Tänäänkin pitäisi mennä teatteriin. Varasin pupulle ja minulle sekä sille sisarentyttärelleni, joka pääsi Turkuun lakia lukemaan, liput kaupunginteatterin Laulavat sadepisarat -musikaaliin. Sen jälkeen voisi mennä vaikkapa Suxessiin oluelle.
Muita matkalla sinne?
Eilinen Delilah-musikaali oli todella onnistunut lopputyöksi. Vaikka sisällöstä ei sen suuremmin noussut ylös teesiä tai julistusta, oli ihan pelkkää viihdettäkin kiva katsoa. Käsikirjoittaja Suvi Kanniainen oli mielestäni onnistunut paitsi ohjauksessaan, myös käsikirjoituksessa. Ainoastaan ihan lopun tapahtumat alkoivat olla dramaturgisesti puuroa, ikään kuin innostus olisi vienyt tarinaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä olisi tullut ongelma, mihin jutun päättää.
Roolitus oli hyvin onnistunut. Hienoa, että rooleihin oli löytynyt oikean ikäisiä ja hyvin laulavia näyttelijöitä. Varsinkin Salla Närän esittämä pornokaupan paha puuma sekä Tarja Vuolan elämäpakoinen leskirouva lunastivat paikkansa.
Lavastus oli nyt sitä, mitä lopputyöbudjetilla saa aikaiseksi, mutta se mahdollisti sen, että ohjaaja Kanniainen oli uskaltanut ottaa tilaa rohkeasti käyttöön. Turhan usein ammattiteattereissakin lavastetaan koko päänäyttämö, mutta ohjaaja tuo silti kaiken tapahtuman etureunaan noin neljän neliön alueelle. Mielestäni likimain vain Juha Malmivaara on ainoa suomalainen ohjaaja, joka kykenee alistamaan kaiken tilan käyttöönsä.
Mielenkiintoista oli myös kappaleiden valinta. Kuusikymmentäluvun suomalainen iskelmä oli hyvin valjastettu kuvittamaan tämän päivän suomalaisen pornokaupan maailmaa. Varsinkin ensimmäisen näytöksen lopettava laulu Sirkusprinsessa oli liki veret pysäyttävä valinta. Samalla kun pornokaupan omistaja kertoo olevan ajan esitellä uusi sirkusprinsessa, intimihierojat joutuvat kauppaamaan itseään keski-ikäisille lihaville miehille. Lauluista ainoa kritisoitava on mielestäni vain loppukappaleen valinta, mitä ei pelastanaut sinänsä kaunis taustaprojisointikaan. Grande finalen pitää olla grande, eikä pienestä lurituksesta tule muuta kuin kiukkuiseksi.
Tänään pitäisi mennä katsomaan tutun kanssa Taideakatemiaan Delilah-musikaalia. Toivottavasti se on parempi kuin eilinen mahalasku.
Kävin tänään katsomassa Suomen Perinteisen Teatterin näytelmän Ranta. Jo teatterin nimi antikliimaksi; ikäänkuin ryhmä tahtoisi antaa katsojalle vakuutuksen siitä, ettei mitään tarvitse ajatella tahi pohtia. Valitettavasti esitys oli hyvin pitkälle sellainen.
Lava oli tyhjä yhtä kevyttä sohvaa ja paria irtotuolia lukuunottamatta. Missään ei ollut mitään katsottavaa; ei raakalautakorokkeessa, ei mustissa tilaa rajaavissa verhoissa, ei näyttelijöiden puvuissa. Puvustus oli itse asiassa todella tylsää, sillä aggressiivisella tytöllä oli rikkinäiset sukkahousut ja maiharit, ujo uskonnonopettaja oli taasen pukeutunut vakosamettiblaseriin ja slipoveriin. Hauska ajatus, jos tekee parodiaa. Mutta jos ei tee.
Mielestäni Paavo Westerbegin teksti on unettavan yksitoikkoinen. Asioita toistellaan ja minkäänlaista jännitettä ei tunnu syntyvän vaikka mikä olisi. Kun ohjaaja vielä alistaa näyttelijät seisoskelemaan paikoillaan ja pelkästään puhumaan monotonisen hitaasti isoista asioista, on näyttämö muuttunut puhumoksi. Liikettä ei ole, ei toimintaa. Näyttelijäntyö on rajattu klisheisiin; kun monologissa esiintyy sana 'minä', näyttelijä osoittaa itseään. Kun rytmitykseen kaivataan muutosta, näyttelijät on laitettu huutamaan. On - off. Joko - tai. Katsoja vaipuu sensoriseen deprivaatioon.
Ainoastaan loppukohtauksessa on hiukan potkua. Pilvi Hämäläinen ilmeisesti toimii ohjaajaa vastaan ja saa itsestään ulos uskottavaa ja vastaanotettavaa ilmaisua. On myös mielenkiintoista nähdä puhetta ja liikettä samaan aikaan. Näyttelijöistä myös Elina Väänänen omaa katsottavaa karismaa ja häntä olisi mieluusti seurannut enemmänkin. Muut keskittyivät seisomaan paikallaan ja lopun aikaa siirtelemään klaffituolia spotista toiseen.
