(Nuoren) opettajan varaventtiili

Kolme päivää tein ysiluokkalaisten koetta. Päätin saada siitä haastavan ja kattavan ja laajan; sellaisen, joka ei mittaa ulkoa opittuja asioita, vaan ymmärtämistä ja soveltamista. Kun viimeinenkin piste oli paikallaan ja teosten nimet kursivoitu, tallentaessa kone ilmoitti, ettei se onnistukaan, ja käänsi suomen japaniksi. Katselin neuvottomana vierestä, kun sanojen äännearvot muuttuivat katagana- tai kanji-merkeiksi. Päästyään loppuun ohjelma ei osannutkaan tietä takaisin, vaan päätti sulkea itsensä.

Kun avasin ohjelman uudelleen, löysin hienon, koneen itsensä ottaman varmuuskopion; kokeen, jonka voisi ylpeänä antaa ratkaistavaksi kenelle tahansa japanin koululaiselle.

Viime viikonloppu meni taas värkkäämisen merkeissä. Viikkoa aiemmin olin sahannut aitapuiksi kaikki loput liiterissä olleet vanhat seinälaudat, mutta ne loppuivat juuri ja juuri kesken. Perjantaina käytiin sitten ostamassa jokunen lauta, joilla aita valmistui. Rakensin pupulle vielä pienen portin.

Vielä säleiköt sivuihin ja punamultaa pintaan, ja sitten voi portinpieliin kiinnitellä tällä hetkellä maata myöten luikertelevat köynnösruusut.

Näin tänään höyryveturin. Ihan oikean.

Se oli pukeutunut vihreään ja seisoskeli päärautatieaseman sivuraiteella, minne aamuisen Turun Sanomien juttu oli houkutellut muitakin katsojia sitä ihastelemaan. Se selvästi piti siitä, kun sitä katseltiin. Se esiintyi vähän; päästi vähän höyryä tuolta venttiilistä ja vähän vettä täältä putkesta. Että katsokaa tännekin ja kurkatkaas tuotakin...

Lopulta se sai tarpeeksensa palvonnasta. Se lämmitti heitätti lisää koksia höyrykattilaansa ja alkoi kerätä voimaa. Kun paine oli riittävä, se vihellytti höyrypilliänsä kauan ja sitten - aluksi hiljaa, melkein ääneti - sen sisimmästä alkoi kuulua elokuvista tuttu villin lännen veturin tsuktsuktsuk. Yhtäkkiä sen männät nytkäyttivät pyöriä ja sitten hipihiljaa se lähti liikkeelle. Hitaasti, ääneti, kauniisti kuin jäällä liukuva luistelija. Päästyään kymmenen metrin päähän se vihelsi vielä kerran ja lisäsi vauhtia. Olen varma, että se tahtoi tehdä näyttävän poistumisen, ja siinä se onnistui.

Minä ainakin olin hullaantunut tuosta vihreästä komistuksesta (joku sanoi sitä kaunottaresta, mutta minusta se oli selvästi maskuliininen). Tahtoisin nähdä sen vielä kerran, edes ohimennen.

Pupu laittaa tekstiviestejä milloin Sacrada Familiasta, milloin Montserratin luostarista. Olisi kiva nähdä ne paikat, ja varmasti tulen näkemäänkin.

Muuten olo on ihan eri kuin viime vuonna, kun pupu oli oppilaitten kanssa Pariisissa. Mulla oli alkuvuosi niin kiirettä ja hässäkkää ja hoppua, että nyt olen ihan oikeasti nauttinut, kun saan olla kotona yksin ja hiljaa. Katson tv:tä, järjestelen kaappeja, luen kirjoja, istuskelen muuten vain. En mene oikein edes tuttuja tapaamaan. On upea tunne saada käpertyä silloin tällöin ihan itseensä. Ei masennusta, ei alakuloa, ei ei. Lepoa vain.

Eikä tällä kertaa ole ikäväkään iskenyt niin kuin aiemmin. Kyllähän se mies sieltä takaisin tulee ja sitten saadaan taas rupatella ja parantaa maailmaa. Ainoastaan nukkuessa huomaa yksinäisyyden. Pupu kun on opettanut minut nukkumaan sylikkäin, ja nyt huomaa jakavansa sängyn koleuden kanssa. Piti hakea kaapista lisähuopa ja kääriytyä siihen. Hyvä puoli on se, että huopa ei kuorsaa. Mutta eipä se ota kainaloonkaan, saati silitä poskea.

Tänään oli taas sen näytelmän esitys. Meni mun mielestä vähän laiskanlaisesti ja jonkin verran vaisusti, mutta yleisöllähän ei ole aiempia vetoja vertailukohtanaan.

Tänään oli mun entisiä oppilaita katsomassa. Esityksen jälkeen puhuin erään kanssa ohimennen lämpiössä. Hän sanoi olleensa tosi yllättynyt, koska hän ei ollut koskaan törmännyt näytelmään, jota katsoessa pitää ajatella. Kun pyysin häntä tarkentamaan hiukan, hän sanoi käyneensä tähän asti lähinnä kaupunginteattereissa ja kesäteattereissa, ja että hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että teatteri on taidemuoto, joka voi pakottaa ihmiset ajattelemaan. Hän ei tiennyt, pitikö hän siitä, mutta jännältä se oli tuntunut.

Että lisää musikaaleja kunnallisrahoitteisiin teattereihin. Pois turha tuuminen, annetaan kansalle sitä, mitä oletetaan heidän tahtovan. Eläköön Asko Sarkola ja viihde!

