(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tänään matkalla työterveyshoitoon näin liikenneonnettomuuden jälkiselvittelyn. Hämeenkadun risteyksessä oli kolmion takaa tullut auto ajanut suojatietä ylittävän pyöräilijän yli. En nähnyt pyöräilijää, koska ambulanssimiehet laittoivat hänet juuri autoonsa sisälle.

Yliajaja, keski-ikäinen ylipainoinen mies, siirsi rouvan ajotiellä makaavan polkupyörän talon seinää vasten nojalleen ja laittoi sen lukkoon. Hän ojensi avaimet juuri paikalle saapuneelle poliisipartiolle.
-Täsä olis sitte sen pyörän avaimet. Ettei kukaan vie.
Poliisi otti ääneti avaimet vastaan ja katsoi pyörän soikeiksi vääntyneitä renkaita. Mies seurasi poliisin katsetta, vilkaisi aikaa kalliista kellostaan.
- Mun pitääki lähtee jo eteenpäin, ku on paljo muunlaistakin puuhaa ku tällasta, hän sanoi hiukan loukkaantuneella äänellä.
- Kokous, hän tarkensi ja tuijotti poisajavaa ambulanssia.

Ambulanssissa makaavalla rouvalla ei varmaankaan ollut tänään mitään tätä kummempaa.

Syrjäsilmällä katselin sohvalla torkkuvaa pupua. Dreamgirls-musikaali oli sen verran pitkäveteinen, ettei se temmannut mukaansa.

Aina kun näen kultasormuksen kimmeltävän hänen nimettömässään, vatsanpohjasta kouraisee.

Mun pupu.

Tänään lämpöä oli 34,8 astetta. Poskiontelot ovat täynnä ja kurkku karhea.

Ja tylsää. Aina kun on kiire, miettii, kuinka kiva olisi olla pikkuisen kipeä. Maata vain sohvalla ja katsoa Serranon perhettä. Ja sitten kun niin käy, siihen tympääntyy kahdessa tunnissa.

Illalla niiskutin ja kröhin ja aivastelin. Ehdotin pupulle, että siirtyisin kellarin sohvalle nukkumaan (talomme muoto: kellarissa olohuone, keskikerroksessa keittiö ja kylppäri ja vintissä makuuhuone + työtilat). Pupu kielsi sen ehdottomasti. Sanoi, ettei osaa nukkua kunnolla, jos minä en ole vieressä. Uni ei kuulemma tule ja on yksinäistä. Päätin siis jäädä vinttiin nukkumaan ja pupu nukahti mun kainaloon.

Vanhin ystäväni ilmoitti eilen, että hänen suhteensa alkaa olla katkolla. Puhuttiin puhelimessa yli puoli tuntia ja rupateltiin asiasta. Vaikea tilanne.

Jos etäsuhde ei oikein ota toimiakseen ja silloin, kun tavataan, ei löydetä yhteistä säveltä, mitä tehdä? Jos asioita ei kyetä käsittelemään, vaan päädytään nokitteluun 'jos sinua loukkaa se kun minä joskus, niin minuapa loukkaa se, että sinä taas aina'.

Vaikka itse olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi panostaa suhteisiin; kuunnella ja yrittää ja hoivata; kuinka kauan sitä pitää jatkaa, jos juttu ei tunnu enää sujuvan? Ja jos tuntuu siltä että saa yksinänsä hoitaa sen hoivapuolen. Koska saa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, ettei enää kykene?

Monelta itkulta olisi itse säästynyt, jos olisi ymmärtänyt irrottaa aiemmin. Minä roikuin aikoinaan ensimmäisessä poikaystävässäni aivan liian kauan. Siedin kaikki pettämiset ja sekoilut ja itkukohtaukset ja syytökset, vain sen takia, että olin mielestäni rakastunut. Ajattelin, että kyllä minä sen siitä muutettua saan, ja sitten kun sen sielu on parsittu ja sydän pumpattu täyteen itsetuntoa, niin siitä tulee oikein kelvollinen mies.

Ei tullut. Perusti ystäviensä kanssa firman, kavalsi rahat ja karkasi Englantiin.

Ja mitä minä koko ajan rakastin? En sitä lievästi epähygieenistä kieroilijaa, vaan ehkä ajatusta siitä, että minulla oli joku. Ja ajatusta siitä, mitä siitä voisi joskus - toisessa ajassa, toisilla taustatekijöillä, toisessa todellisuudessa - tulla.

Mutta hei, olin yhdeksäntoistavuotias. Jos silloin ei ole idealisti, niin koskas sitten?

Sain flunssan. Jo eilen tuntui kurkussa karheutta ja nenässä painetta. Yöllä oli kylmä ja aamulla kuumemittari näytti 35,0 astetta. Alilämpöä? Ei minulla koskaan ole ollut sellaista.

