Läheisyys

Viikonloppu oli juuri sitä, mitä halusimmekin sen olevan. Hellyyttä. Läheisyyttä. Lepoa.

Kun torpalla ei ollut ketään, saimme olla aivan keskenämme. Makailimme pitkään vuoteessa, köllimme aamiaisen jälkeen sylikkäin, loikoilimme illalla vierekkäin kynttilänvalossa. Koira ei osannut päättää, halusiko se olla meidän kanssamme vai korissa omassa rauhassaan ja siksi se yritti pitää tarkkoja vartin rupeamia molemmissa paikoissa.

Luimme paljon. Samassa huoneessa, eri huoneessa, yhdessä ja erikseen. Pupu osti ruotsinkielisen puutarhalehden ja kyseli minulta joka kuudetta, retiisihenkistä tuntematonta sanaa juuri samaan aikaan kun minä yritin lukea kielellisesti todella vaativia novelleja.

Ihmettelin, kuinka paljon puhuimme. Rupattelimme jatkuvasti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Välillä tuntui, kuin toinen olisi ollut pitkällä matkalla ja palannut juuri äsken ja nyt täytyi ottaa kiinni menetetty aika ja kerrata kuulumiset. Puhuimme häistä ja minä sain sanottua, että vähän jännittää, minkä jälkeen puhuttiin siitä, mitä minä jännitän. Sekin asia saatiin puhuttua vaarattomaksi.

Hassua, miten voi olla toisesta henkisesti kaukomatkalla vaikka on koko ajan ihan vieressä.

Nyt olo on hyvä ja täynnä lämpöä.