(Nuoren) opettajan varaventtiili

Istuin Power-tunnin jälkeen Elixian höyrysaunassa. Koko huone oli muutoin tyhjä, paikalla vain minä ja eukalyptuksen tuoksu. Lasiovi avautui ja joku tuli ovelle seisomaan; ei tullut sisään, ei mennyt ulos.
- Onko täällä joku? kysyi naisen ääni.
- On, vastasin, vaikka kysymys oli minusta outo. Kysyjä oli hetken hiljaa, ja höyry karkaili saunasta suihkuhuoneen puolelle.
- Oletko sinä mies vai nainen? jatkoi nainen. En ole koskaan ajatellut ääntäni mitenkään naismaisena tahi korkeana. En muutenkaan katsonut, että yleisessä saunassa tarvitsee kenenkään identifioida itseään taikka ilmoittaa saunan miesvahvuutta kenellekään saunamajurille. Olin hiljaa. Lopulta pyyhkeen ympärilleen kietonut nainen päätti tulla sisään. Hän huomasi minut.
- Voi herranjeesus, sanoi vuorineuvoksetar. Minä en sanonut mitään.

En sitten käynyt vuokraamassa mitään, vaan päätin tyhjentää digiboksin kovalevyä. Katsoin kaikki sellaiset tallenteet, mitä pupu ei mielestään jaksa katsoa. Töllötin ensin Presidentin kanslian ja sitten Uutishuoneen viimeiset jaksot.

Koskahan viimeksi olen jäänyt niin nalkkiin kuin Ylen Uutishuoneen kanssa? Harvoin Suomessa näkee niin tarkkaan kirjoitettua ja harkiten ohjattua tv-draamaa kuin tämä. Käsikirjoittajille, näyttelijöille ja varsinkin ohjaajalle täytyy kyllä antaa täydet pisteet. Roolittajalle voisin heittää sen verran palautetta, että kokeiltaisiinko tehdä joku kerta vaikkapa yksi juttu, jossa ei ole ennalta tunnettuja näyttelijöitä? Jos produktio on hyvä, se on hyvä. Ei se tarvitse aina valita samulivauramoita, juhomilonoffeja ja svantemartineja, jotta saisi katsojia... Onneksi tämäkertaiset 'julkkikset' olivat taitavia ja moni-ilmeisiä tekijöitä, joita jaksoi katsella. Enää en tahtoisi nähdä Samuli Edelmania, Ville Virtasta tai Peter Franzenia kertaakaan tv:ssä tahi valkokankaalla. On meillä muitakin osaajia, joiden naama ei ole kulunut, kuten esimerkiksi Uutishuoneen Krista Kosonen osoitti.

Eniten pidin käsikirjoituksesta. Viimeinen jakso osasi sitoa yhteen kaikki langat, ja varsinkin Pesosen appelsiininsyönnin syyn paljastaminen oli mielestäni hykerryttävä. Se, joka hiukan ärsytti oli pakollisen, amerikkalaistyylisen rakkaustarinan ymppääminen juoneen. Kun jo alussa ymmärsi, että nämä kaksi saavat lopussa toisensa, oli tylsää vain odotella, ksoka se tapahtuisi. Varsinkin viimeisen jakson roolihenkilö Vesa Suomisen rakkaudentunnustus ('Mä vihaan vapaapäiviä, koska mä en näe sua, mä en osaa hengittää ilman sua') oli niin väkevää patetiaa, että siihen tuskin enää kyennee edes Kauniit ja rohkeat. Onko rakkauden tunnustaminen tai sen myöntäminen sellainen asia, ettei sitä osaa klisheittä sanoa? Onneksi päähenkilö Raijan lopun valinta laittaa ura avioliiton edelle osoitti uutta oivallusta ja uskallusta sen suhteen, että naisen elämän suurin onni ei ehkä olekaan päästä naimisiin. Riemullista oli myös kuvaajan kuvauskulman valinta, niin että lopun rakkaudentunnustuskohtauksissa nainen oli kerrankin miestä pidempi. Vapise, Tom Cruise; tämä on mahdollista..!

