Terveisiä Saksasta!
Löysimme pupun kanssa äkkilähdön ja kivan hotellin Münchenistä ja matkasimme sinne. En ole koskaan ollut Sakemannien valtakunnassa enkä kieltäkään osaa, mutta onneksi pupu puolestaan kieltä osaa. Siellä me sitten kiersimme, pitkin poikin Baijeria. Hauska maa ja kaunis kaupunki. Suosittelen lämpimästi.
Päättäjäispäivänä ajoimme Tampereelle saman tien kun saimme omille luokillemme todistukset jaettua, sillä pupun kummipoika pääsi ylioppilaaksi. Matkalla haimme mukaamme pupun vanhemmat ja yhdessä ajoimme kauniissa kesäsäässä pohjoista kohdin. Lakkiaistilaisuus oli pieni mutta kaunis ja siellä olisi viihtynyt kauemminkin, mutta appiukkoni, 84-vee, alkoi väsyä aika nopeasti ja lähdimme siksi aika äkkiä kohti anoppilaa.
Kun saavuimme perille, anoppi alkoi tehdä ruokaa ja sen syötyämme päätimme jäädä sinne yöksi. Istuskelimme appivanhempien kanssa yhdessä katsomassa televisiota, opetin välillä anoppia käyttämään sähköpostia ja koko ajan oli tarjolla kahvia teetä ruokaa välipalaa voileipää.
Ja yhtäkkiä minun tuli itku.
En tiedä, mistä se pomppasi tai mikä sen aiheutti; se ei ollut lainkaan surullista vaan huojentunutta ja helpottunutta itkua. Kun raskas kouluvuosi oli takanapäin, kun alkoi loma ja vapaa, kun saa hetken olla vaan ja kävellä valmiiseen pöytään ja nauttia ja kysyä autanko tiskaamisessa ja kun ei kerrankin tarvi. Kun niin luontevasti voi tuntemattomille esitellä itsensä, että minä olen tuon ylioppilaan kummisedän puoliso ja kaikki sanovat että jahas ja kiva tutustua. Kun vieressä on pupu ja anoppi ja appi ja Suomen kesä ja meille häntää heiluttaa maailman tyhmin koira ja pyytää heittämään palloa ja kaikenväriset kukat kukkivat ja mehiläiset pörräävät. Kun itse vaan on ja toinen on siinä ihan vieressä. Kun voi ottaa toista kädestä kiinni ja kysyä, mitä kivaa tänään keksitään.
Loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma loma!
Töihin vasta 15. elokuuta.
Oppilas: Enks mä voi vaikuttaa numeroon?
Aboa: Mitä?
Oppilas: Että multa ei kysytä mitään?
Aboa: No siksihän me tässä ollaan kahdestaan, että mä saisin kuulla sun arvion omasta työskentelystäsi.
Oppilas: Mutta mä en voi vaikuttaa siihen numeroon?
Aboa: Itse asiassa sinä sen numeron kasaat. Mulla on tässä yhteensä 11 eri arvioitua työtä sulta tämän vuoden ajalta. Kaikkien näiden pohjalta sulle sitten se numero annetaan.
Oppilas: Niin niin niin mutta mä en enää voi päättää mikä siitä tulee?
Aboa: Siinä sä olet oikeassa. Sä olet näytöt antanut ja nyt on mun vuoro arvioida kokonaisuutta ja oppimista.
Oppilas: Siis sä meinaat että sä yksin päätät mun äikän arvosanan?
Aboa: Kyllähän se tässä vaiheessa vähän niin on.
Oppilas: Et sä voi antaa mulle kuutosta jos mä en halua.
Aboa: Ei mua ihan hirveästi kiinnosta se, haluatko sä jonkun arvosanan vai et, vaan se, ymmärrätkö sä mistä se muodostuu.
Oppilas: Jo on paska systeemi.
Minut houkuteltiin tänään katsomaan Huhtikuun tytöt -elokuvaa. Valitettavasti suostuin.
Olen silloin tällöin lukenut Reijo Mäen Vares-dekkareita. Ihan näppäriä kovaksikeitetyn rikosromaanin parodioita, mutta kun jo kaksitoistavuotiaana ahmin yliannostuksen Agatha Christietä, en oikein ole jaksanut innostua mistään rikoskirjallisuudesta sen jälkeen. Mäkeä oli kylläkin hauska selata, koska tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini. Ehkä samasta syystä lähdin leffakin katsomaan; onhan aina hauska nähdä tuttuja paikkoja valkokankaalla. TV:stä olen nähnyt jonkun Vares-leffan, jossa pääroolissa oli vielä Juha Veijonen. Hän vaikutti silloin rooliinsa sopivalta, mutta käsikirjoitus ja leikkaus oli siinä elokuvassa sellaisia, etten niistä pitänyt.