Harvoin teatteri herättää minussa näin paljon ärtymystä. Ei voi kuin ihmetellä, onko tekijöillä ja varsinkin ohjaajalla vakaa aikomus vastakin periä yleisöltä rahaa tämäntasoisesta esityksestä. Minä en ainakaan aio maksaa.
Kävin viime viikolla Elixian s.w.a.t.issa. Jännittävää, kun armeijassa ollessani en sulkeisista pitänyt, mutta nyt toiminta oli ihan hauskaa. Tänään aloitin improvisaatiokurssilla. Muuten hauskaa, mutta muut ryhmän jäsenet ovat vähintään kymmenen vuotta nuorempia. Alkuun se oli hiukan häiritsevää, mutta hiljaksiin tunne alkoi hälvetä.
Improssa aion käydä vastakin. S.w.a.t.tia mietin hiukan. Jalat olivat aika hajalla seuraavina päivinä...
Eilen ajoin yksin mökille. Pupulla oli heti sunnuntaiaamusta kokous ja jos hän olisi tullut mukaan, olisi tänään pitänyt herätä tosi aikaisin ja pakata ja ajaa Turkuun. Menin siis yksin.
Maalla oli todella nautinnollista olla. Taivas oli tähtikirkas ja pakkanen, laskiessaan yöllä 20 asteeseen, ripisteli puiden latvoja ja paukutteli torpan seinähirsiä. Kesti kauan saada sauna lämpimäksi, mutta lopputulos oli todella nautittava. Löylyttelin pitkään ja join pukuhuoneessa oluen. Piirtelin kuvia höyryisiin ikkunoihin. Yritin löytää Pohjantähden.
Aamulla nukuin kymmeneen. Sitten keitin teetä ja laitoin kakluuniin tulen. Voitelin pari leipää ja söin aamiaisen vuoteessa takkatulen loisteessa lukien mielenkiintoista kirjaa suomalaisten talonpoikaislevottomuuksista 1050-luvulla. Kävin täyttämässä lintulaudat auringonkukansiemenillä ja join toisen kuvin teetä katsellen ikkunasta tirppoja. Hätistelin koputtelemalla ikkunalasia oravaa kauemmas. Se juoksi aitan katolle ja heilutteli hermostuneesti häntäänsä.
Pakkaslumi narisee terävästi kengän alla.
Olin työkaverini kanssa kahvilla ja puheeksi tuli sateenkaariperheet. Hän kysyi minulta, kuinka monta vuotta sitten homot alkoivat hankkia lesbojen kanssa lapsia. En alkuun ymmärtänyt kysymystä.
Työkaveri, mukava ja ystävällinen, meillä useasti käynyt, jatkoi. Hän yritti muotoilla asiaa useaan otteeseen: Mistä alkaen naisparit alkoivat hankkiutua raskaaksi? Koska homot huomasivat, että lesbot olisivat siinä kätevästi hollilla? Pari vuotta sitten? Sen jälkeen kun homoja muutenkin alkoi telkkarissa olla ihan omana itsenään? Sillä silmällä -sarjan jälkeen?
Silloin vasta ymmärsin kysymyksen niin kuin hän sen yritti sanoa. Sanoin, että jos hän ei ole kuullut sateenkaariperheistä kuin vasta lähimmän viiden vuoden aikana, ei se tarkoita, etteikö niitä olisi sitä ennen. Aikojen alusta, kenties ja jopa. Se, mitä viime aikoina on tapahtunut on se, että ilmiölle tuli uusi nimi. Ei sen kummempaa.
Jotenkin kollegani silmistä näki, kuinka hänen tajuntansa laajentui. Ikään kuin hän olisi nähnyt mielessään rajattomasti rinnakkaisia todellisuuksia, joiden olemassaolosta hän ei ollut ennen tiennyt.
Sain sähköpostia: "Tahdon, että lapseni saa aineenopettajan antamaa tukiopetusta vähintään kerran viikossa aina toukokuun loppuun asti, sillä hän ei jaksa keskittyä koko ryhmän kanssa. Ole hyvä ja soita välittömästi numeroon XXXXXXX, jotta voimme sopia ne tunnit, jotka sopivat lapseni lukujärjestykseen eivätkä mene päällekkäin hänen harrastuksensa kanssa."
Mitä tästä sanoisi enää?
Tänään hiukan särkee tukkaa. Eiliset tupaantuliaiset olivat todella mukavat. Asunto oli aistikas, viinaa oli liikaa, ja pupun kanssa tutustuimme moniin mukaviin ihmisiin. Mielestäni juhlien hauskin osuus on aina uusien ystävien löytäminen. Siksi olenkin häissä ja hautajaisissa kimpaantunut, jos meidät on plaseerattu turvallisesti tuttujen pöytään.