Tänään halusin päästä kosketuksiin maskuliiniseen puoleeni ja ajelin autolla rautakauppoja läpi. Auton radiosta kuulin mielestäni hauskan hupikappaleen, joka parodioi mm. Frederikin korneja jollotuksia. (Sikäli kun isoa Äffää voi oikeasti parodioida. Hän tekee sen itse.) Vasta kertosäkeen kohdalla tajusin, että olin nyt ensimmäistä kertaa kuullut Suomen uuden euroviisun.

Ovatko ne tosissaan? Ihan oikeasti? Vai onko bändi joku camp-henkinen poppoo, joka joperuonansuumaisesti mukailee eri tyylisuuntia?

Eiväthän ne ole tosissaan? Eiväthän?

Pupu lähti Barcelonaan ja minä jäin kotiin yksikseni; koirakin vietiin appivanhemmille hoitoon.

Perjantaina mentiin torpalle ja oltiin ahkeria. Työmiehet olivat käyneet vaihtamassa kärryvajaan salvotun aitan alimmat hirret, ja minä siistin jälkiä, sahailin irti lautojen lahonneita päitä, naulasin vesilistaa ja valmistelin vajaa muutenkin maalauskuntoon. Heti kun tulee sopivan lämmin, olisi tarkoitus maalata rakennus punamullalla. Ovet tulevat keltaisiksi, mutta pitääkö karmilautojen olla valkoisia, niin kuin pupu tahtoo, vai keltaiset minun mieleni mukaan?

Lauantaina oikaistiin pupun kanssa maakellarin päällä olevaa aittaa, joka oli notkahtanut aikas monesta kohtaa. Pupu tahtoo korvata metsään päin olevan seinän kokonaan vanhoilla ikkunoilla ja rakentaa sisälle teehuoneen. Kuulostaa hyvältä, mutta hiukan on lopputulokseen vielä matkaa.

Vaikka en ole ollut kotona yksinäni vielä edes päivääkään, alkaa jo kyllästyttää. Silloin tällöin miettii, että jospa hetken aikaa saisi olla kotona ihan yksinänsä, ja sitten kun niin tapahtuu, tympäännyttää heti. Niinkö sitä on kasvanut toiseen kiinni?

Esityksen alkamista odottaessa tuntee jossakin vaiheessa jännityksen tulevan. Minulla se tulee noin kolmea minuuttia ennen yleisön tuloa. Pieni, metallinen tunne vatsanpohjassa, hermostus, epävarmuus. Se tulee varmana kuin vuodenajat. Aina.

Pidän siitä. Minusta se on turvallista; kuin vanha ystävä piipahtaisi käymään. Sellainen, joka osaa jo talon säännöt; ottaa itse vissyä jääkaapista ja istahtaa telkkarin ääreen sille tuollille, joka on vieraalle tarkoitettu.

Muistaa sanoa jo ruoan valmistusvaiheessa, että hänelle ei sitten sitä sipulia.

Aboa on Turusta (alun perin Koillismaalta).

Hortus on Turusta, sitä ennen Helsingistä, alun perin Hämeestä.

Martin on Turusta.

Rokkihomo on Turusta.

Kesäpoika on Helsingistä.

Sleepygay on Kuopiosta.

Mistäs muut ovat peräisin?

Äitini laittoi viestin, Sivi-täti oli kuollut eilen illalla. Mikään lähisukua hän ei ollut; isoenoni vaimo. Kookas, isoääninen, turski nainen; Lapuan ammustehtaan entinen työntekijä, joka kuin ihmeen kautta selviytyi kuuluisasta räjähdyksestä. Työläisakka - kaikessa mahdollisessa positiivisessa latauksessa, minkä sanaan voi liittää. Hiukan pelottava.

Isoenoni kuoli jo 1990-luvulla; iso, leppoisa ja järkyttävän lihava taksiautoilija. Sen jälkeen en ole Sivistä mitään kuullut. Eikä kukaan muukaan. Kun miehensä kuoleman jälkeen hän katkaisi yhteydenpidon meidän sukuumme päin, vaikka meiltä kyllä yriteltiin käydä kylässä. Oli pelännyt, että perintöä vain kyttäämme häneltä, lapsettomalta naiselta.

Mitä perintöä? Ja miksi? Mihin tarpeeseen?

Äitini kuitenkin kerran tunki itsensä puolipakolla vierailulle, ja silloin vanha nainen oli hetkeksi luopunut kovuudestaan. Oli keittänyt kahvit, sulattanut pullat ja itkenyt, kun oli niin yksin. 'Kun mikään ei täs maailmas ole niin paha asia kuin on yksinänsä vanahaksi tulla. Son helvetinmoonen asia.' Ja kun vierailu päättyi, eristyminen jatkui. Ilmoitettaessa mummani kuolemasta rintasyöpään, hän totesi vain : 'Vai sellaanen Heleville kävi.' Eikä tullut hautajaisiin.

Ja nyt tämä lapsettomuuden katkeroittama nainen on kuollut. Kukaan ei tiedä tarkkaan miten ja missä. Sairaalan kautta oli lähettänyt ennen poismenoaan sanan, kuinka hänen sukunsa kyllä järjestää kaiken, muitten ei tarvitse siihen puuttua.

Olen jotenkin surullinen hänen tähtensä. Kaiken kylmyyden ja etäisyyden takana oli kuitenkin nainen, joka kaipasi läheisyyttä, muttei osannut sitä ottaa vastaan. Millaista on kävellä yksinään kylmentyvän talon huoneita ja muistella menneiden kesien omenankukkien tuoksua? Haluta ojentaa käsi, mutta huomata, ettei kykene? Silittää omaa kuihtuvaa poskeaan?