(Nuoren) opettajan varaventtiili

Oltiin torpalla reilu viikko. Kivaa oli.

Koska viime kevännä talon edusta oli kostea, mutainen ja upottava, kaivinkone kaiveli siitä pois 30 sentin kerroksen ja kuorma-auto toi tilalle 40 tonnia soraa ja sepeliä.

Tajuatteko, 40 tonnia? Neljäkymmentä tuhatta kiloa. Minä en tajunnut, paitsi vasta sitten kun olin pupun kanssa lapiolla ja kottikärryllä levitellyt kuorman pitkin pihaa. Sitten ymmärsin, kuinka paljon painaa paljon.

Kaikenlaista pientä tuli väkerretyksi. Portaat etupihan muurin kylkeen, hiekkakäytäviä kasvimaalle, loput nurkkakotelot... Suurin urakka oli ulkovessan, kompostikäymälän panelointi. Nyt paikka on nätti ja siisti. Siinä on kaksi ikkunaa, messinkilamppu ja seinillä Eurooppalaisten kuninkaallisten kuvia kultakehyksissä. Ensi kesänä ystävättäremme on luvannut maalata tiiliseinään freskon. Tai seccon, mikäli kalkitsemme seinän etukäteen. Kuinka kiva tuleekaan olemaan kakkia freskon katveessa katsellen sisäsiittoisen näköisiä kruununperillisiä!

Vieraita on käynyt aika paljon, jokainen heistä tervetullut. Koko talven ollaan haaveiltu, kuinka torpalle voisi kutsua tuttuja syömään mansikkakakkua ja aika moni on jo piipahtanut. Hyvä niin. Kyllä me saadaan pupun kanssa katsella toisiamme ihan tarpeeksi..

Nyt alkoi remontti toisessa asunnossa ja oli pakko palata kotiin neuvottelemaan kirvesmiehen kanssa. Itse asiassa remontin piti alkaa alun perin kesäkuussa ja sitten viimeistään heinäkuun alussa, mutta aina kirvesmies on soittanut kertoakseen, että aikataulu hiukan venyy. Meillä alkaa paniikki iskeä, koska syyskuun alussa kaiken pitäisi olla valmista. Kun lainaa pitää lyhentää koko ajan, ei olisi varaa makuuttaa asuntoa tyhjänä.

Vuokralainenkin pitäisi etsiä. Naapuri sanoi pihaan tulleen jonkun nuoren tytön kyselemään vuokrattavia asuntoja. Hänelle oli annettu minun yhteystietoni, mutta hän ei ole ottanut yhteyttä. Sääli. Tyttö tuntui naapurin kertomuksen mukaan hauskalta ihmiseltä. harvoin tapaa ketään, joka etsii kivan näköisiä kulmakuntia ja aktiivisesti etsii sieltä kodin paikkaa.

Mutta nyt lienee aika varata parturiaika ja sliipata kuntalo taas edustuskuntoon. Kolmen päivän parransänki ja Oasis-kuntoon venynyt tukka lienevät niin last-season. Tahtoo tavata tuttuja. Istua ulkokahviloissa. Kuulla juorut. Jokohan krapulaisen ystävättären mahdollinen potentiaali poikaystäväkandidaattiehdokas on muuttunut vakavastiotettavaksi?

Eilen oli kiirus päivä. Aamulla palattiin kotiin Pohjois-Suomen kiertueelta, purettiin laukut, pestiin pyykki ja asetuttiin taloksi. Päivällä käytiin tilaamassa rautakaupasta 60 gyproc-levyä, jumalattomasti eristeitä ja aivan tolkuttomasti. Remontti vuokrattavassa asunnossa alkaa.

Iltapäivällä käytiin katsastamassa tuttujen vauva, joka oli syntynyt jo kesäkuun alkupuolella. Ihan pienenpieni nyyti, söpö kuin mikä ja rauhallinen. Tillitti vain maailmaa kauniilla silmillään ja opetteli kohdistamaan katsettaan tärkeisiin paikkoihin, kuten äitinsä kainaloon, isän sieraimeen ja minun psykedeeliskuvioiseen paitaani. Minun vauvakuumeeni nousi potenssiin äks!

