(Nuoren) opettajan varaventtiili

Olen ottanut tavakseni käydä Elixiassa kolme kertaa viikossa. Kävisin powerissa useamminkin, mutta huomaan, että kroppa ei oikein jaksa sitä. Sääli.

Tapaan olla useimmiten samalla paikalla lähellä ovea, mutta tänään saliin saapuessani paikka oli jo varattu, joten menin pykälää edemmäs. Hiukan ihmettelin sitä, että aiemmin tullut oli tavallaan varannut puolitoista paikkaa laittamalla pyyhkeensä ja juomapullonsa oman lautansa eteen. Koska paikka oli kuitenkin vapaa ja sali täynnä, päätin jäädä siihen. Siirsin pyyhettä, että sain painoni paikalleen.

Juuri ennen tunnin alkua vierustoverini saapui. Hän oli lähempänä kuuttakymmentä oleva nainen, jonka ulkonäkö toi mieleeni elokuvien alkoholisoituneet edustusrouvat. Tiedättehän, mustaksi värjätyt polkkamittaiset hiukset, jotka on jonkin verran tupeerattu ja lakattu ja joihin jätetty pieni valkeanharmaa raita. Jollakin tapaa hän toi mieleeni Eeva Litmasen uskomattoman roolisuorituksen elokuvassa Rakkaudella, Maire. Rouvan kuntoiluvaatteet olivat varmasti kalleimmat, mitä rahalla sai, mutta rouva itse ei selvästikään ollut koskaan liikkunut muualla kuin cocktailjuhlissa. Let's mingle, darling!

Rouva kiinnitti huomiotaan siihen, että että paikka hänen edellään oli varattu. Hän katsoi minua paheksuvasti.
'Huomaan, että olet siirtänyt pyyhettäni, poika', hän sanoi ja noukki pyyhkeen lattialta.
'Joo, se oli vähän tällä paikalla. Piti saada tilaa kympin kiekoille.'
'Sovitaankos, että kysytään, jos tahdotaan koskea sellaiseen, mikä on toisen omaa.'
'Pahoittelen. Piti saada tilaa punnerruksia ja kiekkoja varten'.
'Silti kysytään, poika. Ja olisithan sinä voinut mennä jonnekin muualle. Minä olisin niin tahtonut tilaa ympärilleni, mutta mitäs sinä sellaisesta välittäisit.'
'Ensiksi, en ole teidän poikanne. Toisekseen, jokaiselle on varattuna salissa yksi paikka. Koko sali on aika täynnä, kuten huomaatte.'
'Minähän sanoin, ettet ymmärtäisi. Ja tuolla ohjaajan luona on paikka vielä. Voithan mennä sinne.'
'Joo, en ymmärrä. Ja valitettavasti en aio vaihtaa paikkaa, jotta teidän pyyhkeenne saisi oman kaksi neliötä.'
'Se on hyvin arvokas pyyhe.' Rouva ojensi kättään. Keltapohjainen renessanssinrunsas kukkakuviopyyhe levähti auki. Minusta se oli mauton.
'Käänny sitten edes eteenpäin, äläkä tuijota minua', rouva kivahti. Sotatila oli selvästikin julistettu yksipuolisesti.

Silloin tällöin vilkaisin ohjelman aikana vierustoveriani. Lihava hän ei ollut, vaan enemmänkin kuivakka. Lihaskuntoa ei ollut oikein lainkaan, eikä hän näyttänyt olevan kovin kiinnostunut sitä enempää saamaankaan. Hän teki kaikki liikkeet puolihuolimattomasti, vajaasti, tai jätti kokonaan tekemättä. Hän keskittyi kovin vähän tekemään oikeastaan mitään, ja joka kerta, kun jokin liike koski päätä tai hiuksia, hän laski välittömästi painot maahan ja korjasi kampaustaan pienellä liikkellä takaraivolta ylöspäin. Aina ohjelman eri lihasryhmäkappaleiden välillä hän lisäsi hiukan huulipunaa. Ja kuitenkaan, hän ei ärsyttänyt minua laisinkaan. Enemmänkin säälin häntä, koska tajusin yhtäkkiä, ettei hän osaa antaa itselleen lupaa olla ruma. Hänen ajatusmaailmassaan ei ole mahdollisuutta nostaa painoja, hiota, irvistää, puhista, muuttua punaiseksi, väsyä, huohottaa. Hänen maailmansa on sellainen, jossa kaiken pitää näyttää helpon vaivattomalta ja kätevältä. Sellaiselta, jossa huulipunan pitää olla tiptop jopa kesken kuntosalirääkkiä. Miksi? Minkälaisena näkee ihminen itsensä, millaisena hän pitää omaa arvoaan, jos koskaan ei saa näyttää muulta kuin hyvältä. Millä hän on omasta mielestään päässyt siihen, mitä on? Mitä hän katsoo olevansa? Millä siinä pysyvänsä?

