Tuli mieleeni, onko Ranneliike jakautunut kahteen osaan. Lukevatko ne, jotka seuraavat keskustelupalstaa näitä blogeja vai olemmeko oma ryhmämme? Muistelen jonkun kirjoittaneen joskus keskustelupalstalle, ettei hän ole koskaan blogeja vilkaissutkaan.
Ja kuinka paljon bloggaajat seuraavat tai kirjoittavat keskustelupalstalle? Ollemmeko me muodostaneet oman ryhmämme; istumeko me bittiavaruudessa juhlatalon keittiössä pitämässä omia bileitä?
Moni on tarttunut JuhaniV:n keskustelunaloitukseen ja pohtinut bloggaamisen syvempää merkitystä. Onko sitä?
Tällä palstalla jokainen täyttää bloginsa omalla tavallaan. Mukana on ihmisiä, jotka pitävät kirjoitettua blogia; niitä, jotka täyttävät sen itse otetuin kuvin ja niitä, jotka etsivät materiaa netistä ja julkaisevat sen omalla palstallaan, joten mitään yhtenäistä linjaa tai nyrkkisääntöä ei voi löytää.
Minä olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja muutama teksteistäni on edennyt julkistamiseen asti. Pöytälaatikkoon tuhrailu on minusta tylsää, joten siksi en ole koskaan oikein innostunut tavallisen päiväkirjan pitämisestä. Ehkä juuri sen takia blogi oli minulle sopiva tapa ilmaista itseäni.
Toinen syy lienee itäsuomalainen tapa kertoa tarinoita. Lapsuudenkodissamme kerrottiin aina juttuja ja menneitä sattumuksia. Niitä oli toistettu niin usein, että yksinkertainenkin kommellus oli muodostunut kokonaiseksi tarinaksi, jossa oli alku, keskikohta ja loppu. Ehkä siksi tarkkailen elämääni kuin suurta kertomusta. Kun näen työmatkalla ujon oravan tai yksinäisen muovipussin kieppumassa ilmassa, mietin jo silloin, kuinka kerron sen pupulle. Yleensä ne tarinat suodattuvat myös tänne.
Pidän siitä, kuinka itsestä kirjoittamalla muuttuu jollakin tapaa fiktiiviseksi hahmoksi. Koska minä itse valitsen, mitä kerron ja mitä en, katoaa oikea identiteettini, ja oikea persoonani alkaa muuttua nimimerkiksi Aboa. En tarkoita sillä sitä, että valehtelisin tai kertoisin olemattomista asioista. Olen vain itse itseni ulkopuolella, tarkkailen itseäni ja kirjoitan ylös. Mistäs te tiedätte, millainen olen krapulassa, vihaisena, masentuneena? Ette mistään, koska siinä tilassa en yleensä bloggaa. Jos kerron krapulasta, vihasta tai masennuksesta, tapahtuu se yleensä vasta jälkeenpäin.
Silloin kun se on muuttunut jo tarinaksi.
Viikonloppu oli juuri sitä, mitä halusimmekin sen olevan. Hellyyttä. Läheisyyttä. Lepoa.
Kun torpalla ei ollut ketään, saimme olla aivan keskenämme. Makailimme pitkään vuoteessa, köllimme aamiaisen jälkeen sylikkäin, loikoilimme illalla vierekkäin kynttilänvalossa. Koira ei osannut päättää, halusiko se olla meidän kanssamme vai korissa omassa rauhassaan ja siksi se yritti pitää tarkkoja vartin rupeamia molemmissa paikoissa.
Luimme paljon. Samassa huoneessa, eri huoneessa, yhdessä ja erikseen. Pupu osti ruotsinkielisen puutarhalehden ja kyseli minulta joka kuudetta, retiisihenkistä tuntematonta sanaa juuri samaan aikaan kun minä yritin lukea kielellisesti todella vaativia novelleja.
Ihmettelin, kuinka paljon puhuimme. Rupattelimme jatkuvasti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Välillä tuntui, kuin toinen olisi ollut pitkällä matkalla ja palannut juuri äsken ja nyt täytyi ottaa kiinni menetetty aika ja kerrata kuulumiset. Puhuimme häistä ja minä sain sanottua, että vähän jännittää, minkä jälkeen puhuttiin siitä, mitä minä jännitän. Sekin asia saatiin puhuttua vaarattomaksi.
Hassua, miten voi olla toisesta henkisesti kaukomatkalla vaikka on koko ajan ihan vieressä.
Nyt olo on hyvä ja täynnä lämpöä.
Pupun rintakehässä, hiukan oikean solisluun alla on juuri oikean kokoinen kohta painaa halatessa poskensa. Siihen ulottuu aamuisin miedosti partaveden tuoksu ja iltapäivällä siitä haistaa työn, koululuokkien ja taululiidun hajun. Viikonloppuisin se tuoksuu saunalle.