Iltapäivällä raivattiin vielä hieman asuntoa, koska serkkupoikani saapui yökylään yhdessä vaimonsa kanssa joka on raskaana. Ja hersyvän hauska. Istuttiin iltaa puolilleöihin, kunnes oltiin rättiväsyneitä ja mentiin nukkumaan. Paitsi minä. Jostakin kumman syystä olin äärimmäisen pirteä ja ei-uninen ja hikinen ja ärtyisä. Valvoin neljään.

Kahdeksalta soi puhelin ja rautakauppasetä ilmoitti olevansa kadulla. Riipaisimme vaatteet yllemme ja juoksimme ottamaan tavaraa vastaan. Auto ei mahtunut taloyhtiön portista sisään ja meidän piti kantaa kaikki sisään kadulta asti. Kuusikymmentä levyä, kukin 30 kiloa on yhteensä 1800 kiloa, eikös vain..? Siihen päälle eristevillasäkit ja kakkoskakkoset.

Tällä hetkellä olen koneen äärellä, vihaan tasapuolisesti kaikkea ja kaikkia. Kohta pitäisi pakata ja lähteä torpalle. Sinnehän tulee huomenna sepelikuorma, joka toki pitää levitellä ajotielle.

Että tällainen on opettajan kesäloma. Alkaisivat pian työt että pääsisi lepäämään puberteettihirmujen pariin!

Opetin 11-vuotiasta kummipoikaani hakkaamaan halkoja, niin kuin oma paappani opetti minua kauan kauan sitten. Päätin, että en korjaa tai opeta, vaan kannustan ja opastan.

Poika piti halonhakkuusta. Sanoi sen olevan jännää ja rentoa puuhaa. Ohimennen tuli hiukan keskusteltua avioerosta ja sen herättämistä tunteista, isoäitini (hänen 'vanhan mummansa') kuolemasta; siitä, että on ihan ok surra asioita ja että kannattaa olla lyömättä oksankohtaan ja silloin kun lyö väärään paikkaan, halko itse ikään kuin näyttää, mihin kohtaan se pitäisi murtaa. Jossakin vaiheessa lapsi päätti säästää rahaa oman kirveen ostoon, jotta kotonakin voisi hakata halkoja.

Lopuksi lapsi kertoi, kuinka hänellä oli ollut hauskempaa kuin pleikkarilla pelatessa ja että nyt oli ollut kivaa, kun ei ollut tarvinnut kilpailla 'niin kuin iskän kanssa, kun se aina haluaa kilpailla vaikka se itte tietää että voittaa, mutta haluu silti'. Kuka aikuinen ihan oikeasti tahtoo säännöllisesti voittaa kymmenvuotiaan lapsen?

Aamuyöllä koira herätti haluamalla ulos. Ei sillä hätä ollut, nuuskutti vain yönhajuista kanervaa ja heilutti ystävällisesti häntäänsä kaukana kukkuvalle käelle. Joki puhalsi usvaa heräilevälle järvelle. Pupu nukkui sisällä ja minä tunsin itseni hyvin onnelliseksi. Koira haistoi mustikanraakiletta ja tyynellä vedellä ui sorsapoikue.

Kotona Koillismaalla asiat olivat kuin ennenkin. Väki muuttaa etelään, kaikki vähänkin vanhat ja kauniit rakennukset puretaan ja kunnanisien suuressa viisaudessaan kaavoittamat kaksi (!) automarkettia ovat tappaneet jo kaksi kolmannesta keskustan pikkuliikkeistä. Toivottavasti nauttivat herrat lahjuksistaan, koska ihan ilmaiseksi ei tällaista kaavanmuutosta varmasti tehty.

