Viikonloppuna sain ihailla kauniita osaavia naisia. Heitähän on paljon joukossamme, mutta jostain syystä kauneusihanteiksi julkisuudessa kelpaa syömishäiriöstä kärsivännäköiset mallit tai sitten missit tai povipommit tai he, joille ulkonäön säilyttämisestä muuttamattomana on tullut elämäntehtävä.
Perjantaina huomiota herätti Body-pump –ohjaajani. Hän on arviolta neljän-viidenkymmenen ikäinen perheenäiti. Ja puuttumatta täydellisesti trimmatun kehon yksityiskohtiin tai hänen rasvaprosenttiinsa, hän vain yksinkertaisesti säteili jälleen perjantaina tekemisen riemua. Sellaista sisäistä hehkua, joka oikeasti valaisi koko salin. Osin tällainen säteily on varmaan myötäsyntyistä, mutta osittain se tulee myös kokemuksesta siitä, että tietää tekevänsä hyvin sen mitä tekee. Ja oman tekemisensä kautta pystyy välittämään hyvää oloa muille. Selvästi tämä ohjaaja syttyy ohjatessaan.
Toinen viikonloppuni kaunis nainen on sitten vähän tunnetumpi: Eva Dahlgren. Joo, Eva on pitkä ja ruotsalaisethan ovat meitä kauniimpaa rotua, mutta Evan kauneus tulee myös sisältä päin, se miten hän laulaessaan eläytyy teksteihin ja melodiaan on kaunista katsottavaa. Ja tietysti itse musiikki siivittää tätä kauneuden kokemusta.
On kummallista, että ihannoimme rypyttömiä, ylimeikattuja käsitellyn näköisiä naisia (ja miksei miehiäkin). Koska raha on ihailumme mittari, saa joku persoonattoman näköinen mallityttönen suuren tilin kävellessään joku käsittämättömän näköinen rätti päällään lavaa edes takaisin.
Ja näille markkinoille on tunkua.
Varsinkin nykyään, kun missit ja mallit voidaan leikellä, täyttää, meikata lähes miniänäköisiksi tahansa, on jotenkin kornia, että tällainen muokattu, usein epävarmuutensa teennäisyyden taakse kätkevä tyttönen (tai poika), nostetaan jalustalle. Ei, ei minulla ole sinänsä mitään nuoria vastaan, mutta nuoruuden ylenmääräinen ihannointi vaan tuntuu niin ääliömäiseltä. Miksi me aikuiset ihmiset nostamme jalustalle (ylipäätänsä ketään), ihmisiä, joilla ei ole mitään annettavaa. Heidäthän voi täysin korvata nukeilla tai vaikkapa henkareilla. Onko oma nuoruutemme kaipuu niin kova, että haluamme ihailla ja palvoa nuoruutta?Onko kyseessä joku fetissi, nostalgia?
Pahimpia ovat tietysti ikääntyvät kirurgin veitsen kautta kasvonsa pilanneet ihmiset. Kuminaamat, joiden persoonalliset piirteet ovat kadonneet ikuisen sileyden metsästyksessä, ja kuitenkaan botoxit, kirurgin veitset ja ties mitkä temput eivät anna ikuista nuoruutta iholle, saati mielelle.
Kliseet kauneus on katsojan silmässä ja ilman sisäistä kauneutta ihminen on vain tyhjä kuori, ovat tosia. Jokaisella on oma makunsa ja näin keski-ikäisenä huomaa omien kauneuskäsitystensä muuttuneen. Ei silti minusta omasta ulkonäöstään hyvin tietoiset ihmiset ovat aina olleet jotenkin rumia, siis kaiken kauneutensa keskellä.
