(Nuoren) opettajan varaventtiili

Naamakirjasta luin, kuinka serkkujeni isä, tädistäni eronnut mies, joka viettää puolet vuodesta Thaimaassa, kertoi käyneensä lähetystössä. Hän kertoi, kuinka äänestetty on, muttei homppelia. Päivitys oli saanut välittömästi muutamia tykkäyksiä ja parisen kiittävää kommenttia, joissa yhdessä kerrottiin, kuinka toinen ehdokkaista ottaa votkan jäillä ja toinen jätkän voilla. Kirjoitin omaksi kommentiksi kysymyksen: "Mikä meissä homoissa on niin pahaa?" Aika pian molemmat serkkuni tykkäsivät kommentistani.

Pian tätini ex-mies lähetti privaviestin, jossa hän pahoitteli päivitystään. Kirjoitin hänelle, kuinka jokainen saa äänestää niin kuin tahtoo, mutta yhtä typerää kuin se, että äänestää Haavistoa vain siksi että hän on homo, on se, että äänestää häntä vastaan vain siksi että hän on homo. Kysyin myös, miksi hän ei ole maininnut minulle ja pupulle, mikäli hänellä olisi ollut jotakin meitä vastaan, samoissa pöydissä kun nyt ollaan oltu kymmenisen vuotta sukujuhlissa. Vastaus tuli pian. Se painotti sitä, ettemme me pupun kanssa olleet homoja sillä lailla kuin Haavisto. Me vain olemme pitkään yhdessä ollut pari, mutta Haavistohan on homo, kuten kaikki tietävät.

Mietin, pitäisikö minun vielä jaksaa vastata. Pitäisikö kirjoittaa ja kertoa, että kyllä mekin ollaan.

Pahinta sorttia.

Parturissa ollessani lueskelin uusinta Image-lehteä. Siinä kolumnisti Tuomas Sorjamaa kirjoitti kohtaamisestaan teini-ikäisen kanssa. Hän kertoi, kuinka teinin tapaaminen paljastaa aina aikuisen heikkoudet; sen kuinka ei tiedä mitään uusimasta musiikista tai pop-kulttuurista. Kolumnisti oli ilolla pistänyt merkille nuoren t-paidan, jossa komeili ysäribändin logo. Juuri kun hän oli ajatellut voivansa knoppijuttuja kertoillessaan muuttua nuoren silmissä tylsästä aikuisesta mielenkiintoiseksi henkilöksi, nuori kertoi, ettei kuuntele kyseisen bändin musiikkia. Lopputeksti käsitteli bändipaitoja, musiikkia, fanitusta ja muuta, mutta en lukenut sitä loppuun. Jumitin jotenkin tuohon ensimmäiseen kappaleeseen.

Mietin, millaisilla lähtöasenteilla Sorjamaa oli lähtenyt nuorta tapaamaan. Aikuisella on siis heikkouksia, jotka nuori välittömästi paljastaa. Aikuisen kuuluu olla viisaampi ja mielenkiintoisempi ja nuoren hyväksyntä on jotenkin salaperäisin keinoin ansaittava. Millainen salaperäinen otus teini on, jos heikkouksiaan ei saa paljastaa ja suosioon täytyy yrittää päästä? Vai taannummeko me aikuiset välittömästi omiin teini-iän rooleihin, jos yritämme viestiä teinin kanssa?

Jollakin tapaa jäin erityisesti pohtimaan tuota heikkous-kohtaa. Onko se, ettei tiedä nuorisomusiikista mitään, aikuiselle heikkous? Vai voisiko kuvion keikauttaa niin päin, että se olisikin ala, jossa nuori saattaisi olla mestari? Jospa teiniä ei tarvitsisi lähestyä ylästatuksesta, kaikkitietävänä ja kaiken osaavana, vaan tasa-arvoisena; silmän tasolta. Osaisi siinä sitten oman alansa asiat täydellisesti ja antaisi toisen osata omansa. Tokihan se johtaa sellaiseen hassuun ajatukseen, että nuorta voisi kokeilla kuunnella. Kun huomaa, että toinen osaa ja taitaa, voisikin pysähtyä ja antaa toisen opettaa jotakin. Tekstissään kolumnisti harmitteli, ettei voinutkaan olla tiedoillaan teinin yllättävä Kiinnostava Aikuinen. Syntyykö kiinnostavuus vain siitä, että osaa kaiken paremmin kuin nuori, vaiko vastavuoroisuudesta?

Omassa ammatissani, sekä luokassa että opehuoneessa, törmään aika usein kolumnistin ongelmaan. Aikuisuus turhan usein määritellään kaikkivoipaisuuden kautta, jolloin nuori on jollakin tapaa epätäydellinen aikuinen, mutta josta saadaan laatutavaraa, kunhan tietoa riittävästi kaadetaan sen pääkoppaan. Tällöin aikuinen yleensä pakenee aikuisuuden roolin taakse ja on valmis milloin tahansa tarttumaan auktoriteettiriitaan, kun kulissin repeämän havainnut teini haastaa opettajan tietojen kaksinkamppailuun. Aikuisten kesken saatan vallan mainiosti kertoa, etten ymmärrä lätkää, tosi-tv:tä tai konjakin makua. Miksi en siis voisi tunnustaa teini-ikäiselle, ettei minun mielestäni musiikkimaailmassa ole tullut esille mitään mielenkiintoista sitten ysärin lopun. Jos (ja kun) teini esittää vastalauseensa, ja kenties kuuntelututtaa omaa mielimusaansa, voidaan päästä jopa kaikkein pelottavimpaan. Tasa-arvoiseen keskusteluun.

Hui.

Ajattelin lähteä tänään baariin katsomaan teatteri Kantanäyn homokabareen viimeistä esitystä. Lava on täynnä tuttuja ja toivottavasti myös katsomo. Muutenkin on kiva mennä pitkästä aikaa ulos, sillä viime kerrasta on aikaa jo parisen kuukautta.

Hämmästys oli suuri kun pupu ilmoitti lähtevänsä mukaan. Hän ei yleensä jaksa lähteä iltasella minnekään, mutta tällä kertaa hän innostui liittymään seuraan. Olen paitsi ällikällä lyöty, myös hulppean tyytyväinen. Täältä tullaan, Suxes! Tervehtiä saa jos tunnistaa.

Talvi oli koskettanut kolkuttimeen.

Teimme pupun kanssa pihalyhdyille varjostimet kierrätystavarasta. Sitä kun oli piha täynnä.

Myydäänkö missään kellonperiä? Tarvitsisin taskukellooni vitjan tilalta kellonperät, mutta kukaan myyjä ei oikein edes tunnu tietävän, mikä sellainen on.

Joskus aikoinaan olin Ylellä statistina ja siellä kostyymiini kuului liivi, jonka taskusta roikkui kaunis, koristeellinen kangassuikale, josta taskukellon sai vedettyä ulos taskusta. Kun oma taito ei riitä sellaisen tekemiseen, on pakko etsiä valmista.