Majoittauduimme mökille ja seuranamme oli sisareni lastensa ja uuden miehensä kanssa. Entinen karkasi työkaverinsa mukaan 24 avioliittovuoden jälkeen. Hän näkee nykyään kolmea lastaan epäsäännöllisesti, selittää olleensa aiemmin sittenkin aika onneton ja elävänsä nykyään ihan itseään varten. Ensiksi piti vaihtaa perheauto sporttisempaan. Kohta tulee viisikymmentä täyteen.

Uusi onkin ihan erilainen. Hän näyttää etäisesti Jouko Turkalta, on metallialalla, kuuntelee sisareni lapsia keskittyneesti, harrastaa heidän kanssaan, ostaa siskolleni kukkia ihan muuten vain ja tulee hyvin juttuun koko suvun kanssa. Sisareni myhäilyn perusteella myös muut osa-alueet tulevat hyvin hoidetuksi. Miksei kukaan osaa valita tällaista heti alkuun? Miksi jokaisen pitää käydä läpi kaikki törtöt, öykkärit ja kusipäät, ennen kuin löytää näitä järkeviä?

Matkattiin pupun kanssa pohjoiseen Keski-Suomen kautta ja yövyttiin Jyväskylässä. Jännittävä paikka. Jollakin tavalla nuoren oloinen, salaperäinen ja erilainen kaupunki. Olisi hienoa joskus tutustua siihen paikkaan oikein kunnolla paikallisoppaan kanssa, niin että näkisi nekin asiat, joita turisti ei huomaa, mutta joihin paikallinen kiinnittää aina huomiotaan.

Meidän paikallisoppaamme ei ollut paikalla. Vanha ystäväni asuu Jyskylässä ja olisin halunnut esitellyt pupun hänelle, mutta harmiksemme hän olikin juuri silloin vanhempiensa luona. Ruokapaikan hän tekstiviestitse neuvoi. sen kokoista pizzaa ei ihan oikeasti voi syödä kukaan!

Meillä on ihan oma suhde Jyväskylään, koska ihan sattumalta tapasimme siellä kohta viisi vuotta sitten. Se tarina on muistaakseni jossakin muualla päin tätä blogia...

Vähän kurja juttu oli hotelli. Varasimme hotellihuoneen, josta käytettiin nimeä 'economy', joka tarkoitti lähinnä läävää. Suihkun kaakelit olivat halki ja haisivat, huone oli tosi pieni, tekstiilit likaiset ja sängyt kitisivät nukkujan painosta. Mennessämme hotellin terassille oluelle otimme koiran mukaan. Ulkona oli vain kaksi pariskuntaa meidän lisäksemme. Kysyimme, olisiko mahdollista olla vilkkaan tien varrella sijaitsevalla terassilla koiran kanssa ja siihen suostuttiin. Tilattuamme meille tultiin kertomaan, että meidän pitää siirtyä laitimmaiseen pöytään. Hetken päästä tarkoilija kertoi, että meidän pitää poistua kokonaan ja että hänen pitää desinfioida kaikki pöydät.

Jessus! Ottä meidän kahden nyrkin kokoinen russelimme saastutti ravintolan. Ei esimerkiksi viereinen tie... Ei sinänsä, säännöt ovat sääntöjä, mutta meitä harmitti se, että säännöt muuttuivat koko ajan. Lieneekö ravintoloitsija ollut kissaihminen?

Puolustukseksi täytyy sanoa, että respan täti oli maailman sydämellisin ihminen. Jos käytte Jyväskylässä ja menette rautatieaseman lähellä olevaan isoon hotelliin, etsikää käsiinne Marja-Leena. Näette, millaista on loistava asiakaspalvelu. Harvoinpa koirakin lausutaan tervetulleeksi..

Jyväskylästä jatkoimme aamulla ilman sen suurempaa matkasuunnitelmaa. Osaan jo odottaa meidän jokakesäisiä autoreissujamme. On ihanaa ajella pitkin kesäistä Suomea, bongata nähtävyyksiä ja paikallisia erikoisuuksia.

Hei, te vinkujat joiden mielestä kaikki must sijaitsee vain Suomen rajojen ulkopuolella. Unohtakaa Berliini ja Praha. Trendsetter kertoo että ensi kesän ehdoton juttu ovat kotimaiset kanavat.

