Kun hiihtolomalla ulkona oli kylmä eikä torpalla ollut kovinkaan paljon puuhaa, päätettiin rakentaa pienoismalli alueesta. Ei niinkään siksi, että haluaisimme sellaisen - kuten näet, työssä on käytetty kaikkia löytyneitä materiaaleja - vaan siksi, että halusimme suunnitella, mihin kohtaan uudet rakennukset voisi pystyttää.
Pienoismallin avulla oli helpompi miettiä, pimentyykö takapiha ja paistaako aurinko kasvihuoneeseen. Ihan varmoja ei rakennusten sijoittamisesta olla kyllä vieläkään.
Onko kukaan koskaan rakentanut pärekattoa? Aittaan olisi kiva tehdä sellainen.
Kolmannesta ostoksesta pupu on muistaakseni jo kirjoittanutkin.
Aina kun meillä on maalla tylsää, hurautetaan autolla Raumalle. Tien varressa on vanha aitta, säänsyömä, huonokattoinen, jonka viimeiset hetket alkavat olla käsillä. Monesti ollaan mietitty, kuinka aitta olisi kiva ja nätti meidän pihaan.
Tällä kertaa otettiinkin omistajan nimi selville ja pupu soitti hänelle. Yllätykseksemme hän lupasikin myydä aittansa - ja vielä halvalla! Nyt pitäisi vain kuljettaa aitta meidän pihaan. Onko kenelläkään kokemuksia tai tietoa hirsikehikon liikuttelusta? Kuulemma se onnistuu ihan kokonaisenakin.
Pihapiiriin tulee toinenkin rakennus. Sisko päätti purkaa vanhan pihasaunansa ja lupasi hirret meille. Sauna meillä jo on, mutta ajateltiin, että hirsistä voisi saada pihapiiriin kivan pikkutorpan vieraita varten. Kun vain tietäisi, mihin..!
Toinen ostos oli viiri. Torpan pihassa on lipputanko, mutta varsinaisina liputuspäivinä ei olla kovinkaan usein satuttu paikalle. Viirin saa vetää salkoon koska tahtoo ja sen (muistaakseni) saa jättää ylös myös yöksi.
Tässä vielä toinen kuva etäämpää.
Kello on kyllä aika pieni ja yllätyinkin siitä sitä hakiessani. Mummolani kello oli tuplaten suurempi. Mutta itse tupakin oli viitisemkymmentä neliötä. Meidän pikkutorppaan kelpaa pienempikin.
Hiihtoloma alkaa olla takanapäin. Lähdettiin pupun kanssa torpalle lomanviettoon, mutta pakkanen alkoi kiristyä päivä toisensa jälkeen niin, ettei ulkona oikein pystynyt tekemään töitä. Istuttiin sisällä ja rupateltiin. Kun puheenaiheet alkoivat käydä vähiin, lähdettiin kotiin. Hittoako sitä kylmässä torpassa tuppisuuna, vaikka suomalainen olisikin?
Sain erään toiveeni täytetyksi. Olen alusta asti halunnut torpalle vanhan ajan tupakelloa. Sellainen oli lapsuudessani mummolassani Etelä-Pohjanmaalla ja jotenkin on jäänyt mieleen sen tasainen, rauhoittava raksutus.
Tupakelloja ei ole kovin montaa eteeni osunut, mutta silloin tällöin vanhojen tavaroiden liikkeistä on eteen tupsahtanut yksittäisiä kappaleita. Ongelmana on vain ollut, että ne eivät ole välttämättä toimineet. Toinen haittapuoli on ollut hinta. 350 euroa kellosta, joka ei välttämättä toimi yli kahta päivää, on aika lailla liikaa.
Kunnes.
Kurkkasin huvikseni nettihuutokauppaa, ja kuinka ollakaan, siellä kaupattiin yhtä nättiä kelloa. Liityin äkkiä sivuston jäseneksi, tein tarjouksen - ja seuraavana päivänä tarjoukseni oli hyväksytty! Olen 105 euroa köyhempi, mutta samalla onnellinen lapsuuden äänimuiston uusi omistaja.
Kellonmyyjä, yli 70-vuotias mies, asui Salossa ja autoilimme sinne pupun kanssa tiukua hakemaan. Myyjä oli todella mukava, ja hän kertoi harrastavansa kellojen keräilyä ja kunnostusta. Nyt kokoelmat alkoivat kasvaa liian isoiksi ja jostakin oli pakko vähentää.
Onneksi.
Kipakka viikonloppu torpalla.
Perjantaina koko mökki tuntui jäiseltä, vaikka siellä on pieni peruslämpö päällä jatkuvasti. Vaikka tultuamme lämmitimme kakluuneja ja hellaa ja vaikka mitä, vaikutti siltä, että lämpö ei nouse. Mikä johtui ehkä siitä että ulkona pakkanen kiristyi. Kun sisällä oli lämmintä kaksitoista astetta, oli ulkona elohopea laskenut miinus kahteenkymmeneenseitsemään. Piti nukkua hyvin liki toista.
