(Nuoren) opettajan varaventtiili

Koko viikon olen haaveillut siitä, että viikonloppuna saa torpalla taas ihan vaan olla. Maata, istua keinutuolissa, lukea Gilgames-eeposta, keittää aprikoosisoppaa välipalaksi. Yhtäkkiä pupu sitten muistikin, että hänen siskonsa täyttää 50 vuotta, ja kaikkien sukulaisten täytyy sinne mennä. Hän oli melkein pelokas; hyvä että uskalsi kertoa pakollisesta menostamme.

Vaan minkäs tekee. Eiköhän tämän parisuhteen yhtenä juttuna ole myös käydä juhlistamassa molempien puolen sukulaisten erilaisia merkkipäiviä. Ja pupun puolen sukulaiset ovat ihan kivoja, että pitää olla ihan tyytyväinen siitäkin, että minulla on appivanhemmat ja langot ja kälyt olemassa. Eivät ne päivänselviä ole joka homosuhteessa.

Koska molemmat koko ajan nikkaroimme, lapioimme, rakennamme, kaivamme, ajattelin hankkia meille If-yhtiöltä sairaskuluvakuutukset. Itse vakuutettavan tietoja kyselevän paperin täyttäminen oli jo urakka; siihen piti merkitä kaikki työterveyshuollossa käymisetkin lähimmän viiden vuoden ajalta. Kuka sellaisia tietää? Kun koululaitoksessa nuhakuumeita tulee ja menee, ja silloin vain mennään hakemaan sairaslomaa päivä tai pari eikä sen enempää. Ja nyt pitäisi muistaa, monestiko ja minä vuonna ja miksi ja kuka lääkäri. Kun kävin vakuutusyhtiön konttorissakin vielä kysymässä, että ihanko varmasti kaikki tällaiset täytyy tietää, sain nuivan vastaanoton: "Kuule, ihan kunnan ja omantunnon kautta tällaiset kaikki täytyy merkitä", mutta kun soitin pykälää ylemmäs, sainkin vastauksen, ettei tarvitse...

Täytimme pupun kanssa laput, veimme ne vakuutusyhtiöön, jossa mukava virkailija vilkaisi ne läpi ja hänen puheistaan sain sen vaikutelman, että koska kummallakaan meistä ei ole mitään kroonisia tauteja, asia olisi läpihuutojuttu. Jätimme hakemukset ja sen jälkeen - - - ei mitään. Kuukauden ajan olen odottanut jotakin päätöstä, muttei mitään. Eilen soitin virkailijalle, ja hän sanoi, että kaikki hakemukset lähetetään Helsinkiin vakuutuslääkärin tutkittavaksi (laput, joissa lukee 'ei' jokaisessa eri sairauksia kyselevässä kohdassa), mutta hän ei ole vielä päätöstä tehnyt. Kysyin, onko seksuaalinen suuntautumisemme vaikuttanut asian käsittelyn pitkittymiseen, mutta vastaus oli luonnollisesti ei.

Onko kenelläkään omia kokemuksia vakuutuksen ottamisesta? Kestääkö niissä oikeasti näin kauan?

Vihaan verikokeita. Olen aina vihannut verikokeita. Tulen aina vihaamaan verikokeita. Verikokeet ovat saatanasta. Ainakin.

Minua ei veri ole koskaan pelottanut. Jos jostakin vuotaa veri, tyrehdytetään. Ei siinä sen kummenpaa ole. Enkä pelkää neulojakaan; kun saan rokotteen, katson asiaa enemmänkin kiinnostuneena. Mutta kun yhdistetään veri ja neulat, alan kirkua. En ymmärrä syytä siihen. Minulla ei ole mitään reaalista syytä pelätä tapahtumaa, mutta pelkkä ajatuskin saa sydämen lyömään synkooppia.

Ja tänään piti käydä liruttamassa kahdeksan (!) putkilollista verta, kun lääkäri tahtoo tarkistaa, olisiko minulla keliakia. En ole kahteen yöhön nukkunut kunnolla; sunnuntain vastaisena yönä näin verikoeaiheisia painajaisia, joissa lääkäri viilteli valtimoitani auki ja hoitajat kiidättivät hänelle laakeita maljoja, joihin valuva veri kerättiin. Tänä yönä heräsin kesken kaiken, enkä enää saanut unta, ja koko työpäiväkin meni aivan sumussa.

