Menin sitten ulos. Yliarvostettua sellainen.
Kun kaikki viikonloput ollaan pupun kanssa maalla eikä koskaan oikein käydä ulkona missään, on lopputulos se, etten oikein tunne ketään. Tai siis tunnen kyllä kasvoja, juttelen vanhojen tuttujen kanssa jne., mutta koko ajan on sellainen tunne, että on ulkopuolinen ja kaikki elämä tapahtuu jossain muualla ja naapuripöydissä nauretaan lujempaa. Ja kun ei kierrä baareja iskumielessä, niin heti kun mahdollista sinkkuystävät katoavat kuin tina tuhkaan ja minä jään hölmistyneenä lämmennyt olut kädessäni ihmettelemään, että äsken juuri juttelin useammankin kaverin kanssa ja nyt olen tässä aivan ypö.
Jotenkin silloin tällöin tuntuu siltä, että minä tarvitsen ystäviäni paljon enemmän kuin he minua. Tahdon pitää kavereihini yhteyttä ja käydä kaffella ja leffassa ja muuta, mutta yleensä aina se olen minä, joka ottaa yhteyttä. Kun soittelen jollekulle, he kyllä mielellään lähtevät mukaan, mutta minulle harvemmin soittaa kukaan. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä..?
Ei vaan. Tulipa aika itsesääliltä haisevaa tekstiä. Tallennanko bloggauksen silti?
Joo.
------------------------------------------
Ettei menisi ihan ruikutukseksi, kerrottakoon, että ystäväni, jota en ole nähnyt aikoihin, oli myös Klubilla. kesken kaiken synkistelyäni hän sanoi, että näytän hänestä uskomattoman komealta. Se piristi iltani ja kävelin hymyillen kotiin ja mennessäni tervehdin ikkunan läpi Rokkihomoa.