Draaman käännekohta lienee se, kun Raija pääsi vihdoin tavoitteeseensa, lukemaan uutisia. Minusta se, että itse uutisista ei näytetty muuta kuin kasvokuvia; se, että itse uutisia ei kuultu, oli osuva. Se toi mieleeni Piaf-elokuvan ensikonsertin; näytettiin vain esiintyjän sekä yleisön eleet, suhtautuminen ja ilmeet. Molemmissa tapauksissa; Piafin laulussa ja uutisissa, lopputulos on kuitenkin selvä. On mielenkiintoista itsestäänselvyyden sijaan keskittyä erityiseen. Koko nostatuksessa minusta oli paras kuitenkin Noora Peltokukan esittämä Irma. Hän onnistui loistavasti monipuolisessa roolissaan; blondi-kuvaussihteeristä löytyy voimaa ohjata yllättäen tärkeä uutislähetys. Kuitenkaan hän ja käsikirjoittajat eivät lankea siihen lankaan, että ammattiosaaminen ja muotitietoisuus sekä viihteellisyys olisivat toisensa poissulkevia. Ei, roolihenkilöt on onnistuttu rakentamaan monikerroksisiksi ja -syisiksi. Siksi kai sarjasta pidinkin.

Hiukan noottia silti. Koskahan valaisu pääsee Suomessa kehittymään? Uutishuone toistaa samaa kaavaa kuin kammottava Hovimäki ja lähes kaikki muut tv-sarjat. Kohatusten valaisu tarkoittaa samaa kuin tasapaksu yleisvalo. joka muistuttaa passikuvan onnistuneisuutta. Saisiko välillä vähän valon ja varjon leikkiä? Olisiko mahdollista, ettei näytettäisi jokaista ihohuokosta, taustan lipastoa ja ikkunakaihdinta samalla intensiteetillä?

Ja lisäksi, eihän mennä siihen amerikkalaisuuteen, että aina, kun tapahtumapaikka vaihtuu, leikataan kohtauksen alkuun pieni kuva rakennuksesta, jotta tolloinkin katsoja ymmärtää, koska ollaan missäkin? Kun miljoonannetta kertaa näytetään sammakkoperspektiivistä Raijan kotitaloa ja miljardinnetta kertaa kuvaa Yleisradio-kyltistä, johon nojaa jopo, repeää Aboalta suoni päästä. Kyllä minä ymmärrän muutenkin!

Muuten, Rolling-viini on erinomaista. Taatun hassu tunne, vaikkei ole nautittu kuin puolitoista lasillista. Nyt pitää pohtia, katsooko seuraavaksi laatuelokuvan Alian vs. Predator vai koskettavan sarjan I love New York ensijakson.

Valintoja, aina valintoja...

Pupu lähti Helsinkiin puutarhamessuille ja minä jäin talonvahdiksi. Ensi alkuun ajatus tuntui tylsältä, mutta kun sitten päätin olla tylsistymättä, ajatus alkoikin vaikuttaa hyvältä. Oppilaiden lukiessa kirjaa selasin ohimennen nettiä ja etsin mahdollisimman monimutkaista ja kauan uunissa haudutettavaa ruokaa. Tavallisesti perjantaisin on kiire mökille ja ruoka on jotakin helppoa ja äkkiä valmistuvaa. Tänään ateriana onkin sitten cross-kitchenmäisesti intialaista kana-pinaattikastiketta ja salsajuureksia ja jälkiruoaksi olen paistanut sitruuna-marenkipiiraan. Nyt ruoka hautuu uunissa seuraavaksi ajattelin suunnata videovuokraamoon ja napata mukaani kaikki ne kotimaiset elokuvat, joita pupu ei tahdo nähdä. Loppuillan toivoakseni makaan sohvalla, juon täyteläistä punaviiniä ja katson Putoavia enkeleitä.

Viinin ostokin ansaitsee maininnan. Kävin Kristiinankadun alkossa hakemassa punkkua, joka sopisi mausteisen intialaisen ruoan kyytipojaksi. Myyjä oli mukava ja asiantunteva, ja kun hän oli suositellut hyvää punkkua, kysäisin häneltä, osaisiko hän suositella vielä toista, jotakin hauskaa viiniä. Myyjä oli ensin vähän pihalla ja pyysi minua tarkentamaan määritelmää. Sanoin, etten osaa asiaa sen paremmin selittää, kuin että nyt olisi hakusessa 'hauska' viini. Hän alkoi nauraa, ja lähti kiirehtimään hyllyjen väliä puolijuoksua. Lopulta hän löysi käteensä australialaisen Rolling-nimisen viinin ja kertoi sen olevan juuri etsimäni. Saa nähdä.

Viime viikolla minä kadotin vihkisormukseni. Taas. Edellinen hävisi etelämeren tyrskyihin mutta tämä jälkimmäinen katosi proosallisesti mökillä. Olin puuhannut monessa paikassa; hakannut halkoja, rakentanut pärekättoa aitan katolla vellikellon päälle, möyhinyt kompostia, lämmittänyt saunaa ja mököttänyt hetken vertaassa. Illalla saunaan mennessä huomasin sormuksen häipyneen, vaikka olin käyttänyt hanskoja koko ajan.

