(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tämä bloggaaminen on mielenkiintoinen elämäntapa. Huomasin jääneeni koukkuun sekä omien bloggausten lisäämiseen että toisten verkkopäiväkirjojen lukemiseen. Ehkä tämä sopii minulle sen takia, että olen aina nähnyt asiat tarinallisina ja oman, tavanomaisen elämänikin sellaisena, josta voi kirjoittaa.

Toki jokainen jollakin tavalla tarkkailee sitä, mitä tavaraa blogiinsa lisää. En osaa kertoa, millaisia rajoja itse ylläpidän, koska ne tulevat kirjoittaessa. Seksi, ehkä, olisi yksi, jota en tahdo muille jakaa.

On hauska lukea, kuinka monenlaisia blogeja Ranneliikkeestä löytyy ja kuinka hyvätasoisia ja rohkeita kirjoittajia täällä onkaan. Myös luen kiinnostuneena kirjittajien ajatukset kommentointeihin. Aina tuntuu hauskalta, jos joku on todennut jonkun heittämäni ajatuksen niin hyväksi/huonoksi (muu, mikä?), että käyttää hieman aikaansa ja sanoo siitä. Se luo erikoista yhteisöllisyyden tunnetta muuten anonyymissä blogimaailmassa.

En ole koskaan tarkistanut, kuinka kauan täällä on blogeja kirjoitettu. Kukahan on vanhin vieläkin kirjoittava bloggaaja. Kuinka moni blogi kuihtui vailla kommentteja? Kuinka moni on koukussa kirjoittamiseen? Kuinka moni blogien lukemiseen?

Eikö kevät voisi pikku hiljaa tulla? Vielä jokin aika sitten oli huumaava auringonpaiste, joka kutkutteli mielialaa, ja nyt vain tasaisen harmaata loskavelliä.

Olen kevätihminen. Rakastan virtaavaa vettä. Vannoin pupulle, että jonkun viikonlopun kuljen torpalla kumisaappaat jalassa, enkä tee muuta kuin vedän kumpparinkannalla sulamisvedelle purouomia.

Sulais nyt!

Kun eilen telkkarista ei tullut oikein mitään, päätin kirjastossa käydessäni lainata jonkun elokuvan illaksi. Plarasin dvd-hyllyä ja ainoa, mikä oli vähänkään mielenkiintoinen oli Kymmenen käskyä, Cecil deMillen vyörytys vuodelta 1958. Päätin ottaa sen. Kotona pupu vähän yllättyi, kun ilmoitin raamatullisesta illasta.

Megaharras uskonnollinen leffa saa vinkeitä piirteitä, kun sitä katsoo kotona jäätelökipon ja sipulimaustettujen sipsien kera. Mutta erikoinen oli elokuvankin jokainen hetki - 3 tuntia 48 minuuttia..!

Minkä takia uskonnollisuuteen yhdistetään tumma rintaääni, hidas puhenopeus ja liikkeet, jotka ovat verkkaisia kuin juoksu veden alla. Mikäli yksistään Charlton Heston olisi puhunut ja liikkunut normaali-ihmisen rivakkuudella, olisi elokuva lyhentynyt kahteen tuntiin.

Ja sitä asetelmallisuuden ja patetian määrää. Jokainen kohtaus oli ohjattu kuin kansallisteatterin suurelle näyttämölle Ida Ahlbergin aikaan, milloin 'halaus' oli vielä 'syleily'. Lupaisin pupulle, että joku kerta kesken seksin lausun hänelle elokuvan sanoin 'Oi pupu, pupu. Rakkaani. Ota minut jälleen käsivarsillesi ja syleile minua niin, että unohdan ajatusteni synkät syöverit'. Pupu lupasi lyödä silloin.

Mutta kuitenkin, elokuva oli hauska, vaikka ei varmasti siihen alunpitäen pyrkinyt. Onhan se hauska esimerkki cimemascope-kokoisesta ja technicolor-värisestä spektaakkelista, jonka tarkoituksena oli houkutella ihmiset television ääreltä takaisin elokuvasaleihin.

Suosittelen kuriositettina!

Mielenkiintoista, miten tuo kaapissaolo tai sieltä ulostulo herättää niin kovia reaktioita.

Itse olen avoin kaikille sukulaisille, tutuille, ystäville, koiraharrastajille, teatterilaisille ja muille. Ne, joille en ole kertonut mitään ovat kouluni oppilaat ja osa opettajista. Ja saa saa mielestäni ollakin niin. Tiedän, että olisi hyvä, jos oppilailla olisi vähemmistöroolimalleja, joihin samaistua, mutta ainakaan näillä näkymin minusta ei ole sellaiseksi.

Ja työkaverit; jos patavanhoillinen uskonnonopettaja tai uusfasistinen kotitalousopettaja luulevat, että korjaan torppaani naisen kanssa, ilman että olen koskaan väittänyt niin, saavat luullakin...

Te olette nopeampia kuin minä. Olen saanut tehtyä 78 bloggausta, te taas 99 kommenttia.

Yritän pysyä mukana!

Olikin kanelikierrepullaa. Vielä lempparimpaa. Nam.

Pupu leipoo keittiössä pullaa. Minä menin tietokoneen äärelle ja aioin tehdä koulutöitä, mutten sitten jaksanutkaan. Menköön edellisvuoden kaavan mukaan mainoskielen opettaminen. Ei se nyt niin kovasti ole ehtinyt vuodessa muuttumaan.