Sanoin laboratorioon tullessani laborantille, että pelkään ja olen niin jännittyneessä tilassa, että kirkuisin kohta. Hän oli hyvin ystävällinen ja auttavainen ja myötätuntoinen; ehkä hiukan liikaakin. En voi sietää, että kun raavas mies kertoo aikuiselle naiselle pelkäävänsä jotakin (pikku) juttua, tämä ottaa heti pikkukakkosjuontajan asenteen ja muumipeikkomaiset sanankäänteet. Että ihan pikkupikkusen se nipistää, mutta jos vain ajattelee Muita Asioita, niin koko hommeli on aivan tuota pikaa ohi ja sitten ilokin pilkistää silmään taasen. Minusta on kiva, jos hoitaja ymmärtää jutun ja toimii varovaisesti, mutta koska minä yritän olla taantumatta lapsen tasolle, ei hänenkään pitäisi. Miten tällaiset ihmiset suhtautuvat aikuisen miehen isompiin vastoinkäymisiin? Että itkaisepa nyt oikein höpöt karpalokyyneleet, kun äityliinisi kuoli, mutta sieltä se pilvenlogalta heiluttaa tällä lailla että heeiheei...

Täti siis laittoi minut pitkällee, etten kuulemma muksahtaisi maahan (huomaa sanavalinta) ja saikin pistettyä oikein varovasti ja niin, ettei paljon tuntunut edes. Mutta toisen tuubillisen jälkeen hän totesi, että neulaa täytyy liikuttaa hiukan. Hän pyöräytti neulaa suonessa, mikä tuntui jännittävän miehen mielestä aikas pahalta. Yhden tuubin jälkeen hän kertoi, että suoni pakenee niin kovin neulaa, että koko piikki on otettava irti ja pistettävä uusiksi. Lisäksi hän joutuu pistämään käsivarren toiseen suoneen, sivusuoneksi hän sitä kutsui, joka on hiukan arempi ja johon pistäminen saattaa sattua. Ja johon pistäminen sattui.

Nyt on koko käsivarsi turta ja arka ja inhoan verikokeita - jos mahdollista - vieläkin enemmän. Ainoa lohdutus oli se, että laboranttikin oli aika kauhuissaan siitä, että juuri sen potilaan kohdalla, joka itse kertoo pelkäävänsä, joutuu vääntämään ja kääntämään ja nytkyttämään ja piikittämään uudelleen.

Mikä siinä on? Kun ei se kipu rehellisesti sanottuna ole kovinkaan kummoinen. Mutta miä sen pelon aiheuttaa? Ja miten siitä oppisi pois?

Viikonloppu taas takana. Sain juuri sitä, mitä tahdoinkin; köllimistä sohvalla, päiväunia sängyllä, kirjan lukemista, takkatulen rätinää.

Lauantaina tein hetken omia hommia ja sitten autoin pupua laajentamaan kukkamaataan. Sunnuntaina satoi ja tuuli niin kovin, ettei ulkona ollut olemista ja hakkasimme yhdessä halkoja liiterissä.

Miten meillä riittääkin niin paljon puhumista keskenämme?

Pakkailen mökkikamoja kasseihin ja odottelen, että pupu saapuu kotiin. Sitten hurautetaan taas autolla maalle. Viikonlopuksi on luvattu syysmyrskyä, joten kävin kaksi romaania kirjastosta. Oikein haaveilen, että saisi maata sohvalla ja polttaa kakluunissa tulta. Pitää luukkuja auki ja kuunnella tulen rätinää.

Tuosta turkulaisten bloggarien ja ranneliikehtijöiden tapaamisesta sen verran, että kuinka paljon meitä on? Turkulaisiksi tiedän ainakin itseni, Pelsen, Martinin, Noksun ja Rokkihomon. Muita turkulaisiksi itseään identifioivia tapaamisinnokkaita?

Jostakin syystä on tosi väsy olo. Ei oikein jaksa mitään muuta kuin mennä töihin ja tulla sieltä takaisin; katsoa telkkaa ja nukkua. Salillakaan ei oikein jaksaisi nostella samoilla painoilla kuin ennen. Oikeastaan ei jaksaisi mennä koko salille, mutta kun on vakaa tarkoitus olla jouluna ohkaisempi kuin nykyään, niin ei oikein uskalla jättää kertaakaan välistä, kun pelkää että lipsuu ja lopulta ei tule käytyä ollenkaan.