Olisi pitänyt uskoa. On käsittämätöntä, kuinka huonoa jälkeä isolla rahalla saadaan aikaan! Melkein kaikki elokuvan osa-alueet oli tehty hutaisten ja amatööritasolla; Taisto Oksasen pahiksen meikin rajaukset näkyivät tökerösti, jatkuvuudessa oli outoja aukkoja, sama avustajapariskunta näytti olevan joka joukkokohtauksessa. Eniten hämmästytti kuitenkin näyttelijätyön, ohjauksen ja käsikirjoituksen heikkous. Antti Reini oli pääroolissa... Niin, mitä? Tosissaan? Kun minun mielestäni Vares-sarja liikkuu dekkarin ja parodian välimaastossa, oli sääli, ettei itse päähenkilö sitä tehnyt. Mutta Reini menetteli verrattuna siihen, mitä tasoa loppuroolitus oli. Puisevaa näyttelijäntyötä, epäselvää artikulaatiota, täysin epäuskottavaa reagointia. Ikään kuin olisi katsonut huonoa kesäteatteria. Hävetkää, roolituksesta vastaavat Piia Pesonen, Tutsa Huuhka ja Pauliina Salonius! Mistä laarinpohjilta nämä löysitte?
Mutta ei pätevinkään näyttelijä pärjää, jos ohjaus ei toimi. Lauri Törhöselle tuttuun tapaan saamme nähdä vedestä nousevan alastoman naisen. Taas. Aina ja iäti. Mutta on käsittämätöntä, miten näinkin kokenut ohjaaja kehtaa päästää käsistään näin kehnon tekeleen. Ohjauksesta ei ole tietoakaan, vaan tarina etenee tasapaksusti kuvasta seuraavaan; aivan sama, miltä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Toimii kuin junan vessa; yksinkertaisia ratkaisuja eikä ulkoasusta tarvitse piitata. Ja Törhönen; näemmä Riitta Viiperi ei ole ollut kenenkään muun elokuvassa kuin sinun. Ehkä siihen on syynsä; noin epäuskottavaa työtä ja huonoa ulosantia harvoin näkee. Nepotismi ei toimi valkokankaalla.
Ja minkä Törhönenkään tekee, jos käsis ei toimi. Katariina Souri on saanut tulostettua käsittämättömän sekavan, poukkoilevan ja hämärän tarinan, jossa kohtaus kohtauksen jälkeen ihmettelee, mitä tekemistä tällä oli edellisen kohtauksen kanssa. Itse Vares on oudosti sivustakatsoja omassa elokuvassaan, sillä kaikki näemmä selviää ilman häntäkin. Juoni etenee hitaasti ja jutut ratkeavat itsekseen samalla aikaa kun Vares saunoo ja panee. Huono naamiointi pilaa sen vähäisenkin yllätyksen, mikä henkilöhahmoissa olisi ollut. Lisäksi käsikirjoittaja on onnistunut poistamaan kaiken reijomäkismäisen ilkikurisuuden ja poikamaisuuden korvaamalla ne puberteettisella sekoilulla. Hassuinta on dildo miehen perseessä. Tietysti.
Myös arvomaailma mietityttää: Kliseisen neitihomon saa laittaa kirveellä kappaleiksi, eikä hänen katoamisestaan kiinnostu kukaan, kunhan vaan paljasrintaiset, 15 vuotta aiemmin kadonneet typykät löytyvät. Sitäpaitsi Souri, kuka itseään kunnioittava täysi-ikäinen himpulanpimpula tilaisi baarista Pina Coladaa..? Realitetteja tiskiin!
Plussaa muutama hieno helikopterista napattu ilmakuva, muuta ei oikein tule mieleen. Se on sinänsä jännittävää; luulisi että kokoillanelokuvasta jäisi muistijälkenä edes jotain kuvauksesta, lavastuksesta tai äänimaisemasta. Ei vaan jäänyt. Huomasin, että Vareksia on tulossa yhteensä kuusi kappaletta ja niitä aiotaan viedä ulkomaillekin. Kannattanee ryhdistäytyä tässä vaiheessa, jos jo kakkonen kusahtaa näin kovasti.
