Vuorineuvoksetar

Olen ottanut tavakseni käydä Elixiassa kolme kertaa viikossa. Kävisin powerissa useamminkin, mutta huomaan, että kroppa ei oikein jaksa sitä. Sääli.

Tapaan olla useimmiten samalla paikalla lähellä ovea, mutta tänään saliin saapuessani paikka oli jo varattu, joten menin pykälää edemmäs. Hiukan ihmettelin sitä, että aiemmin tullut oli tavallaan varannut puolitoista paikkaa laittamalla pyyhkeensä ja juomapullonsa oman lautansa eteen. Koska paikka oli kuitenkin vapaa ja sali täynnä, päätin jäädä siihen. Siirsin pyyhettä, että sain painoni paikalleen.

Juuri ennen tunnin alkua vierustoverini saapui. Hän oli lähempänä kuuttakymmentä oleva nainen, jonka ulkonäkö toi mieleeni elokuvien alkoholisoituneet edustusrouvat. Tiedättehän, mustaksi värjätyt polkkamittaiset hiukset, jotka on jonkin verran tupeerattu ja lakattu ja joihin jätetty pieni valkeanharmaa raita. Jollakin tapaa hän toi mieleeni Eeva Litmasen uskomattoman roolisuorituksen elokuvassa Rakkaudella, Maire. Rouvan kuntoiluvaatteet olivat varmasti kalleimmat, mitä rahalla sai, mutta rouva itse ei selvästikään ollut koskaan liikkunut muualla kuin cocktailjuhlissa. Let's mingle, darling!

Rouva kiinnitti huomiotaan siihen, että että paikka hänen edellään oli varattu. Hän katsoi minua paheksuvasti.
'Huomaan, että olet siirtänyt pyyhettäni, poika', hän sanoi ja noukki pyyhkeen lattialta.
'Joo, se oli vähän tällä paikalla. Piti saada tilaa kympin kiekoille.'
'Sovitaankos, että kysytään, jos tahdotaan koskea sellaiseen, mikä on toisen omaa.'
'Pahoittelen. Piti saada tilaa punnerruksia ja kiekkoja varten'.
'Silti kysytään, poika. Ja olisithan sinä voinut mennä jonnekin muualle. Minä olisin niin tahtonut tilaa ympärilleni, mutta mitäs sinä sellaisesta välittäisit.'
'Ensiksi, en ole teidän poikanne. Toisekseen, jokaiselle on varattuna salissa yksi paikka. Koko sali on aika täynnä, kuten huomaatte.'
'Minähän sanoin, ettet ymmärtäisi. Ja tuolla ohjaajan luona on paikka vielä. Voithan mennä sinne.'
'Joo, en ymmärrä. Ja valitettavasti en aio vaihtaa paikkaa, jotta teidän pyyhkeenne saisi oman kaksi neliötä.'
'Se on hyvin arvokas pyyhe.' Rouva ojensi kättään. Keltapohjainen renessanssinrunsas kukkakuviopyyhe levähti auki. Minusta se oli mauton.
'Käänny sitten edes eteenpäin, äläkä tuijota minua', rouva kivahti. Sotatila oli selvästikin julistettu yksipuolisesti.

Silloin tällöin vilkaisin ohjelman aikana vierustoveriani. Lihava hän ei ollut, vaan enemmänkin kuivakka. Lihaskuntoa ei ollut oikein lainkaan, eikä hän näyttänyt olevan kovin kiinnostunut sitä enempää saamaankaan. Hän teki kaikki liikkeet puolihuolimattomasti, vajaasti, tai jätti kokonaan tekemättä. Hän keskittyi kovin vähän tekemään oikeastaan mitään, ja joka kerta, kun jokin liike koski päätä tai hiuksia, hän laski välittömästi painot maahan ja korjasi kampaustaan pienellä liikkellä takaraivolta ylöspäin. Aina ohjelman eri lihasryhmäkappaleiden välillä hän lisäsi hiukan huulipunaa. Ja kuitenkaan, hän ei ärsyttänyt minua laisinkaan. Enemmänkin säälin häntä, koska tajusin yhtäkkiä, ettei hän osaa antaa itselleen lupaa olla ruma. Hänen ajatusmaailmassaan ei ole mahdollisuutta nostaa painoja, hiota, irvistää, puhista, muuttua punaiseksi, väsyä, huohottaa. Hänen maailmansa on sellainen, jossa kaiken pitää näyttää helpon vaivattomalta ja kätevältä. Sellaiselta, jossa huulipunan pitää olla tiptop jopa kesken kuntosalirääkkiä. Miksi? Minkälaisena näkee ihminen itsensä, millaisena hän pitää omaa arvoaan, jos koskaan ei saa näyttää muulta kuin hyvältä. Millä hän on omasta mielestään päässyt siihen, mitä on? Mitä hän katsoo olevansa? Millä siinä pysyvänsä?

Pelokas naisparka.

Ohjelman loputtua, kun kannoimme painoja takaisin varastoon, hän odotti takanani selvästi ärtyneenä jonottamiseen.
'Te miehet olette vaikeita', hän totesi ja käveli empimättä edelleni.
'Sinä haiset hielle', hän lisäsi.
'Tiedän. Teidänkin kannattaisi joskus kokeilla.'