(Nuoren) opettajan varaventtiili

Taas viikko työtä ohi.

Viime viikonloppuna huomasin tulleeni vanhaksi mieheksi. En ymmärtänytkään, kuinka kauan minulta nykyisin kestää toeta krapulasta. Kun kapakoita oli kierretty viisi - kuusi, katsoin parhaaksi lähteä kotiin, mutta miten sinne pääsin, en tiedä vieläkään. Että sikseensä hyvä viettää viikonloput pupun kanssa torpalla umpihangessa. Minnekään sieltä ei pääse, ja kun hankien korkeus tänä talvena on mitä on, ei lapioiduilta poluilta pääse isommin eksymäänkään.

Olen lainannut kirjastosta kahdeksan kirjaa mökkilukemisiksi. Pupu on taas lauantain mehiläisenhoitokurssilla ja minä vietän lauantain yksinäni. Ajattelin ostaa alkosta hyvän ja ylitäyteläisen punaviinin ja lueskella kirjojani viherhuoneen lämmössä samalla kun yritän olla ottamatta huomioon mököttävää koiraa. Se kun tapaa nykyään seistä viherhuoneen ikkunoiden ulkopuolella keppi suussaan ja vihata maailmaa, koska se ei heitä hänelle keppiä koko ajan. Sellaista ei sen mielestä tarvisisi pienen eläimen sietää.

Mä alan olla todella huolissani meidän alkoholinkäytöstä; sitä kun näyttää kuluvan koko ajan vähemmän ja vähemmän. Täytyi ihan pyytää ystäviä syömään täksi illaksi ja luvattua lähteä niiden kanssa ulos, jotta saisi kulutusta nostettua suomalaiseen keskikulutukseen. Pupukin lupasi lähteä mukaan.

Ehkäpä illalla tavataan baarissa!

Tänään oli punnitus ja olin laihtunut kuussa tasan kilon!

Olen osallistunut tämän kouluvuoden opehuoneen laihdutusrinkiin. Jokaiselle määriteltiin tavoitepaino ja joka kuukausi on punnitus. Laihtumista tulisi tapahtua kuussa joko kilo tai sitten tietty prosenttimäärä omasta massasta. Jos paino ei laske, joutuu maksamaan sakkoa yhteiskassaan.

Olen loka-marraskuusta laihtunut reilu viitisen kiloa. Tapaan käydä Elixiassa kolmisen kertaa viikossa. Salilla ollessani tapaan suosia TotalCombat-, Robe ja Swat-tunteja, sekä ajoittain käyn vielä Powerissa, jotta lihasmassa pysyisi samana eikä katoaisi. Tiedän, että pitäisi harrastaa jotakin matalampisykkeistä puuhaa, kuten hölkkää, mutta tämä talvi ei ole ollut siihen oikein sopiva säiden puolesta. jRuokavalio on myös muuttunut jonkin verran. Koskaan en ole syönyt paljoa rasvaista ruokaa tai karkkia, mutta nyt popsimme entistä enemmän kasviksia ja vihanneksia. Leipää, riisiä tai perunaa emme syö oikein koskaan. Ei niin, että kaihtaisin niitä ravinnollisista syistä, vaan en ole ollut oikein koskaan potun ystävä. Mieluummin teen ruoan lisäkkeeksi salaatin. Alkoholia käytän vain viikonloppuisin, jolloin juomme pupun kanssa maalla punaviiniä. Senkin menekki on hälyttävästi laskenut.

Eka kuukausina laihtuminen oli nopeampaa - lieneekö syynä nesteen poistuminen tms., mutta tässä kuussa näyttää tulleen tilalle puoli kiloa lisää. Tympäisee. Vaikka tiedän, että läski vaihtuu painavampaan lihakseen, tahtoisin silti saada painoa alas ainakin toiset viisi kiloa. Litteä vatsakaan ei olisi pahasta...

Millä saan painoa pudotettua niin, että elämä silti säilyisi kivana? Laihdutuskuurit eivät kiinnosta ja muutakin elämää löytyy kuin pelkkä salilla asuminen.

Seiskaluokkalainen rasavilli poika aloitti kirjaesitelmänsä: "Niin kuin kaikki tietää, voidaan kaikki heteromiehet jakaa tarkalleen kahteen osaan sen mukaan mistä ne tykkää ja mihin huomio ekaksi kiinnittyy."

(Tässä vaiheessa opettaja meinasi alkaa nikotella, mutta päätti kuitenkin odottaa jatkoa.)

Oppilas jatkoi: "Jako on päivänselvä ja luonnollinen, nimittäin jako fudis- ja lätkämiehiin."

Kävin katsomassa Turun ylioppilasteatterin näytelmän Reviiri. Täytyy sanoa, että harvoin on nähnyt siinä paikassa sillä tavalla minuun visuaalisesti tehoavaa näytelmää. Takaseinän taulu oli hieno idea, joskin sitäkin olisi voinut tuoda enemmän esille, kuten myös toisen näytöksen roikkuvat tukit. Samoin näyttelijöistä löytyi käsittämättömän paljon energiaa, joka nosti esitystä siivilleen. Varsinkin Jaakko Kanniainen sekä Minna Sirkkilä olivat sen sortin esiintyjiä, joita tahtoisin kyllä seurata uudemmankin kerran.