Pelokas naisparka.

Ohjelman loputtua, kun kannoimme painoja takaisin varastoon, hän odotti takanani selvästi ärtyneenä jonottamiseen.
'Te miehet olette vaikeita', hän totesi ja käveli empimättä edelleni.
'Sinä haiset hielle', hän lisäsi.
'Tiedän. Teidänkin kannattaisi joskus kokeilla.'

Pupu lähti viemään koirua vanhempiensa luokse. Appiukko soitteli viime viikolla ja kysyi, josko vastikään eläkkeelle siirtynyt anoppi saisi koiran seurakseen vaikkapa viikoksi. Että olisi vähän seuraa ulkoiluun ja olemiseen. Niinpä meidän koira lähti terapiakiertueelle.

Ja pupu kans. Ensi yö pitäisi nukkua ihan yksinään, mikä lienee hiukan vaikeaa, kun aina nukutaan lusikka-asennossa. Kenenkäs kainaloon minä nyt menen, kun tulee kylmä? Yksin pitää värjötellä, reppanan.

Sikseensä on aika mielenkiintoista, kuinka ajoittain oikein toivoo, että toinen olisi vaikkapa yön poissa kotoa. Että saisi olla vaan ja katsoa juuri niitä tv-ohjelmia ja kanavia, joita tahtoo, hipsutella ympäri asuntoa boksereissaan ja jättää likaisen juomalasin pöydälle. Ja sitten kun toinen ihan oikeasti on poissa, on tylsää. Kun en voi kenenkään kanssa jutella siitä, mitä katsottaisiin. Kun ei ole ketään, ketä ottaa huomioon.

Käytiin eilen katsomassa Raatihuoneen kellarissa näytelmä Seurapiirikuninkaat, kun Rokkihomo oli asiasta vinkannut. Itse luulin, että esitykset olisivat jo loppuneet, mutta onneksi näitä lisäesityksiä löytyi. Kannattaa mennä katsomaan! Juttu pohjautuu Wilden romaaniin Dorian Grayn muotokuva, mutta toteutustapana on nukketeatteri ja näyttelijöitä on vain yksi.

Ja millaista nukketeatteria. Itse Dorian, suurikokoinen kangasnukke oli mielestäni jo alkuun pelottava, saati sitten lopussa. Kaikkein eniten pidin kuitenkin sorminukeista Sibylla-tanssijattaresta, jonka ensirakkauskohtaus yhdessä Dorianin kanssa toi mieleen Marc Chagallin taulut, sekä pelkin sormiliikkein esitetystä luistelukohtauksesta. Menkää äkkiä katsomaan! Esityksiä ei ole enää montaa!

Niin, Rokkis, me pupun kanssa jouduimme lähtemään niin äkkiä, etten ollenkaan ehtinyt kysyä sinun mielipidettäsi, saati Pölhön. Mitäs te piditte?

Oppilaat lukevat Tuntematonta sotilasta, ja minun pitäisi korjata aineita.

Ei jaksatuta.

Olen aina rakastanut saada asiat loppuun. Joka kerta, kun saan tiristettyä viime pisarat pesuainepakkauksesta, kätkettyä purkinlopun aurinkokuivattuja tomaatteja salaatin joukkoon tai lisättyä viimeisen pussin itse kasvatettuja papuja chili con carneen, olen tyytyväinen. Jokainen pieni pussinpohjallinen kauraryynejä rusinoita riisimuroja, muutama rätti pyykkikorissa, purkinpohja maalia ajaa minut hulluuden partaalle. En voi sietää puolinaisia asioita. Loppumaali täytyy maalata äkkiä johonkin, rusinoista keittää soppaa ja puolipitoiset housut heitettävä pyykkiin, jotta saa koneen pyörimään.

Asioitakaan ei saa jättää kesken. Remontin ja rakennusurakan työvaiheita ei saa jättää kesken, vaan aina pitää tehdä tämä taikka tuo valmiiksi ennen kahvitaukoa. Ennen kuin syödään. Ennen kuin mennään saunaan. Ennen kuin käydään nukkumaan. Asiat tehdään loppuun, vaikkakin sitten tapetoitaisiin keittiön seiniä neljän aikaan yöllä. Ei tarvitse sitten enää aamulla jatkaa.