Pupu lähti oppilaiden kanssa Espanjaan ja minä jäin kotiin. Ensi alkuun ajatus olla ihan yksin kotona tuntui todella mukavalta: kerrankin saa tehdä mitä tahtoo ja milloin haluaa; kukaan ei katso Puutarhaetsiviä digiboksilta juuri silloin kun minä haluan nähdä Miehen puolikkaat; kukaan ei chattaa puutarhanetissä silloin kun minä haluat päivittää naamakirjastatukseni. Saan syödä mitä vaan ja milloin vaan ja kukkua ylhäällä vaikka yökahteen pelkäämättä että herätän toisen sänkyyn kömpiessäni.
Ja nyt pupu on ollut poissa vajaat 12 tuntia ja minulla on kuolettavan tylsää. Olen käynyt Elixiassa ja kävelyllä ja kaupassa ja syönyt fajitoja ja katsonut tallenteita telkkarista. Nyt vain haahuan huoneesta toiseen ja tuumin, mitä tekisin. Kyllä minusta tulisi niin huono erakko...
Illalla on pakko päästä vaikka baariin. Pakko nähdä muitakin ihmisiä kuin oma peilikuva.
Voi kun seuraavan positiivisen PISA-tutkimuksen jälkeen opettajat ja varhaiskasvattajat ryntäisivät kauppatoreille kännäämään ja media sen kuvaisi. Kun joku paheksuisi esikuvien julkista ryyppäämistä, voisi todeta, että älkää tähän kiinnittäkö huomiota vaan siihen, mikä oli tulos.
Hiukankos minä vetäisin siellä viinaa ja viuhahtelisin ja haukkuisin kaikkia ainakin somaleiksi. Sanoisin nyrpistelijöille että tämä on sitä opettajan vapaa-aikaa, valitan. Että raskas työ ja raskaat huvit.
Viihdyn uudessa kodissa todella hyvin. Pupukin kyllä, mutta se ei sitä hämäläisyyttään voi sanoa ääneen ennen kuin sitä siltä tivaa toistuvasti.
Liki joka päivä kiinnitän huomiotani johonkin yksityiskohtaan ja nautin; miten aurinko paistaa kattoikkunoista sisään, miten kaakeliuuni hohkaa lämpöä ohikävellessä, miten vanha lipasto sopi keittiöön kuin valettu. Usein iltaisin ennen maatemenoa teen pienen kierroksen. Sytytän kirjastohuoneen hyllyvalot, kurkkaan parvelle, minne teimme tv-tilan, vilkaisen keittiöön. Olen iloinen ostopäätöksestämme, pienestä riskinotosta. On kiva kokea muuttaneensa asuntoon, jossa haluaisi viettää loppuikänsä. Tähän asti kaikki paikat ovat olleet opiskelijabokseja tai vuokrakämppiä tai ensiasuntoja, mutta ensi kertaa elämässäni minulla on sellainen tuntu, että tästä kodista lähden vasta jalat edellä.
Koska kämpässä on sähkölämmitys ja lämmitettäviä kuutioita vähän hiukan liikaa meille kahdelle, ensin arvelutti se, mikä on tuleva sähkölasku. Onneksi se ei kuitenkaan kivunnut ihan hirvittävän korkeaksi. Vielä pärjäillään. Vaan ei sillä hinnallakaan ole ollut taipumusta laskea. Tiedän myös, että makuuhuoneen ulko-ovi täytyy vaihtaa, samoin kahden huoneen ruma lattialaatta ja kylpyhuoneen kaakelit, mutta niiden aika ei ole nyt. Joskus toiste. Kunhan ollaan ensin, rauhoitutaan. Nautitaan hykerryttävästä ilon tunteesta. Ja lyhennetään osuuspankille 20 vuoden lainaa.
"Opettaja, pojat ei suostu äänestämään samoin kuin me, vaikka me tiedetään että ne on samaa mieltä, mutta ne ei vaan halua sanoa sitä."
Kappas. Kuvat, joita lähettelin kännykälläni Ranneliikkeeseen hiihtolomalla ja joskus huhtikuun alussa, ovat viimein löytäneet perille. Tervetuloa, routaiset porsaat, vaikkakin aiheet eivät enää niin ajankohtaisia ole.