Kuitenkin esityksen jälkeen minulla oli hiukan typerä olo. Koko liki kaksituntisen energiamyrskyn; kantaaottavuuden, mielipideputken, julistuksen jälkeen en vieläkään ymmärtänyt, mitä mieltä oltiin ja mistä asiasta. Tuntuu kuin koko juttu olisi tehty aiheesta, josta tekijäryhmällä ja varsinkaan käsikirjoittajalla ei ole minkäänlaista käsitystä ja johon heillä ei ole sen suurempaa kosketuspintaa. Kovasti oltiin asioista Jotakin Mieltä, mutta vaikutti, että mieltä oltiin vain siksi, että jotakin mieltä kuuluu olla. Ei sen enempää.

Mitä yhteyttä voi valtion maksamalla opintorahalla opiskelevilla olla raskaassa työssä puurtavien duunareiden kanssa? Olisiko Mannerheim-masturbaatio tullut ollenkaan mukaan ilman lähivuosien Mannerheim-kuvan romuttamista? Sehän tuntuu olevan nuorten teatterintekijöiden suosikkikohde juuri nyt... Jo pelkästään osa nuorten yllä olevista työhaalareista, vöillä aistikkaasti uumalta kiristetyistä, vaikutti falskilta, kun nyt todennäköistä on se, ettei yksikään heistä ole koskaan tehdastyötä tehnyt...

Älkää ymmärtäkö väärin; en toki tarkoita sitä, että näyttelijän täytyisi olla esittämänsä alan ekspertti, ei toki. Mutta soisin edes jotakin tietoa ja kosketuspintaa sen suhteen, mistä puhutaan. Voiko parikymppinen, suojattua elämää elävä taideopiskelija ihan oikeasti tehdä näytelmän viisikymppisen rasvakouran elinolosuhteista? Sujuisiko uskottavammin näytelmä parikymppisen taideopiskelijan elämästä ja sen odotuksista?

Jollakin tavalla näytelmää hallitsi myös runsaudenpula. Tuntuu kuin lopputyöhön olisi karisteltu jokainen ajatuksenpoikanen, joka ohjaaja-käsikirjoittajalla on opiskeluajalla ollut. Niinpä juttu hyppii vimmatulla vauhdilla asiasta toiseen ja Jotakin Mieltä ollaan koululaitoksesta, markkinataloudesta, tuottavuudesta, uskonnosta ja monista muista osa-alueista. Ehkä jotakin olisi kannattanut jättää välistä ja keskittyä jäljelle jääneisiin syvemmin. Ja ehkä se banaani-idea ei oikein kantanut noin pitkään...

Pidän siitä, että esityksen jälkeen minulle jää kysyvä olo. Niin kuuluukin olla; esityksen täytyy olla haastava ja osin todella vaikeakin. Mutta mistä olo syntyy, on sitten asia erikseen. Nyt en osannut olla jutun kanssa en samaa enkä eri mieltä, sillä en ymmärtänyt, mitä sillä tahdottiin sanoa. Ja mistä asiasta.

Ja tietenkin, tietenkin minä nikkaroin tälläkin viikolla pupun kanssa. Lauantaina pupu meni mehiläiskurssille ja minulla oli luppoaikaa viitisen tuntia. Pidin kiirettä ja sain kuin sainkin pupun yllätettyä saamalla kattorakenteet valmiiksi. Ne pitää vielä käsitellä valkoisella puunsuojalla ennen kennolevyjen asentamista, sillä muuten tumma puu kuulemma kerää niin paljon auringon säteilyä, että se haurastuttaa muovilevyt rikki.

Sunnuntaina tehtiin pupun kanssa päädyt valmiiksi. Mielestäni tuo puolipyöreä ikkuna on aikas hieno tuossa päädyssä! Oikealla näkyvä pääty on viime syksyllä valmistunut viherhuone, jossa jo nyt auringonpaisteella lämpötila nousi jopa pariinkymmeneen asteeseen. Kelpasi siinä taukoa pitää ja nauttia punssia sekä nauttia lämmöstä ja hyvästä seurasta.

Maalla unohtuvat aina kaikki harmit. Tänä perjantaina pupu pääsi paljon aiemmin töistä, joten hän oli pakannut auton ja tuli minua koululle vastaan. Niinpä me lähdettiin matkaan puolenpäivän jälkeen huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja illalla riideltiin.

Mikä siinä on että näemmä työviikon jälkeen on alkuun hermot pinnassa. Ei me koskaan kinata mistään isosta asiasta - ei, pitääpä vain hiukan ikävästi lohkaista toisen toiminnasta, jättää vastaamatta viattomaan kysymykseen tai tahallaan ymmärtää toistaan väärin. Kai se on jonkinlaista väsymyksen purkautumista. Onneksi meillä on tapana sanoa suoraan, kun sietokyky täyttyy. Muutamia kavereita katsellessa ihmetyttää se, kuinka paljon toinen suostuu ottamaan paskaa niskaansa. Meillä aika äkkiä jompikumpi kertoo: "Ei mulle saa sanoa tuolla lailla."

