari vai ei. Kulkiessamme leipäosaston kautta maitohyllylle tunsin, kuinka kaksi silmäparia luotasi meidän eleemme, ilmeemme, asentomme. Olemmeko me vai emmekö ole?

Satuimme kulkemaan pariskunnan kanssa aika tavalla samaa matkaa ja samaa tahtia läpi kaupan. Jauhohyllyjen luona huomasin, kuinka pojista tummempi kiinnitti huomiota sormuksiimme. Koin pakonomaista tarvetta taputtaa pupua pepulle, merkitä hänet omakseni. Tumma poika hätkähti, katsoi vielä pikaisesti nimettömämme ja riensi poikaystävänsä luo. Pian molemmat kurkkivat meitä uteliaana rusinapakettien takaa.

Oloni oli kiva. Jospa minäkin olisin aikoinani Koillismaalla kärvistellessäni edes kerran nähnyt elävän homon, edes etäältä. Että olisin tiennyt, etten ollut kylän ainoa.

Samalla koin pienen haikeuden rinnassani. Jospa minullakin olisi tuon ikäisenä ollut joku toinen, tasavertainen rinnallani; joku jonka kanssa vertailla myslipakettien ainesosien määrää. Joku, jonka kanssa arvuutella, olisivatko nuo vanhat sedät ehkä myös vähän sellaisia.

Ja toinen huokaisu. Miksi en tavannut pupua jo silloin, kun kävellen tehty yhteinen ruokakauppareissu automarkettiin olisi vielä ollut jännittävä elämys. Nykyisellään se - laktoositonta maitoa, leipää, salaattia, wokkiaineksia, koiralle puruluita - ei pääse Suurten Kokemusten listalle.

Miksi emme vertaa ihastuneina yhdessä kilotavaran hintaa ja valmistusmaata, kuiski toisillemme lisäaineiden hintaa rakastunein sanoin: 'E664, rakas. Atsovärejä, kultaseni.' Emme me lomita sormiamme toisen sormiin hammastahnahyllyn katveessa.

Me vain tarkastamme pikaisesti tuotteen energian sekä rasvan määrän ja yritämme elää mahdollisimman vähin vaurioin.

Tässä sen toisena tehdyn sängyn pääty. Ensimmäiseen en vielä osannut tehdä oikein mitään koristeluja, mutta tähän toiseen katsoin vähän mallia vanhojen sänkyjen kuvista. Sen jälkeen tein käsivaralla kuviot.

Sain ne sängyt valmiiksi. Ensimmäisessä kesti vähän aikaa, toinen tulikin sitten vähän niin kuin liukuhihnalta.

Olen itse tosi tyytyväinen jälkeen sekä siihen, että kaikki on tehty kunnon liitoksilla ja puutapeilla, ruuveja en käyttänyt lainkaan.

Jokelan koulusurman jälkeisenä perjantaina seurakunnan nuorisopappi piti aamunavauksen, niin kuin meillä perjantaisin aina.

Ja sitä tuli, mitä pelkäsinkin. Nuorille ja lapsille, joiden ajatuksissa oli pelkoa ja kysymyksiä, tarjottiin sitä samaa mitä aina muulloinkin: Alistukaa. Että kaikkiin kysymyksiin emme saa vastausta tässä maailmassa. Jumalan ymmärrys menee ihmisen tajun yli ja siksi emme voi tajuta, miksi tällaista tapahtuu. Blaa blaa blaa.

Aina sama juttu. Sama tarina hautajaisissa, katastrofeissa, attentaateissa. 'Emme saa koskaan selville, miksi näin kävi, sillä emme voi ymmärtää Jumalan ajatuksia. Herra antoi, Herra otti.'

Ja kun minun mielestäni pitäisi nimen omaan yrittää ymmärtää. Ei Jumalan järjenjuoksua, vaan tapahtumia, mitkä johtivat murhatöihin. Miten me jouduimme tämän kaiken keskelle ja miten voimme pitää huokta siitä, että muiden elämä ei muuttuisi sellaiseksi helvetiksi, että ainoa tapa päästää viha ulos on käydä fyysiseen toimintaan.

Ja kun oppilaiden kanssa sitten mietitään, miten voisi pitää kavereista huolta ja miten kaikilla olisi parempi huominen, tulee pappi, joka värisevällä hartaudella kertoo, kuinka emme voi ikinä ymmärtää ja siksi on parempi alistua ja jättää kohtalo Jumalan huomaan. Isä pitää meistä huolen.

Niin pitää, mutta voitaisiinko itsekin yrittää?

Sade hakkaa makuuhuoneen kattoon taukoamatta jo kolmatta päivää. Eilen piti lähteä mökille, mutta ajatus koko viikonlopun kestävästä sisällä istumisesta oli molemmista niin nahkea, ettei sitten lähdettykään. Käytiin hakemassa kauppahallista herkkuja, Makuunista elokuvia ja Alkosta viiniä. Kivaa oli.

Paitsi elokuva '300'. Käsittämätöntä splatter-teurastusta, jossa joka ainoa surmatyö oli kuvattu hidastettuna ja liioiteltuna. Outona vastavoimana sille oli elokuvan muu henki; puvustuksena pikkuruisia nahkatangoja ja liehuvia viittoja, pysäytettyjä kuvakulmia, joissa kamera zoomaa lihaksikkaiden näyttelijäiden haaroväliin, hintahtava Xerxes hivelemässä kreikkalaiskuningas Leonidaksen turpeita lihaksia. Tom of Finland meets Sparta. Pupu ei jaksanut katsoa elokuvaa loppuun ja minäkin surrasin sen läpi 32-kertaisella nopeudella. Eläköön dvd-tekniikka!

Koulussa on ollut aika raskasta Jokelan tapahtumien takia. Oppilaat ovat olleet aika eksyksissä ja surullisia ja melkein joka luokan kanssa olen jättänyt oppiaineessa etenemisen hetkeksi sikseen ja keskittynyt keskustelemaan ja vielä enemmän kuuntelemaan. Paljon ne haluavat tuntojaan purkaa, lapset. Ja lopputunnista ovat tyytyväisiä, kun palataan normaalityöskentelyyn. Rutiineissa pysyttely näyttää olevan terapeuttista sekin.

Se, mikä keskusteluissa on ollut lämmittävintä, on joka luokan kanssa esille tuleva kaveria ei jätetä -asenne. Johdattelematta ja manipuloimatta on kaikkien ryhmien kanssa päästy samaan asiaan, välittämiseen ja huolenpitoon. Olisiko individualismi ihan oikeasti hiljakseen väistymässä uusyhteisöllisyyden tieltä?