Oltiin pupun kanssa neljä päivää mökillä. Pupu kuopsutti kasvimaata ja kitki perennapenkkejä, minä asensin saunaeteiseen yhden lampun ja pistorasian lisää. Yhdessä kuullotettiin toisen kamarin seinät valkolakalla. Eilen kävi kaivinkone mylläämässä pihaa. Nyt meillä on omenatarhan paikka ja aitan takana koristelammen pohja odottamassa. Sille alueelle pupu alkaa koota hitaasti ja huolella japanilaista puutarhaa.

Alun perin kauhistuin ajatusta orienttipihasta suomalaisen torpan ympäristössä. Mutta pupu oli katsonut sopivan paikan, johon kaivinkone kokosi pienen mäenkin. Nyt puutarha tulee sellaiseen paikkaan, jonne ei näe oikein mistään, vaan vasta harhaillessaan pihassa voi yhtäkkiä huomata joutuneensa lummelampien ja kirsikkapuiden katveeseen. Myöskään punamullattava torppa ei näy siihen puutarhaan, joten molemminpuolinen harmonia on taattu. Laitan nähtäväksenne kuvan alueesta nyt. Kymmenen vuoden kuluttua tulee päivitetty versio. Kyllä te sitten olette yllättyneitä!

Muuten olemme viettäneet aikaa hiukan liian paljon kahdestaan. Molemmat ärähtelemme toisillemme ihan pikkuasioista, mutta huomaamme tilanteen itse ja pyydämme anteeksi. Tilannetta ei parantane se, että tänään lähdemme autoilemaan vanhempieni luokse kohti Koillismaata. Yksi yö vietetään Jyväskylässä.

Kaveri sanoi ystävänsä lukevan blogiani innokkaana. Jännää, en ole koskaan isommin piitannut hänestä eikä hän minusta, mutta ilmeisesti virtuaali-Aboa on siedettävämpi hahmo. Kuinkahan moni muu tuttu lukee tekstejäni?

Kaikki blogilukuiset ystäväni; ensi kerran kun tapaamme, sanokaa entistä ohjaajatuttuani mukaillen salainen tunnussana 'Hepskukkuu ja munat peppuun'. Siitä tiedän.

Lisään yhden asian aiemmin kirjoittamalleni listalle. Saan olla onnellinen siitä, että minulla on niin hyviä ystäviä kuin minulla on. Kiitos.

Brysselissä ollessamme kävimme pyhän Gudulin kirkossa.

Pyhä Gudul on päässyt pyhimykseksi aika heppoisin perustein. Legendan mukaan hän oli hellä ja lähimmäisrakas nuori nainen, joka piti huolta köyhistä ja sairaista. Kun hän oli kerran matkalla pimeän metsän läpi, paholainen sammutti hänen lyhtynsä estääkseen naisen pääsyn autettavien luo. Enkelit olivat kuitenkin Gudulin puolella ja sytyttivät lyhdyn uudelleen. Että pyhimykseksi pääsee, kun kynttilä sammuu ja syttyy…

Mutta kirkko itsessään oli upea, ja varsinkin sen lasimaalaukset hienot. Kirkon sivukappeli oli rajattu erilliseksi tilaksi ja euron pääsymaksusta sai katsella sen maalauksia ja arvoesineitä.

Ei olisi kannattanut.

Ensimmäisten vitriinien kirkkotekstiilit ovat mielestäni yhtä kuivakan tylsiä kaikkialla, joten niitä en kauaa jaksanut tarkastella. Siirryin seuraavien esineiden pariin. Lasivitriineissä oli kultaisia säilytysrasioita, joissa pidettiin pyhiinjäännöksiä. Ensimmäisiä oli mielenkiintoista katsoa. Siru pyhän Joosefin kädestä, muutama kuitu neitsyt Marian vaatteesta, palanen Jeesuksen ristiä. Mutta mitä pidemmälle reliikkejä tarkastelin, sitä kammottavammiksi ne muuttuivat. Pyhän Anastasioksen alaleuka. Pyhän Sebastianin jalkapöytä. Pyhän Gudulin pääkallo. Koko kirkko oli täynnä kuolleiden ihmisten kappaleita; käsiä, jalkoja, hampaita, jotka olisi pitänyt päästä maatumaan jo aikaa sitten.