Ja kuinka minä voin jäädä töistä pois? Jäävät oppilasparat vaille Tietoa ja Valaistusta, mitä vain minä pystyn heille jakamaan. Joku toinen opettaa asiat kuitenkin väärin ja vajavaisesti, toisin kuin minä, joka integroin ja segregoin ja eriytän ja eheytän ja käytän kaikkia kanavia.

Kunta10-tutkimuksen mukaan kuntien työntekijöistä huonoimpia jäämään sairaslomalle olivat näyttelijät ja opettajat. Miksiköhän? Ehkä myös siksi, että suuressa viisaudessaan koulutoimi on päättänyt, että ihan eka sairaspäiviä varten ei sijaista oteta. Siksi päivänkin poissaolo kuormittaa kollegoita, jotka joutuvat valvomaan sairaan opettajan tunteja omien oppituntiensa lisäksi.

Viikonloppuna jatkoin navetan seinän maalaamista. Luonnollisestikin maali loppui kesken niin, että noin kaksi neliötä jäi peittämättä. Tietääpä, mitä ensi viikoloppuna tulee tehdä.

Meillä on pupun kanssa menneet luonteet sekaisin. Meistä minä tapaan olla urakkahenkinen ihminen; tahdon saada asiat valmiiksi ja työvaiheen loppuun ennen kuin osaan levätä. Tällä kertaa minä tahdoin maata sohvalla ja lukea Allendea, istua tuvan pöydän ääressä ja katsella puutarhaa. Vetelehtiä pihalla ja haistella kukkien tuoksua.

Pupu taas kitki ja kuokki puutarhaa hampaat irvessä. Paita sateesta märkänä hän siirsi jakoi juurakoita ja vaihtoi varmuuden vuoksi jokaisen kukan paikkaa. Kun kävin viemässä hänelle kuivan takin, hän ehdotti kasvimaan yläosan kasvien siirtämistä kosteampaan alaosaan ja alaosan kasvien siirtämistä lämpimämpään yläosaan. Varmuuden vuoksi.

Miltähän oma harrastus vaikuttaa ulkopuolisen silmin?

Taas tuli viikko täyteen. Torppa kutsuu. Valokuvaajasisko tulee ottamaan hääkuvia.

Lihakset ovat väsyneet eilisestä pumpista. Koko salitouhu tuntuu kesän jälkeen kivalta ja piristävältä, loistavalta vaihtoehdolta tavanomaiseen töihin-kotiin-sohvalle -elämään.

Samaan aikaan jossakin takaraivossa kytee vierauden tunne. Onko amerikkalainen kauneuskäsitys saanut minutkin koukkuunsa? Mitä varten minä muokkaan vartaloani useaan kertaan viikossa? Olisiko mahdollista saada vain olla?

Yksi rakkaimmista sukulaisistani oli isoenoni. Hän oli pieni ja paksu, sellainen, jonka vatsaan oikein kiinnitti huomiota; tiedättehän, kun oikein pitää katsoa, miten jollakin ihmisellä jalat kiinnittyvät vartaloon. Ei hänen kanssaan rupatellessaan tullut kuitenkaan ajatelleeksi, kuinka paksu hän oli. Ihminen hän oli, ei esimerkkikuva pyknikosta.

Minä olin koko lapsuuteni pyylevä, samoin kuin koko nuoruuteni. Ensimmäinen poikaystäväni (jolle elämä tuokoon tullessaan vain pelkkiä ikävyyksiä) kuvasi minua puhelimessa brittiystävälleen: 'He's cute but slightly soft.' Jossakin vaiheessa opiskeluaikaani paisuin laajaksi palloksi ja laihdutin sen jälkeen äidiltä lainatuin painonvartijakirjoin yli kahdeksan kiloa. Myöhemmin lihoin taas ja muutin Hollantiin. Siellä treenasin itselleni pyykkilautavatsan. Viime talvena paisuin taas. Nyt on aika laihtua.

Ruoansulatukseni tuntuu olevan erilainen kuin pupun. Hän kantaa kotiin keksiä ja pullaa; korvaa ateriat jollakin pienellä, herkuttelee ja mässäilee, kulkee työmatkansa autolla ja on kovin laiska lähtemään kotisohvalta minnekään. Minä yritän syödä vähän ja terveellisesti, valita kevyttuotteita, käydä salilla ja kävellä tai pyöräillä jokaisen mahdollisen etapin. Ja kuinka käykään? Arvaatteko?

