Sunnuntain Hesarissa oli Merete Mazzarellan haastattelu. Aiheen antoi Mazzarellan uusin kirja När vi spelade Afrikas Stjärna , joka ilmestyy suomennettuna huhtikuussa. Siinä hän käsittelee lehtijutun mukaan perhesuhteita; anoppi-miniä, isoäiti- lapsenlapsi, äiti – aikuinen lapsi.
Vaikutti mielenkiintoiselta ja niin monen munkin mielestä, kirjastossa näyttää olevan 123 ihmisen jono ja kirjoja on vain 13.
Vaikka omia lapsia ei olekaan, tai ehkä juuri siksi, minua kiinnostaa muiden ihmisten mielipiteet nykykasvatuksesta, siitä millä lailla lapsia huomioidaan tai ei huomioida perhepiirissä.
Mazzarella on tunnettu kulmikkaista mielipiteistään, hän ei ole lagom eikä suostu olemaan sovinnainen. Toisaalta oma käsitykseni on, että hän ei myöskään provosoi saadakseen huomiota, hän vain on jotain mieltä. Lehtijutussa häntä verrattiin Henrin Tikkaseen, joka aikanaan kirjoitti omasta ja perheensä elämästä niin että monilla kahvit läiskyi husiksen kulttuurisivuille puhtaasta järkytyksestä.
Minusta on ihan terveellistä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät erityisesti kerjää huomiota, eivät halua miellyttää, mutta eivät myöskään alistu median luomaan häirikkörooliin, vaan tekevät ja sanovat niin kuin tuntevat. Koska en vielä ole lukenut kirjaa, on vaikeaa sanoa sen enempää, kuin että on hyvä, että joku purkaa myyttiä isovanhemmuuden auvosta myös kaunokirjallisesti. Yleisönosastoillahan välillä näkyy purkauksia suuntaan ja toiseen, mutta ne vaikuttavat juuri sellaisilta täysin kypsien ihmisten raivolta.
Aikanaan kun veljenlapseni olivat pienempiä, veljeni ihmetteli äänen sitä kuinka vähän oma äitimme kävi hoitamassa hänen lapsiaan. Veljeni kalloon ei mahtunut se, että hänen lapsensa eivät tulleet äitini uudeksi elämäntehtäväksi ja täyttämään hänen päiviänsä. Hän ei myöskään pitänyt itseään itsekkäänä, vaan aidosti koki, että isovanhempien velvollisuus olisi toimia lastenhoitajina, rahanlainaajina, kuljettajina jne.
Itse olen aina ihmetellyt nuorten vanhempien täydellistä itsekkyyttä: he olettavat ilman muuta, että heidän jälkikasvustaan tulee kaikkien muiden elämäntehtävä numero yksi. Ehkäpä siksi suhtaudun keskimääräistä nuivemmin ihmisten vauvauutisiin, haluan ensin nähdä miten he hoitavat asiansa ennen kuin tarjoan apuani tai osoitan kiinnostusta. Ympäristö kun on osoittanut, että harva on yhtä itsekäs kuin lapsiperhe.