Mailman paras paikka.
Kiitos peukkujen pitämisestä, Martin, Scherzo ja Sleepy. Toiveillanne oli selväsi vaikutusta: tänä viikonloppuna pupu ja minä saamme olla torpalla ihan kahdestaan. Vain me ja pieni viluinen, alati syliinpyrkivä koira.
Ja varmasti ei tehdä mitään, mikäli ei nimeenomaan juuri ehdottomasti siltä tunnu. Minä ainakin pakkaan useamman romaanin mukaan, jottas saan lukea niin paljon kuin sielu sietää. Ja jos kirjat loppuvat kesken, torpalla odottaa Minna Canthin kootut, mitä olen lukenut jo puoleenväliin. Jessus, se nainen on uskomattoman hyvä realisti. Lukekaa ihmeessä novelli Kuoleva lapsi. Annan sen oppilaitteni eteen aina ysiluokalla ja lähes poikkeuksetta siitä pidetään. Ajatelkaa; ysiluokkalainen teini ja Minna Canth! Tekstissä täytyy olla imua, jos puberteettinenkin tykkää.
Tahdoin ilahduttaa pupua ja ostin meille uudet vuodevaatteet. Hän kävi ennen joulua monesti ihastelemassa Stockmannilla punaisia flanellilakanoita, mutta niiden hinta oli aika korkea. Eilen kuulin ystävältäni, että muutama kappale niitä samoja löytyi alennusmyynnistä, ja niinpä sain pupulleni lempilakanat. Saapa nähdä, mitä kultu tykkää, kun petaan vuoteen.
Olin eilen muutenkin aktiivinen ja liityin ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalin jäseneksi. Olen käynyt reilun viikon aikana viisi kertaa body pumpissa ja olo on tosi hyvä ja pirteä. Tänä aamunakin oppilaat ihmettelivät, koska opettaja lauleskeli itsekseen saapuessaan luokkaan.
Ja taas on kilo tippunut painosta. Tätä menoa minusta tulee uusi Tom Cruise. Nenä ehkä pitää leikkauttaa, mutta pituus on varmaankin sama...
Ketkä kaikki suomalaiset kirjailijat kuuluvat sateenkaarikansaan? Tiedän muun muassa Uuno Kailaan, Tove Janssonin, Pentti Holapan, Pirkko Saision ja Christer Kihlströmin, mutta muita ei tule nyt mieleen. Sarkia? Rekola?
Auttakaa, mikäli muistatte jonkun!
Eilen, ohimennen, pupu käytti huomaamattaan isoäitini käyttämää ilmausta. Hän ei ole voinut oppia sitä minulta, koska en sitä itse käytä, vaan hän ehti omaksua sen suoraan mummaltani ennen hänen viimetammikuista poismenoaan. Tuo lause - tavallinen ja pieni - sai minut miettimään, mitä kaikkea meistä pyöriikään maailmalla entisten suhteiden jäämistönä.
Tiedättehän, jokaisella on jotakin romua, joka kuuluu toiselle, mutta joka pesänjaossa jäi minulle. Korkinavaaja, yksittäinen teelusikka, sukat. Pienenpientä tavaraa, jonka takia ei ole edes ajatellut ottavansa yhteyttä toiseen. Ei vanha hiusharja, rikkinäinen taikinakaavin ole sellainen asia, minkä takia tahtoisi taas tavata.
Tai tavat. Yhden mieheni opetin lukemaan Hesaria ennen töihinmenoa, toiselle tolkutin rahankäytön tarkkailua, kolmannelle sitä, että soitetaan, jos jäädään jonnekin luuhaamaan. Oppikohan yksi pukeutumaan koskaan lämpimästi lähtiessään meren jäälle kävelemään? Ainakin siitä keskusteltiin kovasti.
Mutta kuinka paljon minulle kuuluvia ajatuksia, arvoja ja asenteita liikkuu maailmalla? Että ei mökötetä. Mietitään niitä hyviäkin puolia. Tules tänne niin halataan. Kiitos. Anteeksi. Ensin makkara ja vasta sen päälle juusto. Jääkiekko on syvältä.
Ja miksi kuvittelen, että kaikki aikaansaamani on positiivista, kun ajattelee, millainen kusipää olen (ajoittain) ollut. Oppiikohan se yksi ikinä luottamaan keneenkään? Rassu, sääliksi käy, kun miettii häntä
nykyään.
Kuinka paljon me olemme muokanneet maailmankuvaamme toisen esimerkin opettamana. Mitä kaikkea olen oppinut pupulta paitsi verigreipin syömisen? Mitä muuta ruotsalaiselta mieheltäni paitsi sosiaalisuuden merkitystä?
