Odottelen juuri pupua kotiin. Edessä on peräkärryn pakkaaminen ja matka torpalle.
ONNEA, RANNELIIKE! On upeaa, että joku keksi ajatuksen perustaa tällaisen palstan ja että joku/jotkut vaivautuivat sen toteuttaa. Minä ainakin olen tyyten friikahtanut sivustoon. Kiitos teille jaksamisesta!
Kuinka moni teistä menee tänään juhliin? Juokaa siellä yksi pupun ja minunkin puolesta!
Enää muutama oppitunti ja sitten alkaisi viikonloppuvapaa. Ei minua enää niin harmita se, ettei päästy Ranneliikkeen bileisiin. Kivaa mennä maalle ja olla.
Saatiin kavereilta peräkärry lainaan ja viedään sen remontoidun asunnon kellarista ylimääräistä puutavaraa, kakkosnelosta ja muuta, torpalle. Pupu niin kovasti tahtoo itselleen kasvihuonetta ja on hankkinut sitä varten vanhan Verkatehtaan ikivanhoja ikkunoitakin. Kaipa se on sille rakennettava. Saanpahan lisää tuntemattomia vihanneksia, joiden tähden ahdistua.
Tämän syksyn kasvimaa-ahdistuksen sain torjuttua lahjoittamalla kaikki kyssäkaalit kavereille. Minä sellaisesta osaa kokata. Pupu puolestaan on tehnyt niin hyvää maa-artisokkakeittoa, että meinasi mennä järki. Suosittelen!
Samalla kun kärry on torpalle saatu, voisi hakea höyläämöstä listoja, niin saisi tuvankin valmiiksi. Sieltä ei enää puutukaan muuta kuin kattolistat ja pieni pala puolipaneleiden päältä. Sitten olisi torppa punamultausta vaille valmis!
Koska ihan oikeasti käy näin?
Olin varttia etuajassa röntgenissä ja harmittelin, kuinka pitää odotella ainakin neljännestunti, ehkä lisääkin, koska kaikkihan tapahtuu sairaaloissa myöhässä.
Kun olin istahtanut penkille ja löytänyt vuoden 2001 Seurasta ihan oikeasti kiinnostavan artikkelin Saimaan kanavasta, minut kutsuttiin sisälle. Oikein mukava ja miellyttävä röntgenhoitaja napsutteli kuvat ja kuuden miuutin päästä olin vapaa.
En tiedä, kumpi on ihmeellisempää: se, että koko toimenpide tapahtui niin äkkiä ja etuajassa vaiko se, että odotushuoneen aikakauslehdissä olisi jotakin kiinnostavaa.
Sain työterveyshuollosta lähetteen röntgeniin. Päättivät kai yrittää miellyttää minua, kun ihmettelin lääkärille, miten aina voi olla poskionteluntulehdus ja painontunnetta otsaontelossa. Ei tarvinnut edes vihjata home-epäilyihin, kun lääkäri jo kirjoitti lähetteen.
Itse luulen, että minulla on vain ahtaat nenäkanavat. Että kyökkipsykologian lisäksi hallitsen tämän lääketieteenkin..
Ei tiedä, olisiko iloinen vai pettynyt...
Ensiksi se harmittava takaisku. Me emme sitten tulekaan Ranneliikkeen viisivuotisbileisiin viikonloppuna. Minua harmittaa kovin, sillä olisin mielelläni nähnyt niitä, jotka tänne kirjoittavat. Miltä näyttää Martin? Sleepygay? Tui? Esperanza? Mika? Jokaisesta kirjoittajasta olen päässäni luonut kuvan, ja siksi olisi hauska päästä katsomaan, vastaako mielikuva todellisuutta. Laika kirjoitti kerran kommentiksi, että hänen mielestään olen punatukkainen ja poikamainen. Hmm... Yksi kahdesta - ehkä.
Iloinen asia. Syy, miksi emme pääse Helsinkiin on se, että naapuripariskunta - siis ne, jotka ovat usein torpallamme vierailulla ja jotka ottavat minut päivähoitoon, jos pupu on jossakin - tulevat katsomaan naapurimökkiä. He ovat soittaneet omistajalle ja sopineet tapaamisen lauantaiaamuksi. Jos kaikki käy hienosti ja jos hinnasta sovitaan, heistä tulee meidän naapureitamme myös viikonloppuisin!