Tupaantuliaisista pupu suostui kuin suostuikin lähtemään mukaan sekä Suxessiin että Klubille. Siellä huomasimme, kuinka harvoin minä käyn yökerhossa ja kuinka ei-koskaan pupu on mukanani. Kolme vanhaa tuttavaani tuli rupattelemaan ja samalla kyselemään, kuka on mukanani oleva uusi komea mies. Kiva siinä on sitten selittää tämän uuden naaman olevan mieheni ja puolisoni jo yhdeksättä vuotta...
Ja vihdoin ja viimein tapasin Mopsin. Osoitin tyttönimeni todellakin olevan Marple, kun yhdistelin päässäni ihmisten nimiä, ammatteja ja harrastuksia. Kun vielä viimeisenä johtolankana oli Mopsin nettiin aiemmin postaama kuva pukuliivistä, saatoin lopulta mennä koputtamaan minulle tuntemattoman nuorenmiehen olkapäätä ja esittäytymään. Doctor Livingstone, I presume..?
On aina hauska saada nimille naamat. Mopsi aika hyvin vastasi sitä kuvaa, minkä olen hänestä mielessäni luonut. Ehkä hiukan pidempi vain.
Tänäkään viikonloppuna ei menty maalle. Sisustajan perheessä on tupaantuliaisjuhlat ja jäimme kaupunkiin niiden vuoksi. Hauskaa nähdä heidän uusi kotinsa ja toivottavasti tutustua uusiin ihmisiin siellä.
Huomaan, ettei meillä ole ollut muutenkaan kauheaa kiirettä torpalle. Viime aikoina siellä on ollut niin paljon pakkasta, ettei tekemistä ole oikein ollut. Tai tekemistä ja tekemistä. Luulenpa että yksi syy jäädä kotiin on nimenomaan se, että tekemistä on ollut kovin paljon. Kotona saa hyvällä omatunnolla vain oleskella mutta mökki alkoi muodostua paikaksi, jossa koko ajan kuuluu puuhata jotakin.
Osittain puuhailu on kyllä kivaa. Rakastan värkätä kaikenlaista juttua omassa verstaassani niin, että aika vain suhahtaa ohi. Sain synttärilahjaksi sinkkausmallineen, jonka avulla voi veistää mm. hauenpyrstöliitoksia laatikoihin. Oikein odotan, koska pääsen puuhaamaan torpan vieraskamariin uutta sänkyä tammiliimapuulevystä. Nyt vielä on liian kylmä värkätä lämmittämättömässä työtilassani.
Mutta itse asiassa aika harvoin saan puuhata omiani. Pupu hoitaa pihat ja istutukset, mikä vähän kuin vahingossa on jättänyt minulle jäljelle talonmiehen, ylläpitäjän roolin. Jos joku repsottaa, on murtumassa, meinaa tipahtaa, on irronnut, minä sen vaihdan. Mutta lisäksi pitäisi vielä rakentaa kevääksi kasvihuone, sekä laskea lattia tulevaan teehuoneeseen. Kylpytynnyrin terassikin on kesken ja teehuoneen rungon tukeminen. Työtä on enemmän kuin vältämättä haluaisin ja jaksaisin tehdä. Kaksi kesää olen haaveillut vanhanaikaisten puisten kattotikkaiden tekemisestä tai parin puutarhahuonekalun rakentamisesta, mutta vielä ei ole ehtinyt... Ehkä pitää osata pyytää pupua stoppaamaan uusien ideoiden miettiminen ja tehdä ensin nämä vanhat loppuun.
Mutta että kotona on siis kivaa. Eilen teimme ruokaa yhdessä, korkkasimme punaviinin ja rupattelimme kaikesta mahdollisesta. Tänään äärimmäisen nautinnollisen aamun jälkeen lähdimme koiran kanssa pitkälle kävelyreitille joen toiselle puolelle. Koira nuuskutti innoissaan hankien merkittäviä tuoksuja, minä katselin puisia omakotitaloja ja pupu haaveili omasta pikkuruisesta pihasta. Olemme kauan puhuneet omakotitalosta, mutta kumpikaan ei ole ihan varma, haluaisiko sellaisen sittenkään. Minä en tahdo kovinkaan paljoa lisää korjattavaa ja pupu ei taas tahdo enemmän huollettavaa kukkamaata. Lisäksi viihdymme täällä Port Arthurin puisissa työväenasunnoissa. Mutta toisaalta tarvitsisimme ihan hiukan lisää tilaa. Ja pikkuruisen pihan...
Nyt täytyy alkaa silittää housuja illaksi. Lisäksi pienen vastaanhangoittelun jälkeen pupu suostui jatkamaan iltaa Suxessiin ja kenties jopa Klubillekin. Hienoa! Osa homobaarin väestä onkin alkanut epäillä pupun olemassaoloa. Luulevat, että vanhapiikuuksissaan Aboa on kehitellyt itselleen mielikuvituspoikaystävän.