Vaikka en enää kirkkoon kuulukaan, ajattelin lämpimästi luterilaisuutta. En oikein ymmärtänyt katolisen kirkon intoa palvoa kuolleita raajoja. Miten reliikkien keräily ja niiden käyttö liittyy kristinuskoon? Miten se eroaa pakanauskonnollisuudesta? Kun lähdimme kirkosta, minulla oli paha olo. Liki oksetti.

Loma on takana ja on aika tulla kotiin. Ja viettää vielä kuusi viikkoa lomaa. Lällällää!

Amsterdamin lentokentällä kiinnitimme pupun kanssa huomiota kahteen mieheen, jotka vaikuttivat olevan pari. Kun pääsimme lentokoneeseen, huomasimme, että minun paikkani oli näiden miesten vieressä, pupun taas käytävän toisella puolen. Miehet olivat venäläisiä ja vaikuttivat hauskoilta. Kunnes erehdyin puhumaan toisen kanssa.

Miehistä nuorempi poistui vessaan ja minä kysäisin toiselta, oliko hänkin opettaja, koska hänellä oli mukanaan kansainvälisen opetuskonferenssin kassi. Hän kertoi olevansa koulutukseen erikoistunut lehtimies. Vaihdoimme muutaman sanan; kerroin meidän olevan opettajia ja siksi kiinnittäneen huomiota kassiin.

Sitten nuorempi mies saapui paikalle. Nousin päästääkseni hänet paikalleen ikkunan ääreen. Venättä en osaa, mutta ymmärsin, että hän oli käsittämättömän mustasukkainen. Hän ärisi ja tiuski, mulkoili minua murhaavasti ja - todennäköisesti - kommentoi olemustani miehelleen, joka yritti parhaansa mukaan lepytellä tätä loukattua leskikeisarinnaa.

Monipolvinen haukkumis- ja hyvittelyrituaali kesti loppulennon. Minä en uskaltanut sanoa enää sanaakaan vierustoverilleni, vaan luin miehekkäästi Jane Austenin Viisastelevaa sydäntä. Vielä lentokentän laukkuhihnalla nuorempi mies tuijotti minua murhaavasti.

Jessus! Täytyy sanoa, että luoja jakaa lahjojaan sittenkin tasapuolisesti. Toinen on ulkomuodoltaan kuin kreikkalainen jumala ja luonteeltaan koleerinen hysteerikko. Minä taas olen pullea jurrikka, mutta ainakin omasta mielestäni pupulleni mukava!

Groningen oli kaunis. Minulle oli tärkeää näyttää pupulle, millaisessa paikassa olin työskennellyt. Hotellikin on todella hieno ja näköala huoneen ikkunasta huikea, kuten kuvasta näkyy.

Tapasimme kaksi työkaveriani, hollantilaisen ja suomalaisen, ja söimme yhdessä Javaanse eetkafeessa, jota suosittelen lämpimästi. Tuntuu uskomattomalta, että maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella, jatkavansa kahdeksan vuotta sitten kesken jäänytttä tarinaa - tai pupun tapauksessa olla kuin olisi aina toisen tuntenut, vaikka tapasi vasta kymmenen minuuttia sitten.

Hollantilainen ystäväni kääntää suomalaisia romaaneja. Pari vuotta sitten ehdotin hänelle käännettäväksi Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaania. Hän piti ajatuksesta, mutta kustantaja ei ollut kiinnostunut. Ajatelkaa; tämän hetken käännetyin suomalainen romaani, josta lehtitietojen mukaan aletaan tehdä elokuvaakin. Eikä kiinnosta! Pyhäinhäväistystä, sanon minä...

Kenelläkään ehdotuksia romaaneista, jotka uppoaisivat alankomaalaisiin?