Moi. Kaikki.
Pitkänpitkään aikaan en ole ehtinyt istahtaa koneen ääreen, en bloggaamaan, en edes lukemaan sähköpostiani. On koko ajan ollut Aina Ihan Muuta. Nyt sitten kokeilen kirjoittaa jotakin. Katsotaan, osaanko enää.
Häät siis olivat. Kaikki meni hienosti, vaikkakin osaa heterotutuista oli kuulemma mietityttänyt, millaiset vähemmistöhäät voivat olla. Tilaisuus alkoi sillä, että vieraat sapuivat saliin. Sen jälkeen koitti tse seremonia. Sulhaspari saapui paikalle samalla kun upeaääninen laulaja esitti laulun 'Kaupungin harmain mies'. Sitten pupun paras ystävä, ammatiltaan tuomari, piti puheen, kyseli tahtomiset ja allekirjoitutti rekisteröintipaperin. Lopuksi eräs ystävä luki Raamatusta otteen korinttolaiskirjeestä ja viimeiseksi laulaja esitti Piafin biisin 'Ei, kadu en'. Siinä se oli. Illemmalla pidettiin muutama puhe ja Laulavat kahvinkeittäjät esiintyivät.
Vieraita oli 127 henkeä; ystäviä, sukulaisia, tuttuja, tuntemattomiakin. Sain mm. ensimmäisen kerran tavata pupun vanhemmat. Hän kun tuli kaapista vasta pari päivää ennen häitä ja lähetti kutsukirjeen kotiinsa. Niinpä kävi niin, että appivanhemmat tapasivat uuden vävynsä vasta häähuoneessa. Mukavalta vaikuttivat.
Kumma kyllä emme kovin kovasti kinanneet pupun kanssa ennen häitä, vaikka molempia alkoi jännittää tuleva juhla. Minä mielestäni suhtauduin asiaan tyynemmin; ajattelinpa vain, että tässä on jälleen yksi näytelmä, jonka rooli täytyy esittää. Mutta siinä vaiheessa, kun tuomari alkoi kysellä, tahdonko minä oikeasti rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisissä, alkoi jännittää. Ei tämä ollutkaan näytelmää, ei teeskentelyä, vaan ihan totisinta totta! Vastasin myöntävästi.
Olimme nähneet kovasti vaivaa istumajärjestyksen tekemisessä ja vaikuttikin siltä, että aika monelle oli löytynyt viereen uusi, mukava ja tuntematon tuttavuus. Minunkin vanhempani tykkäsivät pöytätovereistaan niin, että lähtivät hotellilleen vasta puoli kolmelta yöllä!