Maanantaina kävin sitten katselemassa uusia. Kullan hinta on ilmeisesti noussut tosi paljon, sillä hinnat olivat jotakin aivan mieletöntä verrattuna aikaisempiin. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mistä en tahdo säästää. Jos kerta kahden ihmisen suku ja ystävät on haettu paikalle todistamaan sitä, että luvataan yhdessä yrittää ja jos sen merkiksi on vielä sormuksetkin vaihdettu, minähän en ilman sitä sormusta ole. Jos loppuvat rahat, syödään vaikka tapettia. Käytin siis visaa ja sormukseen kaiverrutin saman lauseen kuin aiempiinkin.

Non caret effectu, quod voluere duo.

Aloitan aina blogini kirjoittamisen. Sitten lopetan sen saman tien. Mitään ei ole mielessä, mikään ei liiku. Sanoja ei tule.

"Have I said too much? / There's nothing more I can think of to say to you", sanoo sisäinen Evitani. Se puhuu minulle usein.

Käytiin pupun kanssa elokuvissa sekä tiistaina että keskiviikkona. Tiistaina nähtiin Saul Dibbin ohjaama Herttuatar, eilen taas Gus Van Santin Milk. Kaksi iltaa ahdistusta putkeen.

Elokuvasta Milk en suuresti pitänyt. Toki Sean Pennin roolityö oli uskomattoman hyvää; varsinkin fysiikkansa, ilmeet ja eleet hän oli onnistunut muokkaamaan hienon henkilökuvan muokkaamiseksi. Pidin suunnattomasti varsinkin käsien liikkeestä; pieniä hermostuneita, typistettyjä eleitä, joissa ei ollut laajoja kaaria vaan pieniä melkein hermostuneen oloisia pyrähdyksiä.

Harvey Milkin tarinakin on mielenkiintoinen ja hyvä tulla kerrotuksi. Se, josta en pitänyt oli fragmentaarinen käsikirjoitus sekä kuvaus ja leikkaus. Käsikirjoitus kiinnitti huomiota epäolennaisuuksiin ja kummallisuuksiin; valotti yhtä asiaa ja hiukan toista ja jätti ne sitten vaille jatkokäsittelyä. Lisäksi henkilöiden sisäinen motivaatio oli ajoittain kovin hukassa. Leikkaus pyrki ajoittain viipyilevään tunnelmointiin siinä kuitenkaan onnistumatta. Tunnelman luominen leikkauksen keinoin oli mielestäni huonosti ajoitettua ja kankeaa.

Herttuattaresta pidin enemmän. Myös siinä pääosan esittäjä vei pisteet kotiin. Keira Knightleyn työskentely oli tarkkaa ja huolellista. Pidin varsinkin pitkistä otoista, jossa kuvataan ainoastaan pääosanesittäjän kasvoja ja niillä tapahtuvia muutoksia. Myös Ralph Fiennes loi - tyypilliseen tapaansa - voimakkaan kuvan ikävästä ihmisestä.

Käsikirjoitus oli Milkiä parempi ja onnistui tiivistämään tilateita ja olosuhteita teatterinomaisesti yksittäisiin vuorosanoihin, joista voimakkain ehkä Devonshiren herttuan kommentti "Rakastan kyllä sinua - sillä tavalla kuin minä sen sanan ymmärrän." Ehkä juuri draamanomaisuudesta johtui pitämiseni. En ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut dokumentarisuuden käytöstä draaman keinona ja siksi Herttuatar onnistui valitessaan tyylilajikseen puhtaan kerronnan, Milk taas sortui episodimaiseen reportaasiin.

Ei Herttuatar kuitenkaan täydellinen ollut, ei. Välillä keskityttiin ehkä liikaakiin epookkiin, ja varsinkin vaalikokouksia kuvaavat kohtaukset muistuttivat liikaa Bastiljin valtausta. Lisäksi Devonshiren herttuan roolia olisi edes jotenkin voinut motivoida. Nyt Fiennes joutui esittämään perustelematonta pahaa, vaikka varsinkin lopun eleisiin ja vuorosanoihin ('Voi kun voisimme olla vapaita kuin nuo lapset') oli ladattu kovin paljon käyttämätöntä potentiaalia. Jos herttuan epätoivoista poikalapsensaantivimmaa olisi edes hiukan avattu, olisi julmuus tullut perusteltua ja rooli syventynyt kilometrin.

Molemmat elokuvat saivat kuitenkin aikaan sen, mitä eniten arvostan; tyhjyyden tunteen ja kasan kysymyksiä: Miten näin oli mahdollista käydä? Onko mahdollista, että tänä päivänäkin käy näin? Kenelle voi käydä näin? Olenko minä tehnyt jotakin kaiken tämän estämiseksi?