Maanantaina onneksi houkuttelimme pupun kanssa toisemme iltakävelylle. En tiedä, olenko kertonut, mutta Turun kaupunki rakennutti asukkailleen puisen kävelyreitin Tuomiokirkkosillalta sisämaahan päin. Reitti kulkee ihan veden rajassa ja kaikki kauniit vanhat rakennukset heijastuvat tyveneen veteen. Iltaisin kaikki valaistus on epäsuoraa ja paikka on todella romanttinen. Pupukin innostui tuomiokirkon tornin katveessa suutelemaan. Oikein taivutuksen kanssa.

Käytiin samalla syömässä Cantina Aztecassa. Paikka oli ihan ok. Ei huono, mutta ei kyllä tehnyt isompaa vaikutustakaan. Mikä siinä on, että aina kun muuten vain kulkee keskustassa, huomaa tusinoittain kiinnostavia ravintoloita, mutta kun pitäisi mennä spontaanisti syömään, ei löydy mitään. Paitsi Blanko. Ja Blanko. Ja Blanko. Tai osuuskaupan ketjuravintoloita, joihin ei tahdo mennä. Suositelkaa, hyvät ihmiset jotakin hyviä turkulaisia paikkoja, joita voisi testata.

Eilen olin Pelsen kanssa kaffella ja sitten vaateostoksilla ja kivaa oli. Varmaan ollaan toisemme tiedetty siitä asti, kun olen Turkuun muuttanut, mutta tuskinpa koskaan paljoa puhuttu. Ja kun Pelse oli nuorena poikana ollessansa baarissa aina aikas tuubat ja kun minä joko seurustelin tai lutkasin, ei yhteistä rupatteluhetkeä päässyt syntymään. Mutta nyt olemme aikuisia ja toimimme toisin... Ja kuten Pelse kertoili omassa blogissaan, puhuimme myös mahdollisesta turkulaisten bloggaajien tapaamisesta. Meitä on täällä kai aika monta, ja olisi kiva istahtaa hetkeksi alas. Ottaa vaikka olut. Tai siideri. Tai kahvi. Manhattan? Kiinnostaako ketään?

Pelse auttoi vaatetusvalinnoissa ja yhdessä tulikin löydettyä oikein hienot pöksyt. Hiukan oli private danser -olo, kun Pelse istuskeli Stockalla vakavana nojatuolissa ja arvosteli ja minä vaihdoin koko ajan uutta rättiä päälle ja tepastelin näytille. Opin myös, että minulla ei ole paksut reidet, kuten olin aina luullut, vaan VOIMAKKAAT. Olen iloinen jalkojeni kokemasta muutoksesta.

Nyt pitäisi ajaa rautakaupan kautta maalle. Syysloma, ruhtinaalliset kaksi päivää, alkoi ja se aika olisi tarkoitus viettää maalla. Pupulla on lomaa koko viikko ja hän meni sinne jo maanantaina. Saapa nähdä, paljonko uutta kukkamaata on alkuviikolla syntynyt. Yhdessä ollaan raivattu uskomatonmäärä tienpenkkaa kivikkotarhaksi, ja minusta on ollut tosi kivaa tehdä työtä yhdessä. Jännä nähdä, miltä maa näyttää ensi kesänä.

Kävin Wiklundilla (siis Sokoksella) katselemassa vaatteita. Kun ohi käveli nainen, jonka rinnassa luki 'pukeutumisneuvoja', nappasin hihasta kiinni. Olen aiemmin käynyt neuvojan pakeilla Stockmannilla, koska minusta on kivaa, kun joku muu miettii, mikä minulle sopii; etsii sopivat koot ja harmitteleekin vielä, että tämä leikkaus on valitettavasti sellainen, ettei se ole sulle oikea. Tavallisestihan sitä itse etsii rättejä hyllyiltä, kokeilee päällensä ja tulee siihen tulokseen, että vaate on oikean kokoinen, minä en. Pukeutumisneuvoja on ihminen, joka ihan työn puolesta on sitä mieltä, että vaatteiden leikkaus on huono ja asiakkaan vartalonmuodostus hieno, vaikkakin osiltaan voimakasrakenteinen. Mutta tämä nainen oli ihan eri sorttia. Hän ei tahtonut valmistautumisaikaa, ei etsinyt isommin kamaa valmiiksi, mutta tahtoi todella tarkkaan tietää, mitä teen työkseni. Kun kerroin olevani opettaja, hän tahtoi tietää, minkä aineen. Ja kun senkin kerroin, hän tahtoi tietää opetettavien iän. Ilmeisesti lukio-opttaja ei voi käyttää samoja vaatteita kuin yläkoulun ope. Ja maantiedon opettajalla ei voi olla samanlaista paitaa kuin äikän lehtorilla.