Suostunko tunnustamaan että minuun tarttui ensimmäisestä miehestäni mitään?
Tahtoo omalle torpalle oman pupun kanssa koko viikonlopuksi ihan kahdestaan!
Nyt on joka viikonloppu ollut kyläilijöitä ja vierailijoita ja vanhempia ja naapureita niin, että ensi viikonloppuna on ihanihan pakko päästä sinne kahdestaan. Että vain ollaan.
1) Ollaan suomalaisia. Ollaan hiljaa. Niin että pupu kysyy jotakin perjantaina ja minä mietin lauantaina, joko vastaisi vai menikö tilanne jo ohi.
2) Ollaan kaksin. Loikoillaan sängyllä ja luetaan kirjaa. Loikoillaan sängyllä vaikkei luettaisikaan kirjaa. Loikoillaan sylikkäin ja rupatellaan. Loikoillaan sylikkäin ja ei rupatella.
3) Ollaan yksin. Keskitytään olemiseen, itseen, kirjaan, kirvesvarren vuolemiseen, takkatuleen, saunan lämpöön, typerään kerjäävään koiraan, lumisateeseen, tulevaan kesään.
Kunhan vain ei tarvitse ottaa ketään kolmatta huomioon. Ettei tarvitse herätä/mennä nukkumaan samaan aikaan kuin muutu, jottei vain herätä. Jottei tarvitse kattaa kenellekään aamiaispöytää valmiiksi. Jottei tarvitse tiskata kenenkään toisen tiskejä. Jottei tarvitse aina kuunnella ja olla sosiaalinen.
Onko paljon pyydetty..?
Pupun ystävätär oli vieraanamme torpalla. Lauantai meni ihan kivasti - saunottiin, syötiin, juotiin punaviiniä ja rupateltiin. Sunnuntaina alkoi jo rakoilla.
Väitän, että joistakin ihmisistä huomaa, että he ovat ainoita lapsia. Hänestä sen näkee. Puheenaiheeksi käy vain hän. Muiden tekemiset ja edesottamukset eivät oikein kiinnosta, vaan loppujen lopuksi keskustelu kääntyy häneen. Mitä hän elämällä tekisi. Mitsä hän löytäisi miehen. Mitä työtä hän tahtoisi tehdä. Miksi miehet ovat pääsääntöisesti niin tyhmiä, etteivät ymmärrä, minkä menettävät kun häntä eivät valitse.
Ystävättären miesmaku on tarkka ja rajattu. Miehen pitää olla pitkä, hyväihoinen ja suomenruotsalainen, purjehtia, asua saaristossa, olla akateemisesti koulutettu ja varakas, kuunnella klassista musiikkia, harrastaa kulttuuria, pitää huolta kunnostaan ja pitää rakastettuaan tärkeimpänä asiana maailmassa. Ei ole kovinkaan monesti tärpännyt. Miksiköhän?
Kaupan päälle hän aina retkahtaa noin kaksi minuuuttia sitten eronneisiin miehiin ja alkaa noin toisen tapaamiskerran jälkeen suunnitella suurperheen perustamista ulkosaaristoon. Jolloin juuri edellisestä liitosta poispyristellyt mies haluaa pysyä ihan vain ystävälinjalla ja lupaa soitella ja lähteä vaikka kahville joku kerta kaveripohjalta vain joo. Ja pupu kuuntelee ja lohduttaa taas.
Tällä kertaa ongelmana oli se, että Turku on sisäänpäinkääntynyt ja tylsä junttikaupunki ja mikä tahansa paikka olisi parempi. Vaikka Tampere - joka pari vuotta aiemmin oli hänestä sisäänpäinkääntynyt ja tylsä junttikaupunki - tai sitten Tukholma. Varsinkin Tukholma.
Kun ruotsalainen kulttuuri on ihan eriä kuin suomalainen. Ihmiset hymyilevät kadulla kävellessään ja kahvilassa istuskellessa tekee ihan oikeasti melkein mieli rupatella vieruspöytäläisen kanssa. Kaupunkilaiset ovat tyylikkäitä ja kauniita, keskustelevat vienosti ja liikehtivät sulokkaasti. Ihan toista maata kuin töröt suomalaiset ja varsinkin turkulaiset, joista ei voi edes puhua samana päivänä. Että ilmeisesti on pakko muuttaa Ruotsiin, koska siellä miehet pitävät itsestään huolta ja arvostavat kulttuuria.
Voi elämä!