Mutta kaikki eripura katosi aika nopsaan ja yhdessä ryhdyttiin lämmittämään saunaa ja tekemään ruokaa, jonka minä pilasin ylenpalttisella pippurin käytöllä.

Lumen määrä ihmetyttää. Navetan katto oli tipauttanut kuormansa alas ja nyt puuliiteriin on kovin vaikea päästä. Mutta toisaalta, kerrankin on joku yhteinen puheenaihe, jolla voi aloittaa keskustelun täysin tuntemattomienkin kanssa. Samoin on helppoa mennä kyläilemään naapureihin, kun jutustelun voi aina aloittaa sillä, kuinka "tultiin katsomaan, miten teidän navetta/sauna/kärryvaja/liiteri kestää".

Jollakin kierolla ja salaperäisellä tavalla olen pahoillani siitä, ettei arkkipiispaksi valittu sitä toista ehdokasta.

Minua on oikeastaan harmittanut koko viikon.

Viime viikon torstaina vararehtori tuli vaihtamaan muutaman sanan. Hän kertoi, että eräs työkavereistani oli tullut kertomaan hänelle, että minä julkaisisin Facebook-statuksessani sellaisia tietoja oppilaista, huoltajista sekä koulun toiminnasta, joita siellä ei saisi julkaista.

Häkellyin ihan enkä tiennyt mitä sanoa. Seuraavaksi minulla oli hyppytunti ja kahlasin läpi kaikki statuspäivitykseni. Valtaosa työhön liittyvistä päivityksistäni on luokkaa "Aboa menee opettamaan konditionaalia" tai "Aboaa harmittaa, kun luokka ei ollut tehnyt kirjaesitelmiään". Ainoa, missä millään tavalla viitattiin yksittäiseen tapahtumaan oli päivitys "Aboa selitti kiukkuiselle huoltajalle, miksi ei voi antaa lapselle jokaviikkoista tukiopetusta". Ei muuta.

Olen todella tarkka facebook-päivitysten kanssa. En missään nimessä kirjoita sinne puoliakaan niistä asioista, joita kommentoin nimimerkin takaa täällä. Lisäksi pidän aika kovaa rimaa siinä, keitä hyväksyn ystävikseni, ja raja meneekin yleensä siinä, olisiko minun mahdollista soittaa ja kysyä ko. ihmistä kahville. Oppilaita tai huoltajia ei kavereina ole.

Printtasin kaikki päivitykseni ulos ja vein ne vararehtorille, joka lupasi kurkata ne läpi. Sen jälkeen päivitin statukseni kiukkuisena ja kerroin tapahtuneesta. Seuraavana päivänä olinkin saanut yksityisviestin. Sen oli lähettänyt se opettaja, joka oli asiasta vararehtorille kertonut. Hän pysyi kannassaan ja puolusti ilmiantopäätöstään sillä, että kukaan ei koskaan tiedä, kuka statuspäivityksiäni pääsee vaikka kaverin koneelta kurkkaamaan (täysin totta); sillä, että työkaverit ymmärtävät, kenestä oppilaasta on kyse (joka tapauksessahan opettajainhuoneessa puhutaan oppilaiden työskentelsytä ja sen tukemisesta) sekä sillä, että en aina kommentoi työtäni positiivisesti.

Herrajumala. Kuuluuko minun ihan oikeasti vapaa-ajalla sosiaalisessa mediassa kommentoida vain kivoja juttuja kouluelämästä? Eikö minulla ole sananvapautta kertoa omista tuntemuksistani ja vaikutelmista? Siitä, että luokkakoot ovat isoja ja huoltajat vaativat paljon?

Ja miksi työkaveri ei kertonut minulle suoraan, jos tilanne harmitti? Siitä olisi ehkä saanut hedelmällisen keskustelun aikaiseksi. Kun hän otti mukaan työnantajan edustajan, juttu siirtyi mielestäni seuraavalle tasolle. Kun lisäksi maanantaina kysyin vararehtorilta, oliko hän printtiäni katsonut, hän sanoi, ettei ota niihin kantaa. Eli minun työskentelyäni sekä ammattitaitoani ja eettisyyttäni arvostellaan ja minun oletetaan julkaisseen salassapidettävää tietoa, mutta kun yritän esittää jotakin puolustuksekseni, ei sitä kommentoida. Eikö minulla ole oikeuksia tässä asiassa ollenkaan? Kävikö Kafka kylässä meilläkin?

En ole vielä silmäkkäin nähnyt tätä työkaveria, mutta en oikein tiedä, miten häneen suhtautua. Hän on ollut minusta oikein mukava ja hauska, mutta en voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En myöskään tiedä, olenko omassa mielessäni paisutellut asiaa liikaa, mutta harmituksen määrä on aika kova.