Suomessa homoseksuaalisuus sai näkyä pitkään lähinnä ongelmana, skandaalina, erikoisuutena tai stereotypiana.
Vuonna 1971 samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliset intiimit suhteet poistuivat rikoslaista. Samalla säädettiin kuitenkin uusi rajoitus, jonka vaikutukset ulottuivat vuosikymmeniksi suomalaisen median, kulttuurin ja julkisen keskustelun ytimeen.
Kyse oli niin sanotusta kehotuskiellosta.
Laki kielsi "julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". Käytännössä tämä ei johtanut tuomioihin, mutta laki vaikutti koko voimassaolonsa ajan siihen, miten homoseksuaalisuudesta Suomessa puhuttiin — ja ennen kaikkea siihen, miten siitä ei puhuttu.
Kehotuskiellon taustalla oli käsitys homoseksuaalisuudesta rappioksi miellettynä ilmiönä, johon liitettiin irtosuhteita ja muuta moraalisesti arveluttavana pidettyä käytöstä. Käytännössä juuri pysyvät samaa sukupuolta olevat parisuhteet jäivät julkisuudessa näkymättömiksi.
Seksuaalisuus näkyi — parisuhde ei
1970- ja 1980-lukujen suomalaisessa julkisuudessa samaa sukupuolta olevien suhteet yhdistettiin usein skandaaleihin tai poikkeavuuden kokemukseen, sosiaalisiin ongelmiin, alakulttuurisiin ilmiöihin, yöelämään ja satunnaisiin kontakteihin. Homoseksuaalisuus oli lisäksi määritelty sairaudeksi vuoteen 1981 asti. Toisinaan aihepiiriä käsiteltiin tirkistellen ja sensaatiohakuisesti. Televisiossa homoseksuaaliset hahmot olivat usein stereotyyppisiä sivurooleja: värikkäitä, koomisia tai traagisia.
Sen sijaan tavallinen arki ja elämä jäivät piiloon.
Kaksi miestä yhteisessä kodissa. Kaksi naista rakentamassa tulevaisuutta toinen toisensa kanssa. Yhteiset juhlat, riidat, lomamatkat ja vanhuus. Näitä tarinoita nähtiin julkisuudessa hyvin vähän.
Taustalla vaikutti huoli siitä, että myönteinen tai arkinen kuva homoseksuaalisuudesta voitaisiin tulkita lainvastaiseksi. Ajan ilmapiirissä homoseksuaalisuutta pidettiin edelleen ilmiönä, johon nuoria voisi "houkutella" tai "opettaa".
Siksi turvallisempaa oli käsitellä aihetta etäisesti, ongelmien tai ilmiöiden kautta — ei vaikkapa rakkaustarinana.
Yleisradio ajautui varovaiseksi
1970- ja 1980-luvuilla homoseksuaalisuuden käsittely saattoi herättää voimakkaita reaktioita. Yleisradion ohjelmista tehtiin ajoittain kanteluita ja rikosilmoituksia, vaikka kyse ei ollut seksin kuvaamisesta vaan aiheen avoimesta käsittelystä.
Vaikka kehotuskiellon vuoksi ei annettu rangaistuksia, jo mahdollinen kohu tai uhka viranomaisprosessista vaikutti siihen, miten aiheesta puhuttiin julkisuudessa.
Tämä lisäsi toimituksissa varovaisuutta.
Kehotuskiellon rajoja ei aina pidetty selkeinä, eikä ollut yksiselitteistä, milloin näkyvyyden antaminen voitaisiin tulkita "kehotukseksi". Siksi aihetta käsiteltiin usein turvallisemmista näkökulmista: yhteiskunnallisena ilmiönä, moraalikeskusteluna tai ongelmana.
Mielenosoituksissa saatettiin haastaa tulkinnan rajoja ennakkotapauksen toivossa. Viranomaiset saattoivat ohittaa nämä tapaukset vähämerkityksisinä. Median toimintaan viranomaiset olisivat todennäköisemmin tarttuneet.
Heitä ei ollut olemassa
Monille 1980- ja 1990-luvuilla kasvaneille suomalaisille näkyviä samaa sukupuolta olevia pareja ei juuri ollut olemassa.
Jos homoseksuaalisuus näkyi julkisuudessa, se liittyi usein irtoseksin mielikuvaan tai marginaaliseen yöelämään. Tämä ei johtunut siitä, etteikö pitkäaikaisia suhteita olisi ollut, vaan siitä, että niitä ei juuri käsitelty mediassa.
Jotkut sateenkaarihistoriaa tutkineet ovat myöhemmin todenneet, että julkinen kuva vääristyi voimakkaasti. Pitkät parisuhteet, uskollisuus ja perhe-elämä jäivät median ulkopuolelle, jolloin stereotyyppinen kuva korostui entisestään.
Tämä tarkoitti monille samastuttavien esikuvien niukkuutta. Monelle nuorelle ei ollut olemassa näkyvää mallia siitä, että samaa sukupuolta olevan kanssa voisi rakentaa tavallisen, turvallisen ja onnellisen elämän. Se saattoi vahvistaa kokemusta ulkopuolisuudesta ja siitä, ettei omalle elämälle ollut näkyvää paikkaa.
Kehotuskiellon vaikutus oli siis paljon laajempi ja pidempi kuin juridinen yksityiskohta.
Vuosi 1999 muutti suunnan
Kun kehotuskielto lopulta rikoslain kokonaisuudistuksessa poistettiin vuonna 1999, muutos vauhdittui mediassa.
Esimerkiksi 1980-luvun AIDS-keskustelu, SETAn näkyvyys, kansainvälisen populaarikulttuurin vaikutus ja yleinen liberalisoituminen sekä kehotuskiellon poistamiseen liittynyt yhteiskunnallinen keskustelu olivat jo lisänneet homoseksuaalisuuteen liittyvää julkista keskustelua, mutta lähestyminen oli edelleen hyvin ongelmalähtöistä.
Mediassa alkoi näkyä yhä useammin samaa sukupuolta olevia pareja ja seksuaalivähemmistöjä myönteisessä valossa. Julkisuudessa puhuttiin rakkaudesta, yhteisestä elämästä, perheistä ja avioliitosta. Vuosikymmeniä piilossa ollut tuli vähitellen näkyväksi.
Näkyvyys ei ole vain sitä, saako jostakin puhua. Olennaista on myös se, millä tavalla ihmiset saavat näkyä. Kehotuskiellon Suomessa homoseksuaalisuus näkyi julkisuudessa seksinä, satunnaisina suhteina, marginaali-ilmiönä ja ongelmina. Rakkaus ja parisuhteet tulivat näkyviin paljon myöhemmin.