Kävin katsomassa Turun ylioppilasteatterin näytelmän Reviiri. Täytyy sanoa, että harvoin on nähnyt siinä paikassa sillä tavalla minuun visuaalisesti tehoavaa näytelmää. Takaseinän taulu oli hieno idea, joskin sitäkin olisi voinut tuoda enemmän esille, kuten myös toisen näytöksen roikkuvat tukit. Samoin näyttelijöistä löytyi käsittämättömän paljon energiaa, joka nosti esitystä siivilleen. Varsinkin Jaakko Kanniainen sekä Minna Sirkkilä olivat sen sortin esiintyjiä, joita tahtoisin kyllä seurata uudemmankin kerran.
Kuitenkin esityksen jälkeen minulla oli hiukan typerä olo. Koko liki kaksituntisen energiamyrskyn; kantaaottavuuden, mielipideputken, julistuksen jälkeen en vieläkään ymmärtänyt, mitä mieltä oltiin ja mistä asiasta. Tuntuu kuin koko juttu olisi tehty aiheesta, josta tekijäryhmällä ja varsinkaan käsikirjoittajalla ei ole minkäänlaista käsitystä ja johon heillä ei ole sen suurempaa kosketuspintaa. Kovasti oltiin asioista Jotakin Mieltä, mutta vaikutti, että mieltä oltiin vain siksi, että jotakin mieltä kuuluu olla. Ei sen enempää.
Mitä yhteyttä voi valtion maksamalla opintorahalla opiskelevilla olla raskaassa työssä puurtavien duunareiden kanssa? Olisiko Mannerheim-masturbaatio tullut ollenkaan mukaan ilman lähivuosien Mannerheim-kuvan romuttamista? Sehän tuntuu olevan nuorten teatterintekijöiden suosikkikohde juuri nyt... Jo pelkästään osa nuorten yllä olevista työhaalareista, vöillä aistikkaasti uumalta kiristetyistä, vaikutti falskilta, kun nyt todennäköistä on se, ettei yksikään heistä ole koskaan tehdastyötä tehnyt...
Älkää ymmärtäkö väärin; en toki tarkoita sitä, että näyttelijän täytyisi olla esittämänsä alan ekspertti, ei toki. Mutta soisin edes jotakin tietoa ja kosketuspintaa sen suhteen, mistä puhutaan. Voiko parikymppinen, suojattua elämää elävä taideopiskelija ihan oikeasti tehdä näytelmän viisikymppisen rasvakouran elinolosuhteista? Sujuisiko uskottavammin näytelmä parikymppisen taideopiskelijan elämästä ja sen odotuksista?
Jollakin tavalla näytelmää hallitsi myös runsaudenpula. Tuntuu kuin lopputyöhön olisi karisteltu jokainen ajatuksenpoikanen, joka ohjaaja-käsikirjoittajalla on opiskeluajalla ollut. Niinpä juttu hyppii vimmatulla vauhdilla asiasta toiseen ja Jotakin Mieltä ollaan koululaitoksesta, markkinataloudesta, tuottavuudesta, uskonnosta ja monista muista osa-alueista. Ehkä jotakin olisi kannattanut jättää välistä ja keskittyä jäljelle jääneisiin syvemmin. Ja ehkä se banaani-idea ei oikein kantanut noin pitkään...
Pidän siitä, että esityksen jälkeen minulle jää kysyvä olo. Niin kuuluukin olla; esityksen täytyy olla haastava ja osin todella vaikeakin. Mutta mistä olo syntyy, on sitten asia erikseen. Nyt en osannut olla jutun kanssa en samaa enkä eri mieltä, sillä en ymmärtänyt, mitä sillä tahdottiin sanoa. Ja mistä asiasta.