Parisen viikkoa on ollut outo olo. Kuin olisi itsensä ulkopuolella. Jossakin muualla. Pienessä maistissa koko ajan.
Ajattelin sen ensin olevan tavanomaista hulluuttani, mutta kun olo jatkui huimaukseksi, päätin perjantaina soittaa työterveyshuoltoon. Sain ajan heti, mikä hakattakoon aikakirjoihin merkiksi lopun saapumisesta. Normaalisti työterveyshuoltoon soitettaessa akuuttiaikakin on kolmen viikon päässä.
Lääkärisetä kuunteli sairaskertomustani ja tuli tulokseen, että minulla on ylirasituksen aiheuttamia flunssan jälkitauteja. Kännintunnekin johtui välikorvan ja siis tasapainoelimien blaablaablaa. Että en ole levännyt lentsua pois, vaan tehnyt töitä, ja nyt siis seuraukset tulivat. Lisäksi oikeaa kättä vaivaa remonttityön aiheuttama tenniskyynärpää.
(Milloinkohan toissaviikolla olisi ehtinyt levätä. Toim. huom.)
Lähdimme perjantaina taas torpalle ja pupu vahti minua kuin pöllö myyrää. Vaikka kuinka yritin salaa hakata halkoja tai kantaa kuusenrankoja, hän saapui yllättäen paikalle ja piti moraalisaarnan. Hyvä ettei takavarikoinut kirvestäkin.
Lopulta taltuin. Tänään päätin vain olla. Makasin kamarin sivustavedettävällä, luin Pirjo Hassista ja heiluttelin varpaita ikkunasta sisäänlankeavassa auringonpaisteessa. Yhtäkkiä alkukantainen riemu pulppuili sisältä ja olin Hyvin Onnellinen. Mies, jolla kaiken muun lisäksi on lämpimät varpaat.
Päivällä soitin vanhemmalle isosiskolleni. Hän kertoi kummipoikani kyselevän koko ajan, koska he matkustavat meidän seuraksemme torpalle. Hänen haaveissaan on ollut hakata halkoja kummisedän kanssa (kts. bloggaus 19.7.).
Laitoin kummipojalle tekstiviestin, jossa kerroin, että liiterissä odottaa sekä iso että pieni Fiskarsin kirves. Hän kirjoitti takaisin, että tulee välittömästi, kun äiti päästää. Mielenkiintoista, kuinka lapsi yhdistää toiveensa niin konkreettiseen asiaan. Uskon, että hän enemmänkin tahtoo, että joku kuuntelee häntä. On hetken aikaa olemassa tässä maailmassa vain ja ainoastaan häntä varten.
Iltapäivällä nuorempi isosiskoistani kävi kylässä kahden hauskan rasavillin lapsen kanssa. Hän toi meille suuren säkin omenoita sekä hyvää mieltä ja sai vastineeksi porkkanoita ja perunoita. Nuorempi rasavilli löysi mielestään ihanan kiven ja piti sitä suussa äitinsä poistamisyrityksistä huolimatta. Vanhempi villikko maistoi kaalia ja ihmetyksekseen piti siitä.
Torpan luonto on päättänyt aloittaa syksyn, vaikka pupu olisi mielellään jatkanut vielä kesää. Sananjalat aloittivat ruskan viime viikolla ja houkuttelevat pikku hiljaa koivuja kavereikseen.
Minusta syksyn tulo on oikeastaan kivaa. Luulen, että tänä talvena minun jalkani eivät palele.
Torppamme ympärillä on upeita vanhoja koivuja, kuten torppien ympärillä kuuluukin olla. Valitettavasti aika alkaa niistä jättää ja pian tuleekin ajateltavaksi niiden kaataminen. Vaikka minä itkisin kuinka, sanoo pupu.
Alan jo varustautua siihen päivään. Ja pupu. istutimme yhdessä uuden koivun vanhan kanalan kylkeen. Koskahan se ylettää siihen kolmenkymmenenviiden metrin korkeuteen kuin vierustoverinsa?