Ei mikään maa ole loppujen lopuksi toista parempi. Meille suomalaisille on kautta aikojen uskoteltu, että jossakin lämpimässä on kokonaisia kansoja, jotka käyttävät vain mustia sukkia ja osaavat keskustella punaviineistä. Ei se ole totta. Joka kansalla on omat kipupisteensä ja vaietut keskustelunaiheensa. Ei elämä Italiassa Ranskassa Hollannissa Yhdysvalloissa Japanissa ole alkuihastuksen jälkeen kuitenkaan sen ihmeellisempää. Samat leivät ja vessapaperit on ostettava, samat työt tehtävä rahansaamiseksi, samat tv-ohjelmat katsottava. Hetken päästä elo Tukholmassa tai Tampereella käy tunkkaiseksi ja ihmisetkin alkavat vaikuttaa kyräileviltä ja pinnallisilta.
Minäkin aika ajoin kaipaan Helsinkiä kuin kolme sisarta Moskovaa. Kun Helsinki viikonloppuloman aikana vaikuttaa niin mukavalta ja kivalta ja baareissa käydessä ihmiset vaikuttavat kivoilta ja välittömiltä. Ei silloin ajattele näkevänsä vain kuorta. Koskaan Helsingissä asuneena en osaa hahmottaa, kuinka tylsältä sekin kaupunki vaikuttaa maanantaiaamuna töihin mennessä, kun merituuli ajaa lisää räntäpilviä keskustan ylle ja kun viikonloppuna baarissa olivat taas ne samat vanhat naamat...
Ei itseltään pääse pakoon, vaikka muuttaisi maan äärin asti.
Syömme huomattavasti kevyemmin nykyään ja tällä viikolla olen ollut muutaman kerran bodypumpissa. Olo on kipeä ja kolottava ja pirun hyvä. Hassua, kuinka monta outoa ja tuntematonta lihasryhmää läskin uumenista löytyi.
Kahdessa viikossa on painoa tippunut kilo. En tiedä, onko se liikaa tai liian vähän. Ja varmaankin se on jotakin nesteen poistumista tai vastaavaa. Mutta hyvä alku silti. Tai itse asiassa itse paino ei kiinnosta minua vähääkään. Koko on se, joka ratkaisee.
Suhtautuminen omaan vartaloon on hassua. En ole oikein koskaan ollut mikään kuikelo; jo pelkästään ruumiinrakenne on lyhyt ja roteva. Ensimmäinen mieheni - se kusipää runkkari - kuvaili minua puhelimessa brittiystävälleen sanoilla 'slightly soft'. Toisessa suhteessa paksunin aika lailla, osittain sen takia, että poikaystävä oli ravintola-alalla ja kokkasi ruokaa, josta ei kermaa ja voita uupunut. Jossakin välissä tympäännyin ja aloin itse tehdä ruokaa äidiltä saatujen painonvartijareseptien mukaan. Paino tippui reilusti.
Seuraavassa suhteessa pulskistuin taas, mutta muutettuani Hollantiin treenasin yksikseni itselleni pyykkilautavatsan, kun ei oikein muutakaan hommaa ollut. Pupun tavatessa olin aika hoikka, mutta aikaa myöten on jenkkakahvoja kertynyt jälleen.
Parisuhteella on siis selvästi paha vaikutus aineenvaihduntaan... Tai sitten muutos on psyykkinen: kun uhri on saatu napattua ja suhde vakiinnutettua, voi rauhassa plösähtää!
Nykypäivänä roolimallit ovat outoja. En ymmärrä, milloin meille saatiin ujutettua se mielikuva, jonka mukaan lihava/rehevä/pullea/muodokas ihminen on jollakin tapaa elämässään epäonnistunut. Että kun painonhallinta ei onnistu, niin mikään muukaan ei elämässä varmasti suju.
Välillä olen samaa mieltä. Kannan huonoa omatuntoa vatsanalustani ja olen maailman surkein ja epäonnistunein ihminen. Välillä havahdun ulkoapäin annetun ihmiskuvan kierouteen: minä olen minä joka tapauksessa. Poikamainen, pirullinen, sanavalmis, luotettava, kuunteleva, mukava minä, oli vyötärönympärys mikä tahansa. Jos painoni nousee kilon, ei luonteeni tai henkinen mittani pienene laisinkaan.
Tämän hetkinen kuntosali-innostus ei onneksi noussut itseinhosta, vaan järkeilystä. Ajattelin, että päivääkään en tästä nuorru ja ehkäpä viimein on aika jättää taakseen opiskelija-ajoilta periytyvä ajatus vaatia keholtaan maksimaalisinta mukautumista. Tarkoitan, että kannattanee alkaa pitää kunnostaan huolta nyt, 33-vuotiaana, eikä vasta sitten, kun se on paljon vaikeampaa.
Kilo alas joka toinen viikko. Montakohan se tekee heinäkuun alkuun mennessä?
Nimim. Punasteleva morsian