Pupu on ollut flunssainen ja oli osan viime viikkoa sairaslomalla, mutta tauti ei ota talttuakseen. Lauantaina hän alkoi tulla kipeäksi jälleen ja samaa matkaa hiukan kärttyiseksi. Minä olin puolestani ärtynyt kaikesta ja kaikista, joten vuoronperään heitimme toisillemme jotakin piikikästä ja otimme nokkiimme.
Mutta kaipa niin kuuluu ollakin. Ei aina voi olla onnea ja auvoa, vaan ajoittain täytyy voida tuntea negatiivisia tunteita toista kohtaan. Kunhan niistä vaan osaa keskustella ja puhua toisen kanssa. Yksin kyräillessä asiat saavat helposti liian väärät mittasuhteet.
Tänään asiat olivat taas kunnossa. Kotiin tultuamme pupun ex-ex-poikaystävä tuli hetkeksi käymään. Minä en ehtinyt pitää kauaakaan seuraa, koska lähdin käymään salilla. Palattuani pupu sanoi - kuunneltuaan exänsä mietteitä tästä maailmasta - olevansa iloinen, että meillä kahdella on samanlaisia haaveita ja paljon puhuttavaa keskenämme. Exä oli kertonut, että nykyisen miehensä kanssa heillä on puheenaiheet kaluttu loppuun jo aikaa sitten.
Olen iloinen, että meillä on vielä jutunjuurta.
Olen yrittänyt käydä salilla kolme kertaa viikossa ja tähän asti olen pysynyt tavoitteessani. Huomaan, että olo on paljon pirteämpi ja vireämpi, vaikka kiire tulee, kun pitää juosta kotiin käyttämään ötökkää ulkona ennen treenejä.
Yksi hauskimpia kohtia kuntosalimatkassa on förikyyti. Turussa on jäljellä vielä yksi kaupungin vanhoista ketjuvetoisista jokilautoista. Harva ei-turkulainen tietää sen olemassaolosta, mutta kaupunkilaisille se on rakas.
Föri liikennöi edestakaisin Aurajoen yli Turusta Åboon aika lähellä satamaa. Kyyti kestää pari minuuttia eikä maksa mitään. Järkevintä kai olisi rakentaa tilalle kevyenliikenteen silta, mutta silloin laivat eivät pääsisi yläjuoksulle. Muistelen sitä paitsi lukeneeni jostakin, että nykyinen föri on jo yli sata vuotta purjehtinut siksakkia nykyisellä paikallaan. Lieneekö totta?
Itse nautin förin kyydistä. Kun juoksee ja kiiruhtaa paikasta toiseen, on ihana hetkeksi istahtaa ja hengähtää. Näköalatkin keskeltä jokea ovat huimaavat. Kun seuraavan kerran tulette Turkuun, käykääs kurkkaamassa!
Aamulla mittari näytti 22 pakkasastetta. 'Onneksi' pupu on ollut flunssassa ja sairaslomalla, joten minä sain auton käyttööni työmatkoja varten.
Luokissa oli lämmintä 14 astetta. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä koululaitos maksaa vuokraa tilalaitokselle, kun tuuletus ja lämpö eivät tunnu sisältyvän hintaan.
Viikonloppuna ei pupun kurssin takia menty maalle torpalle, vaan pysyteltiin kaupungissa. Minä olin kuin persiiseen ammuttu karhu. Kiukutti koko ajan, ärsytti ja tympäisi. Ja kehenkä muuhun sitä pahaa oloa purkaisi jos ei pupuun..?
En tiedä, mikä minua vaivasi. Jotenkin oli sellainen olo, että elämä liukuu ohi niin, että ei saa oikein tartuttua siihen. Että jokapäiväinen rutiini syntyy siitä, että herää, käy töissä, palaa kotiin ja katsoo telkkaria ja sitten menee maate.
En ymmärrä, miten muiden elämä siitä isommin eroaisi. Mutta jotakin olisi kiva. Kun tietäisi, mitä. Ja kun ei tiedä, ahdistaa. Ja sitä sitten ilmituo mököttämällä pupulle. Ja kun hän kysyy, mikä vialla, pitää vastata, ettei mikään ja mököttää varmuuden vuoksi enemmän. Kaikki se on kuitenkin hänen vikaansa, vaikka kukaan ei vielä tiedä, miten.
Urhoollisesti pupu kesti happaman naaman katselun, mutta sunnuntaina hänelläkin revähti lihas päässä liiasta yrittämisestä ja hän alkoi mököttää takaisin.
Homojen kaksintaistelu.
Asiat saatiin kuitenkin puhuttua auki ja loppuilta oli ihan kiva. Kun katsottiin telkkaria ja mentiin sitten maate. Ja aamula herättiin töihin.
Pitäisikö sittenkin mököttää vielä vähän?