Ja mitä sieltä sitten tuli? Vakosamettia, vakosamettia, vakosamettia. Harmaata kauluspaitaa, halpaa ohutta kangasta, joka rypistyy jo katseen voimasta. Puna-siniruudullista kauluspaitaa. Harmaanvihreää kauluspaitaa. Tummanruskeaa kauluspaitaa. Harmaanoranssia kauluspaitaa. Yritin siinä, keltainen Tommyn huppari päälläni, hiukan kertoa, että nämä ruudukkaat kauluspaidat eivät sitten ihan ole mun juttuni, mutta rouva juoksutti minulle alcantara-pikkutakkeja ja samanlaisia metsänvihreitä fleece-paitoja, joita isäni, 70-vee, käyttää mökillään. 'Kun nämä on tosi suosittuja opettajien keskuudessa', kertoi myyjä.

Pyysin rouvaa unohtamaan ammattini kokonaan. Sanoin, etten missään nimessä halua pukeutua ammattistereotypisesti kyynärpää-nahkapaikka-pikkutakkiin. Että jos olisi jotakin muuta, ei kauluspaitaa. Myyjä pohti hetken ja katosi sitten hyllyjen taakse. Pian hän juoksi sieltä takaisin ilmeisen tyytyväisenä itseensä. Hän oli löytänyt minulle mielestään ihastuttavan ulosteenruskean palmikkoslipoverin. 'Kun tämä on niin eriä kuin nuo kauluspaidat.' Kokeilin silti vielä. Olen opettaja, olen kärsivällinen erilaisen oppijan edessä. Pyysin saada jotakin vähän sporttisempaa. Ajattelin tällä saavani vaikkapa hupparin tai muuta vastaavaa. Myyjä lähti hakuretkelle ja saapui pian myyjä takaisin hyllyjen uumenista saalis mukanaan. Hän oli löytänyt minulle kaksi vitivalkoista Leviksen t-paitaa ja ruskeat vakosamettihousut.

Annoin olla. Olimme selvästikin ihan eri aaltopituudella. Ostin häneltä yhden halvan t-paidan ja nappasin hyllystä mukaani Calvin Kleinin alushousut ja poistuin kassalle. Matkalla jätin t-paidankin sukkahyllyyn.

Hullut päivät.

Kävelin sisälle myymälään. Menin myyjän luo. Sanoin että tahdon puhelimen mallia 6555, punaisen. Myyjä ojensi puhelimen, minä pankkikortin. Allekirjoitin pankkikorttitositteen. Kävelin ulos, tosin syrjäsilmällä näin hienon urheilupaidan. Päätin olla haluamattasitä. Poistuin.

Aikaa ostotapahtumaan meni noin 7 minuuttia.

Olen ottanut tavakseni käydä Elixiassa kolme kertaa viikossa. Kävisin powerissa useamminkin, mutta huomaan, että kroppa ei oikein jaksa sitä. Sääli.

Tapaan olla useimmiten samalla paikalla lähellä ovea, mutta tänään saliin saapuessani paikka oli jo varattu, joten menin pykälää edemmäs. Hiukan ihmettelin sitä, että aiemmin tullut oli tavallaan varannut puolitoista paikkaa laittamalla pyyhkeensä ja juomapullonsa oman lautansa eteen. Koska paikka oli kuitenkin vapaa ja sali täynnä, päätin jäädä siihen. Siirsin pyyhettä, että sain painoni paikalleen.