Se, mkä minua vaivaa, on, että en enää pidä vartalostani. Ennen hyväksyin itseni sekä pulleampana versiona että laihempana painoksena. Nyt alan vierastaa itseäni, vaikkei ylipainoa niin montaa kiloa oikeasti ole. Milloin minä lakkasin pitämästä minusta?

Nykyinen yhteiskunta on kovin helposti yhdistänyt laihuuden ja onnellisuuden, mikä helposti johtaa siihen, että ylipaino paljastaa huono-osaisuuden. Lihavat eivät enää ole leppoisia, vaan onnettomia luusereita, jotka ovat menettäneet otteensa elämään. Eihän sellaista ihmistä tahdo kukaan. Toinen exäni empi tavatessaan nykyisen poikaystävänsä. Hän tiedusteli meiltäkin, ystäviltään, voisiko pullean kanssa sittenkään seurustella. 'Eihän sitä voi edes viedä minnekään.'

Televisio on täynnä erilaisia muodonmuutosohjelmia, jossa kauneuskirurgien leikkauspöydällä silpomat potilaat kertovat, kuinka heistä varmasti tulee onnellisempia nyt, kun hörökorvat on kiristetty tai kaksoinleuka imetty kuiviin. Kuinka aiemmin ei ole saatu edes ensisuudelmaa, mutta hiusrajan siirron ja hammaskuorikoiden jälkeen mutruhuuliset pussaajat jonottavat ulko-ovelta portille saakka. Uskonko minäkin tähän? Olenko sitä mieltä, että ensi kesä on ihanampi, kun voin Ruissalon rannoilla paljastaa timmiiin kuntoon piiskatun lihan?

Ja ketä varten? Kenen minua pitää ihailla, jotta olen tyytyväinen? Koska keski-ikäistyvä homo saa rauhassa rupsahtaa? Koska voi vaihtaa ikuisen teiniyden seesteiseen aikuisuuteen? Onko oma itsetunto yli kolmikymppiselläkin kiinni siitä, kuinka monen pää ohikulkiessa kääntyy. Voiko ihmisenä olemisen mitta olla aikuisella sama kuin vasta seksuaalisuutensa löytäneellä homobaarin tulokkaalla?

Viehätän, siis olen?

Tänään pumpissa oli komean näköinen mies. Harmaantuva, charmantti, timmikroppainen. Saunan jälkeen pukuhuoneessa näin, kuinka hän veti jalkaansa ohuenohuet silkkiset stringit.

Kotiin tullessa halasin pupua ja tunsin hänen vahvan hauiksensa paidan läpi. Muistelin myhäillen viikonlopun aamuja, kun aurinko on vasta noussut, mutta miehet päättävät jäädä vuoteeseen.

Meillä käytetään vain boksereita.

Sunnuntaina ehdittiin jo levätä. Tai ainakin minä. Pitkien unien jälkeen otin aamupäivänokoset, kello kahden päiväunet ja lopuksi vielä autossa paluumatkatorkut. Iltapäivällä pupun ystävät piipahtivat ensivisiitillä torpalla. Toivottavasti heitä näkee siellä useamminkin.

Vaikka syksy alkaa jo verottaa kasvitarhaa, pupun puutarhassa kukkivat vielä monet kasvit. Vaikken minä oikein puutarhanhoidosta mitään ymmärrä - haluaisinpa vain istuttaa koivuja joka paikkaan - alkaa kesä kesältä torppamme piha tehdä minuunkin vaikutuksen. Jos se taas tänä vuonna oli näinkin upea, millainen on ensi kesä?

Pupu ahersi omalla sarallaan. Hän istutteli kovasti jotakinmitälie ja laajensi taas jotakin penkkiä metrin tänne ja viisi tuonne. Sen jälkeen hän korjasi päärakennuksen alapohjan eristeen vuotokohdan, jonka todennäköisesti oli saanut aikaan liikautelias koira. Ainakin se tuli aina talon alta kuono selluvillassa ja näytti kuin olisi kokenut Ison Seikkailun.

Lopuksi pupu latoi irtokivet talon kivijalkaan.

Ensimmäinen työviikko takana. Torpalla ei kuitenkaan tullut pelkästään maattua, vaan piti saada tehtyä loppuun viime viikonloppuna kesken jääneet työt.

Minä värkkäsin verannan katon räystäslautoja ja kiinnitin viimeiset metrit sadevesiränniä. Punamultamaalia oli jäänyt vielä hiukan jäljelle, jolla sain sitten maalattua lautojen katkaisupäät. Lopun maalin sivelin navetan seinään. Täytynee ostaa vielä yksi 10 litran purkki, niin saisi seinän sudittua loppuun. Eikö punamultaa voikin vielä ihan hyvin maalata? Öljymaaliaika taitaa olla tältä kesältä jo ohi.