Pupu tietää minun urakkaluonteisuuteni, muttei ole osannut minua siitä parantaa. Joskus itsekin tympäännyn itseeni. Kun ihan hyvin voisi torpalla lopettaakin työt kesken ja hypätä vaikka autoon ja ajaa kaupunkiin pizzalle. Mutta kun aita on vielä kesken ja lipastosta pitäisi raaputella maalit pois.

Poisheittopassioni yltää muun muassa myös vaatteisiin (eihän tuota ole kuitenkaan käyttänyt aikoihin), esineisiin (kerää vain pölyä) ja kirjoihin (teeman käsittely huonoa, enpä usko, että luen uudestaan). Facebookissa harmittelen, kun on tullut hyväksyttyä ystäviksi sellaisia, joiden kanssa en ole ollut aikoihin tekemisissä. Voisikohan kaveriksi hyväksytyn entisen oppilaan pullauttaa joukosta pois? Enhän ole ollut häneen muussa kontaktissa kuin työsuhteessa viisi vuotta sitten.

Aiemmin kodista ei löytynyt yhtäkään koriste-esinettä, mutta pupun ja Afrikka- ja taidelasikokoelman tullessa elämääni jouduin tästä periaatteesta antamaan periksi.

Kannattaisikohan jo hakea apua?

Voitte kuvitella, mikä on koulujen ainoa puheenaihe tänään. Jokaisen oppilasryhmän kanssa olen käynyt tilannetta läpi ja jokainen ryhmä on halunnut puhua tunteitaan auki.

Ja taas minä mietin, missä tämä yhteiskunta menee. Kouluverkkoja karsitaan liki joka kunnassa kustannussäästöjen toivossa. Meidänkään koulullamme, Turun suurimmalla, ei ole minkäänlaisia psykiatri- tai psykologipalveluita käytössään. Kuraattorinkin saimme puolipäiväisesti vasta vuosi sitten. Tuntikehystä leikataan ja opetusryhmiä kasvatetaan jatkuvasti. Paha olo kerääntyy, mutta rahaa säästyy.

Ja sitten, tämänkin päivän Hesarin yleisönosastolla, ehdotellaan, kuinka koulussa pitäisi opettaa enemmän rauhankasvatusta ja ihmistuntemusta. Kuka opettaisi? Missä välissä? Antakaa meille ennemminkin takaisin pienet ryhmät, että saan taas yhteyden oppilaisiin. Että näen pahan olon paremmin. Että ehtisin siihen puuttua. Että jaksaisin sitä ajatella.

Tänä vuonna viiniköynnöskin talvehti ulkona ja kantoi ensimmäistä kertaa satoa. Nyt on keittiön pöydällä kulhollinen rypäleitä, mutta mitä ihmettä niistä voi tehdä?

Noin pienestä määrästä ei kannattane lähteä viiniäkään polkemaan..

Viimeksi sain huvimajan ympärystänkin valmiiksi. Pupu kaivoi käytävien paikat, minä ympäröin ne laudoilla, yhdessä kärräsimme käytävät täyteen soraa ja lopuksi minä haketin mielettömän määrän risua katteeksi tuleville kukkamaille.

Nyt on pupulla tilaa, mihin taas istuttaa.

Plarasin vanhaa puhelinmuistiotani. Löysin sen kirjahyllystä ja päätin katsoa, onko siellä vielä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä.

Tiedoksi teille nuorille: puhelinmuistio on sellainen kirja, johon numeroita merkittiin ylös. Siihen aikaan niitä ei saanut ohjelmoitua muistiin puhelimeen.

Aika paljon oli porukka muuttunut. Osa numeronhaltijoista oli kadonnut elämästäni jonnekin (Missä lienettekään, Pasi H. ja Ismopekka), osan numero oli lakkautettu kuolintapauksen takia (Anteeksi Sebastian, kun en ollut enemmän läsnä silloin kun olisit apua tarvinnut), osa ihmisistä oli aivan tuntemattomia. Kuka ihme on Artur B.? Entä Knuuttila? Joidenkin puhelinten perään tunsin liki kaihoa (Hei hei, Janne G..), jotkut herättivät vieläkin ärtymystä (Peter B, palauta heti Marlene Dietrich -jäähyväiskonserttivideoni! Ja jos sen olet hukannut, hanki piru vie uusi!)