Jokohan jo ensi vuonna..?
Nimim. Naiivi koivujen ystävä
Tänään koulumme matemaatikko kommentoi ohimennen ruokalassa blogiani. En oikein ensin ymmärtänyt koko juttua, mutta yhtäkkiä juttu välähti tajuntaani.
Ei siksi, että olisin niin kovin säikähtänyt sitä, että nyt hän tietää tästä blogistani. Hän on oikein mukava ihminen, vaikkakin epähumanisti. Kysyin hyppytunnilla häneltä, mistä hän löysi tekstini (en isommin kertoile blogistani saati sitten pupusta töissä; pari vuotta sitten vanhimmat kävyt olisivat saaneet ahtaa nitroa kielen alle urakalla, nyttemmin eläköityminen on tuonut uutta verta meillekin). Mukava matemaatikko sanoi, että hän olin vahingossa jättänyt Ranneliikkeen sivuston epähuomiossa aktiiviseksi alapalkkiin oman blogini kohdalta ja että hän tunnisti kuvat.
Mukava matemaatikko. Eikö kuulosta yhtä hyvältä bloginimeltä kuin krapulainen ystävätär? Yleensäkin henkilöihin viittaaminen on blogissa raivostuttavan vaikeaa. Kaihdan etukirjaimia, koska en halua kuulostaa epäonnistuneelta Gogol-viittaukselta. Siksi nasevat ja äärimmäisen stereotyyppiset kuvaukset ovat parempia.
Enemmän minua häiritsee se, miten tieto siitä, että joku työpaikalla saattaa lukea blogiani, vaikuttaa kirjoittamiseeni. Alanko sensuroida itseäni? Vältänkö kirjoittamasta työaiheista? Pelkäänkö sitä, että joku muukin työkavereista huomaa blogini? Kyllä, tavallaan.
Blogin kirjoittaminen on muuten kyllä hauskaa hommaa. Lapsena sain jommaltakummalta isosiskoltani joululahjaksi päiväkirjan. Taisin jaksaa kirjoittaa siihen pari viikkoa, kunnes into lopahti. Parikymmentä vuotta päiväkirja on seurannut muuttokuormien mukana asunnosta toiseen, kunnes noin vuosi takaperin löysin sen vaatehuoneen siitä muuttolaatikosta, jonka olin pakannut vuonna -95 ja päättänyt purkaa sitten kun aikaa on vähän enemmän; viikon-parin sisällä.
Yllätyin tekstiäni. Olin kirjoittanut kaiken sellaiseen muotoon, että (tiedostaen/tiedostamatta) olin toivonut, että tekstiäni luettaisiin. Ja kun niin ei tapahtunut, homma kuivui. Siksi kai tällainen julkinen bloggaaminen sopii minulle.
Täytyypä olla tarkempi tietokoneiden kanssa. Se, että joku oppilas löytäisi blogini, on kauhistus. Silloin menisi kaikki intiimiys – ja samalla intimiteettisuoja.
Ei se niin paha ollutkaan. Ja lisäksi mua hiujattiin tosi paljon..!
Vierailijoita mun luokkaan tulikin vain viisi, joten kaikki mahtuivat ihan hyvin istumaan. Lisäksi erityisope oli vitsinä heittänyt jutun siitä, että kaikki olisivat olleet opetusministereitä tai muita vastaavia. Eivät olleet. Onneksi.
Luokkaan saapui opetusalan ammattilaisia mm. Turkista, Portugalista, Walesista. Oppilaat keskustelivat eri vaikuttamismahdollisuuksista ryhmissä ja kirjoittivat mielipidetekstiä. Minun aikani meni pelkästään ryhmien kiertämisessä, joten isommin en ehtinyt vieraiden kanssa turista. Onneksi olin tehnyt pienen briiffauksen tunnin sisällöstä englanniksi.
Siinä kaikki. Vierailijat seurasivat tuntia, tekivät muistiinpanoja ja turkkilainen jäsen kuvasi, lähinnä kylläkin luokkatilaa.
Turhaa pelkäsin, taaskin.
Enää vartti aikaa. Hyperventilaatio kiihtyy...