Kolmoisritti oli oikeassa. Vellikellon tyylinen hökötyshän siitä tuli.

Joka arvaa, mikä tästä rakentui, saa hymiön.

Käytiin tänään seiskaluokkalaisten kanssa jazz-konsertissa. Pelkäsin ensin sitä, miten lapset jaksavat keskittyä ja kuunnella, varsinkin jos musiikki sattuu olemaan kaikkein haastavinta diibadaabaa. Pelko oli väärä.

Konsertin aloitti bigbänd, joka soitteli hienoja versioita biiseistä, kuten Can't take my eyes off you. Seuraavaksi paikalle saapui sangen raamikas ja esiintymistaitoinen miessolisti, ja opettajalta unohtui ainakin hetkeksi kasvatus- ja valvontavastuu kokonaan. Ope kun sattui istumaan kolmannessa rivissä keskellä... Konsertti jatkui vielä todella taidokkaalla beatboxing-esityksellä, jota minä seurasin täysin äimistyneenä. Miten sellainen äänentuottaminen oli ylipäänsä mahdollista? Lopuista esiintyjistä sydämen vei särmikäs naislaulaja, joka tulkitsi Janis Joplinia.

Ope siis tykkäsi. Entä lapset?

Lapset seurasivat musaa värähtämättömän keskittyneesti ja antoivat raikuvia väliaplodeja. He intoutuivat taputtamaan kesken kaiken musiikin tahdissa ja vaativat esityksen jälkeen lisää. Ainoana häiriötekijänä olivat salin takaosassa olevat toisen koulun oppilaat. Heidän opettajansa eivät olleet menneet istumaan oppilasryhmiensä sekaan, vaan tönöttivät yhtenä parvena vierekkäin eivätkä välittäneet mitään siitä, mitä heidän selkänsä takana tapahtui. Todella epäammattimaista, miun mielestäni. Ei koululaiskonsertteja järjestetä opettajia varten, vaan lapsille. Miten ipanat voisivat koskaan tietää, miten käyttäytyä eri paikoissa ja tilanteissa, jos heitä ei koskaan kasvateta niihin. Toisen koulun oppilaat (ja opettajat) missasivat uskomattoman hyvän tilaisuuden oppia jotakin uutta.

Kävellessämme takaisin kouluun rupattelin lasten kanssa kokemuksesta. He vaikuttivat innokkailta uuden kokemuksen jälkeen. " Ei ope se jazz olekaan niin tyhmää kuin mitä äiti aamulla väitti." Kivat eväät oli joku äiti pakannut lapsellensa aamulla mukaan.

Vanhaa ystävääni Ekhnatonia mukaillakseni:

Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
oi elävä Pelse, kaiken alku!
Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
kaikki käärmeet pistävät;
pimeys vallitsee, maata verhoaa hiljaisuus.
Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut lepoon
taivaanrannalle.

Mutta valoisaksi käy maailma, kun nouset näkyviin.
Kun Sinä säteilet päivisin, niin pimeys kaikkoaa.
Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
kaikki puut ja taimet kukoistavat.
Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
kaikki siivekkäät lentelevät, Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
Kaikki tiet ovat avoinna,
kun Sinun aikasi on tullut.
Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
sillä veden syvyyksiinkin säteesi tunkeutuvat.

Oi Sinä Pelse, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
Syyrian ja Nubian maat
ja Egyptin maan.

Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
Sinä loit Niilin manalaan
ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan, että se tuottaa
elämää ihmisille.
Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
että se ihmisten päälle lankeaisi
ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa
välillä.
Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi
Pelse!

Huomenna on päivä vapaa työstä. Pitäisi mennä kaupunginsairaalaan tähystykseen ja näytepalan ottoon. Pelottaa, jos ei nyt perkeleesti, niin aika kovaa kuitenkin. Tai ei pelota; ei sillä lailla että pelkäisin sitä toimenpidettä. Koko ajatus siitä, että palasia minusta täytyy kerätä purkkiin ja tarkistaa mahdollisten sairauksien takia, on pelottava.

Ja vaikka lääkäri sanoi, että koko juttu tehdään ihan vaan varmuuden vuoksi ja kaiken varalta ja asioiden poissulkemiseksi, niin takaraivossa jyskyttää syöpä-syöpä-syöpä-syöpä-syöpä-syöpä. Kaksi kaveriani kuoli yhdeksänkymmentäluvulla sisäelinsyöpään, toiselle sairaus iski suolistoon, toiselle vatsalaukkuun. Molemmat miehet terveitä kuin pukki, mitä nyt vähän ruoansulatus oireili. Toinen kuoli kolmessa kuukaudessa, toinen kitui kauemmin.

Näissä tunnelmissa. Ei kiva.