Yhtä numeroa jäin ihmettelemään. Nimen sijaan kirjoittaja oli merkinnyt vain etunimensä ja sanan 'hullu'. Siis tyyliin Hullu-Kalle. Kuka? Yritin miettiä ja pohtia; numerokin tuntui tutulta. Sitten tajusin: ensimmäinen poikaystävänihän se siinä. Silloin jo kolmikymppinen, kuutisentoista vuotta sitten. Hän todellakin määritteli itsensä vallattomaksi, hulluksi, spontaaniksi, kaiken ulkopuolella olevaksi.

Niinpä hän antoikin itselleen luvan pelata eri sääntöjen mukaan: huijata, valehdella, varastaa. Loppujen lopuksi hän huijasi kahdelta liiketoveriltaan näiden omaisuuden ja karkasi kymmeneksi vuodeksi Englantiin verottajaa pakoon, mitäs nyt vähän soitteli minulle, ex-ex-exälleen, pilvessä itsemurhapuheluita. Nekin lopetti, kun tympäännyin kuuntelemaan, kysäisin osoitetta ja lupasin lähettää köyttä, jotta pääsisin kuulemasta näitä jokakuukautisia itkuvinkupuheluita. Syytteiden vanhennuttua hän palasi takaisin, muttei oikein saanut otetta elämän reunasta. Extraa kuulemma jossakin.

En ole oikein koskaan ollut kovin pitkävihainen, mutta häntä en ole vaivautunut tervehtimään kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että hän minun hyvääpäiväälläni mitään tekisi; hän on sen sortin torakka, että aina jotekin pärjää tässä maailmassa. Enpähän ole vieläkään leppynyt niistä huijauksista ja varkauksista, kavereitten rahojen keinottelusta tai siitä, että hänen kadottuaan tuntemattomat korstot pysäyttivät minut ja tiedustelivat miehen olinpaikkaa. En osannut kertoa, mutta kehotin heitä kusemaan miehen päälle minunkin puolestani, jos joskus löytäisivät ja vaikkapa hakkaisivat.

Vahvoja tunteita silloin. Ja nyt minun piti terästää muistiani, että tunnistan miehen puhelinmuistiostani.

Sataa sataa ropisee ja minä olen ihan tilipom.

Haluaisin olla aktiivinen ja Tehdä Asioita ja Harrastaa Jännittäviä Juttuja. Ja sitten kun pääsee töistä, ei isommin jaksakaan tehdä mitään, vaan tyytyy vaan Olemaan. Ja sitten sitä menee maate ja herää ja menee töihin.

Huomenna kuitenkin aktiivistutaan edes hetkeksi. Ostin liput siihen Mamma Mia -musikaaliversioon, joten saa nähdä, miten leffassa hyvältä näyttänyt pätkä toimii lavalla. Ja perjantaina lähdetään Helsinkiin, koska lauantaina pitäisi mennä katsomaan La Cage Aux Folles. Tuntuu vaan hullulta nähdä Rico siinä pääosassa, koska minä miellän hänet aina ja iankaikkisesti perheen pojan rooliin, sillä sitä hän esitti Turun ruotsalaisessa teatterissa samaisessa musikaalissa silloin, kun minä tänne muutin ja debytoin. Vuonna napa.

Ja lauantaina pitäisi mennä baariin. Kumpi on hauskempi, Mama vai Herkules?

Nimim. Epätietoinen

Kävin Stockalla nopeasti ruokaostoksilla. Maksoin ostokseni, heitin kuitin roskikseen, pakkasin tavarat ja menin kotiin. Kiire oli kova, koska pupun veli tulee vaimoineen kylään.

Ruokaa laittaessani huomasin, että yksi ostamistani raaka-aineista oli vanhaa. Päätin soittaa kauppaan ja kertoa asiasta, jotta he ottaisivat tuotteet pois myynnistä, ennen kuin joku iltapäivälehti ne siellä huomaa. Asiakaspalvelussa vastasi mukava myyjä, joka pahoitteli asiaa ja sanoi, että heidän politiikkaansa kuuluu hyvittää tuote. Pidin sitä luonnollisena, sillä tarkoituksenanihan on ostaa tuoretta tavaraa. Se, mistä en ollut ennen kuullut oli se, että jos toimittaisin heille pakkauksen ja kuitin, he hyvittäisivät siitä sata euroa.

Satasen!

Luitko tarkkaan? Missä kuitti on?