Juuri ennen tunnin alkua vierustoverini saapui. Hän oli lähempänä kuuttakymmentä oleva nainen, jonka ulkonäkö toi mieleeni elokuvien alkoholisoituneet edustusrouvat. Tiedättehän, mustaksi värjätyt polkkamittaiset hiukset, jotka on jonkin verran tupeerattu ja lakattu ja joihin jätetty pieni valkeanharmaa raita. Jollakin tapaa hän toi mieleeni Eeva Litmasen uskomattoman roolisuorituksen elokuvassa Rakkaudella, Maire. Rouvan kuntoiluvaatteet olivat varmasti kalleimmat, mitä rahalla sai, mutta rouva itse ei selvästikään ollut koskaan liikkunut muualla kuin cocktailjuhlissa. Let's mingle, darling!

Rouva kiinnitti huomiotaan siihen, että että paikka hänen edellään oli varattu. Hän katsoi minua paheksuvasti.
'Huomaan, että olet siirtänyt pyyhettäni, poika', hän sanoi ja noukki pyyhkeen lattialta.
'Joo, se oli vähän tällä paikalla. Piti saada tilaa kympin kiekoille.'
'Sovitaankos, että kysytään, jos tahdotaan koskea sellaiseen, mikä on toisen omaa.'
'Pahoittelen. Piti saada tilaa punnerruksia ja kiekkoja varten'.
'Silti kysytään, poika. Ja olisithan sinä voinut mennä jonnekin muualle. Minä olisin niin tahtonut tilaa ympärilleni, mutta mitäs sinä sellaisesta välittäisit.'
'Ensiksi, en ole teidän poikanne. Toisekseen, jokaiselle on varattuna salissa yksi paikka. Koko sali on aika täynnä, kuten huomaatte.'
'Minähän sanoin, ettet ymmärtäisi. Ja tuolla ohjaajan luona on paikka vielä. Voithan mennä sinne.'
'Joo, en ymmärrä. Ja valitettavasti en aio vaihtaa paikkaa, jotta teidän pyyhkeenne saisi oman kaksi neliötä.'
'Se on hyvin arvokas pyyhe.' Rouva ojensi kättään. Keltapohjainen renessanssinrunsas kukkakuviopyyhe levähti auki. Minusta se oli mauton.
'Käänny sitten edes eteenpäin, äläkä tuijota minua', rouva kivahti. Sotatila oli selvästikin julistettu yksipuolisesti.

Silloin tällöin vilkaisin ohjelman aikana vierustoveriani. Lihava hän ei ollut, vaan enemmänkin kuivakka. Lihaskuntoa ei ollut oikein lainkaan, eikä hän näyttänyt olevan kovin kiinnostunut sitä enempää saamaankaan. Hän teki kaikki liikkeet puolihuolimattomasti, vajaasti, tai jätti kokonaan tekemättä. Hän keskittyi kovin vähän tekemään oikeastaan mitään, ja joka kerta, kun jokin liike koski päätä tai hiuksia, hän laski välittömästi painot maahan ja korjasi kampaustaan pienellä liikkellä takaraivolta ylöspäin. Aina ohjelman eri lihasryhmäkappaleiden välillä hän lisäsi hiukan huulipunaa. Ja kuitenkaan, hän ei ärsyttänyt minua laisinkaan. Enemmänkin säälin häntä, koska tajusin yhtäkkiä, ettei hän osaa antaa itselleen lupaa olla ruma. Hänen ajatusmaailmassaan ei ole mahdollisuutta nostaa painoja, hiota, irvistää, puhista, muuttua punaiseksi, väsyä, huohottaa. Hänen maailmansa on sellainen, jossa kaiken pitää näyttää helpon vaivattomalta ja kätevältä. Sellaiselta, jossa huulipunan pitää olla tiptop jopa kesken kuntosalirääkkiä. Miksi? Minkälaisena näkee ihminen itsensä, millaisena hän pitää omaa arvoaan, jos koskaan ei saa näyttää muulta kuin hyvältä. Millä hän on omasta mielestään päässyt siihen, mitä on? Mitä hän katsoo olevansa? Millä siinä pysyvänsä?

Pelokas naisparka.

Ohjelman loputtua, kun kannoimme painoja takaisin varastoon, hän odotti takanani selvästi ärtyneenä jonottamiseen.
'Te miehet olette vaikeita', hän totesi ja käveli empimättä edelleni.
'Sinä haiset hielle', hän lisäsi.
'Tiedän. Teidänkin kannattaisi joskus kokeilla.'