Mä en ole vielä saanut tultua kaapista mun työpaikalla. Asia alkaa itsestä tuntua hiukan hullulta. Alun perin mut palkattiin tuntiopettajaksi aina vuodeksi kerrallaan. Kun rehtorikin ensivaikutelmaltaan tuntui jäyhältä fasistilta (myöhemmin on kuva korjaantunut ja hän on osoittautunut ihan mukavaksi), päätin, että en kerro mitään, ennen kun on vakituisessa virassa. Aikaa kului monta vuotta ja koskaan en mitään sanonut. Eikä kukaan kysynyt.

Vihdoin ja viimein virka tuli auki ja ajattelin kertoa pupusta kollegoille, uusi uskonnonopettajamme ehti ensin ja ulostuli aamunavauksessa koko koululle keskusradion kautta. Mulla meni jotenkin pupu pöksyyn; olisi ollut hullua mainita työkavereilleni nyt, kun monet vuodet oli työtä tehty yhdessä ja joku toinen tulee ja sanoo asiasta heti. Siispä en ole vieläkään sanonut mitään.

Pientä avautumista on kyllä tapahtunut, nimittäin aina, jos jossakin kaupungilla olen työkavereitani nähnyt ollessani pupun kanssa liikkeellä, olen esitellyt hänet heille. Siksipä muutama tietää tilanteen. Osa taas ei.

Mietin ajoittain, pitäisikö nostaa kissa pöydälle ja kertoa jotakin, mutta en ole osannut päättää. Eri asia on taas, mitä sanoa oppilaille. Ja sanoako ollenkaan?

(Talon täyttää herkullinen pullantuoksu. Voisilmäpullaa, mun lemppareita, kertoo nenäni.)

Toisaalta, asiathan ovat ongelmia, jos niistä tekee ongelmia. En usko, että elämää kannattaa niin kovasti suunnitella, vaan parasta on, kun nallepuhmaisesti katsoo, mitä päivät tuovat eteen.

-Puh, kysyi Nasu, mitä sinä ajattelet ensimmäiseksi, kun heräät aamulla?
-Minä ajattelen, mitä tänään mahtaa olla aamiaiseksi, vastasi Puh ja jatkoi
-Mitä sinä ajattelet?
-Minä ajattelen, mitähän jännittävää tänään tapahtuu, vastasi Nasu.
-Se on sama asia, sanoi Puh iloisena.

(Meillä olisi uunituoretta nisua tarjolla, jos kelpaa. Juomana kylmää maitoa. Tervetuloa.)

Tuossa jokunen viesti aiemmin mietin homojen ja lesbojen pakko-osata -taitoja (miehille mm. musikaalien hittilauluja, Dynastia-tunnistus, Koivuniemen Aikuinen nainen kaikissa. Naisille Myyrä ehdotti mm. bilistä, innostusta siiman uittamiseen ja sanojen osaamista biisiin Jestas sentään mitkä rinnat). Käykää kirjaamassa lisää, niin saadaan homo/lesbo-opas kirjoitettua.

Tänään mietin, mitä kaikkea kuuluu homojen ja lesbojen ultimate highlife-elämään. Tiedättehän, homon täytyy olla rikas, mielellään olla stuertti tai ainakin seurustella sellaisen kanssa, saada kotinsa esiteltyä Avotakassa tai Glorian kodissa, asua kalliilla alueella rivitalossa tai omakotitalossa (kerrostaloista kelpaa jugedpytinki). Mitä muuta kuuluu vähemmistö-odotushorisonttiin?

Katsoessani oman blogini kävijätilastoja huomasin, että 3000 lukijan raja oli tullut täyteen. Outoa.

Kun aloin kirjoittaa tätä noin kuukausi sitten, en oikein uskonut, että tätä lukisi kukaan. Olette todellakin yllättäneet minut.

Kiitos mielenkiinnosta.Koira- ja torppajuttuja tulee siis jatkossakin. Ettäs sen tiedätte.

Lähdettiin siis huutokauppoja ja kirpputoreja kiertämään. Napattiin mukaan omakotiheteromme (kts. aiempia viestejä) ja hänen vaimonsa, koira jätettiin tällä kertaa kotiin.

Kirpputoreilta ei löytynyt mitään, joten jatkoimme huutokauppaan Raision puolelle. Myynnissä oli jännää tavaraa, ilmeisesti joku kuolinpesä. Miltä näyttää asunto, joka on sisustettu empire-kandelaaberein, marmorikantisin pelipöydin ja uusrenessanssisohvaryhmin? Ehdoton huippu oli jugend-vati, jossa oli upea moniosainen hopeajalka ja posliininen vatiosa, joka näytti siltä kuin joku olisi oksentanut hankeen.

Lähdimme huutamatta. Lupasin pupulle, että hän saa erota minusta välittömästi, kun alan sisustaa asuntoamme pohjalaisilla tyylihuonekaluilla.

Suuntasimme taas Naantaliin, kävelimme jäällä ja leikimme napakelkalla. Oli huikaiseva auringonpaiste ja istuimme rannassa olevassa pitsihuvilakahvilassa kuumalla kaakaolla. Elämä tuntuu hyvin onnelliselta!